Laula matkalainen korpimaan, laula vaikk’ on synkkä taival vaan…”
Eilen illalla täytti pikkuisen Katupappilan* parikymmentä ihmistä, jotka kokoontuivat laulamaan vanhoja hengellisiä lauluja. Olin tajunnut kaipaavani lauluja, joita lapsena ja nuorena kuulin äidin kotona laulavan. Niistä ajoista on vuosikymmen jos toinenkin vierähtänyt. Osa lauluista on sanoitettu uudestaan v. 1991 kokoelmaan Laula Kaikki Maa, osa on poistettu käytöstä. Kirkon herätysliikkeillä on kullakin oma lauluperintönsä, mutta meillä, joilla ei ole herätysliiketaustaa, on virsien lisäksi perintönä vain Suomen Kirkon Lähetysseuran v. 1952 julkaisemat Hengelliset Laulut ja Virret.
”Pikku lintu riemuissaan laulelevi onneaan, ei hän jouda kaipaamaan eikä suremaan…”
Äidin viimeisinä vuosina vanhainkodin hoivaosastolla otin tavaksi aina käydessäni laulaa hänen kanssaan vanhoja lauluja, joiden sävelmät olivat juurtuneet lähtemättömästi mieleeni ja sydämeeni. Minä lauloin sanat kirjasta, muistamaton äiti lauloi ulkoa. Hän oli oppinut laulut omalta äidiltään. – ”Äit hää laulo ain töitä tehhessää”, äitini sanoi usein.
”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois, Hän ei ketään luotansa sulje…”
Kun suunnittelin entisen kollegani kanssa tätä tilaisuutta, ajattelin hiukan epäuskoisena, lieneekö muita, joille Hengelliset Laulut ja Virret ovat tuttu kirja ja tulleeko heinäkuisena arki-iltana ylipäänsä koolle ketään laulavia. Hämmästyin – ja häpesin epäuskoani. Kaikkien iloksi mukana joukossa oli myös kuusi laulavaa miestä.
”Koko tien Hän kanssain kulkee, mitä muuta toivoisin…”
Totesimme, että vanhojen hengellisten laulujen ’kilvoituskieli’ on varmasti nykymaailman ihmiselle käsittämätöntä. Emme varmaan itsekään ole nuorempana ymmärtäneet näitä väkeviä sanoituksia. Äidit ovat ne laulaneet lastensa sydämiin sellaisenaan. Ymmärrys on tullut elämänkokemuksen myötä.
*Keravan keskustan halki kulkee toista kilometriä pitkä kävelykatu, joka alkaa Sirkushevosten puistikosta ja päättyy kirkonmäelle. Kävelykadun alkupäässä on Katupappilaksi nimetty avoin ja kotoisa kaupunkitila, jota ylläpitää seurakunta. Vapaaehtoiset huolehtivat tilan järjestyksestä ja seurustelevat kävijöiden kanssa. Juoma-automaatista saa erilaisia kahveja, teevettä tai kaakaota maksutta. On lasten leikkinurkka, vaipanvaihtotila, kirjahylly, aikuisille pöytiä tuoleineen. Ovea vastapäätä nurkassa olevalla alttaripöydällä on avoin raamattu ja pieni risti. Sivuhuoneessa on rauhallinen keskustelutila. Seurakunnan työntekijä on paikalla vuorolistan mukaan. Kesäaikana on toisinaan myös iltaohjelmaa.
Pissismummo hörähtelee ääneen Hesaria lukiessaan.
– Justiinsa niin, säähipiä se on ihmisellä herkimmillään heinäkuussa. On nimittäin kyse kalliisti lunastetun mökkiloman tai lomareissun tai minkä ikinä loman pilalle menosta. Piti päästä rinkka selässä romehtimaan pitkin tunturin kuvetta. Tai mustikkametsään könyämään nenä varvikossa. Tai lakkasuolle sääskien syötiksi.
– Ovat pulassa vääränlaisen sään takia mansikkaviljelmät ja perunapellot, kasvimaat ja kukat. Golfkenttä parskuu vettä ja kanalan katto vuotaa. Joki tulvii, eilen se vei jo saunan kuistin, toissapäivänä laiturin. Jonsei näin ni sitte niin, että kuivuuteen kuolee kaikki, mille ei jaksa kantaa vettä selkä väärällään. Ilmastointia ei ole tai se ei toimi. Kaupasta loppuivat jäähdyttimetkin jo männä kesänä.
– Äläpäs mitä. Toimittaja se täällä tietää, että jos on hellettä, liian on kuuma. Jos ei ole, kylmä kalistaa hampaita. Jos taas sataa, niin taas sataa. Jos on pitkä pouta, taaskaan ei sada. Ihme juttu, nimittäin, että milloinkaan ei ole hyvä. Vesiki on niin kalsaa, ettei uida tarkene – tai sitten se on niin lällynlämmintä, ettei uiminen mittään toinna.
– Juuei – ja mistäs me puhuttais, jos ei olis säätä ollenkaan. Sepä vasta innovatiivista oliski.
” Elämä tuntuu sen siedettävämmältä minkä vähemmän siihen kiinnittää huomiota. Pienetkin ilot täyttävät pienen elämän onnella; pieneen elämään mahtuu vähemmän harmeja ja pettymyksiä kuin suureen.”
**
” Minä elän aika pientä elämää, / niin kuin tämä talo, / Eurooppa, Maa ja se vähä minkä taivasta näkee”
(Kai Nieminen)
 Kampin kappelissa, valo  Kampin kappelissa, liekki Arkipäivä. Kello käy kohti kahta. Oven edustalla käy kova pulina, eteistilassa on tungosta. Havaitsen järjestyksenvalvojan ja vapaaehtoisen ovipäivystäjän. Molemmat hymyilevät, sanovat silmiin katsoen: tervetuloa. Kappelin sisäovi on koruton, kädensija puuta, avautuu äänettömästi.
Ensi havainto kappelissa: onpa tämä pieni. Tulee hiukan tynnyriolo. Kierrän sivuitse eteen, alttarin taakse. Katson evankeliumikirjaa: se on Apostolien päivän kohdalta auki. Hipaisen kaartuvaa seinää, sillä on kuorensa riisuneen puun pehmeänlämmin iho. Ylhäältä valuu valoa.
Istun etupenkkiin, missä ei ole muita. Alttarin luo tulee lapsi, katsoo pää kallellaan, kuiskaa sitten taakseni: ”Iskä, mikä tämä on?” Vastausta ei kuulu.
Alttarilla on hopeinen pieni risti. Oikealla puolella on yksinkertainen pieni kukkakimppu jalustallaan, vasemmalla puolella häilähtelee kynttilän liekki. Kaikki on hyvin pelkistettyä. Lattia on tumma, betonia ehkä. Saarnipuisten penkkien välissä on katolisten kirkkojen tapaan matalat pehmustetut polvistumispenkit.
Havaitsen, että tila kaikuu. Huokauskin kuuluu. Tähan aikaan täällä on hiljaista vain muutaman sekunnin kerrallaan. Ihmisiä tulee ja menee. Kuuluu kolahtelua, kenkien kopinaa. Kaksi vanhaa naista istuutuu toiseen penkkiin, supisee keskenään. Joku rapistelee papereita, kamerat räpsyvät, eteisestä kuuluu puhetta, jossain kauempana soi puhelin sinnikkäästi. Tila eristää muut kaupungin äänet, mutta ulkopuolella olevan rakennustyömaan poran jyrinä tunkeutuu vaimeana sisään ja hiljaisuus väistää.
Kun nousen lähtemään, tiedän jo missä on hiljaisempaa: eilisessä metsässäni. Kotikirkossani. Sieluni syvimmässä.
– Tänne täytyisi tulla jonakin marraskuisena aamuna varhain, ehkä sitten, sanoo kävijä toiselle ulkopuolella.
Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.
Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.
”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.
Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.
Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.
Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.
Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.
Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.
He lähtivät äitinsä ja isänsä mukaan, pieni menneen ikävän itkua tuhertaen, iso silmissään jo edessä olevan juhlaillan kuvat.
Me saimme kesäillan ja -aamun ja niiden välissä ihmeen hyvin nukutun yön. Pienten jälkojen vilinää, pientä puhetta, hymyjä, naurun remakkaa ja helähtelyjä, haleja.
Me jäimme hiljaiseen Vaarilaan ihmettelemään mihin käyttää kaiken tämän oman ajan ja vapauden. Suukkotuntuma jää – ja olo kuin jyrän alle jääneellä hiirellä.
Yö
pilvet, vihreät tähdet
tuulee, tyyntyy
sarastaa,
järvi on taivas.
(Kai Nieminen)
Tiedättekö missä on paikka, jonka asukkaat nauravat usein ja hersyvästi, puhe syntyy ventovieraan kanssa ihan ilman esittelyjä ja kohmeista epäluuloa: ’mitä se tuo minusta tahtoo’? Siellä puhutaan mie ja sie -kieltä. Siellä voi nauttia vety-, atomi- tai vohvelikahvit yhdessä Suomen kauneimmista sisävesisatamista. Siellä keinahtelee Prinsessa Armada ja veden ääreltä voi nousta kukkaniittyrinnettä ihailemaan linnoituksen valleilta upeita näkymiä yli satamalahden suihkulähteen. Toisella rinteellä kiipeää kaupunki, maamerkkeinään vesitorni ja kirkkojen kupolit. – Taidatte tietää jo…
Toinen vei minut, Kesän Lapsen, juhlimaan synttäreitä sinisen Saimaan rannoille ja vesillekin. Päivä oli mitä ihanin: lämmin, aurinkoinen ja vilvoittavasti tuuleva. Poutapilvet purjehtivat välillä auringon editse, mutta vilu ei tullut missään vaiheessa. Linnoituksen runsaasta kulttuuritarjonnasta valitsin ilahtuneena karjalaisen taiteilijan Grigor Auerin näyttelyn Etelä-Karjalan Taidemuseossa, jossa oli esillä myös hienoja valokuvia Äänisen rantojen kalliomaalauksista ja maisemista.
Illalla nousimme risteilylaivaan, jonka parituntinen kierros näytti uhkeita kalliorantoja, mökkejä puiden siimeksessä, korkealla kulkevan sillan kaaret valoa vasten, ilta-auringon kimalluksen laineilla. Risteilyseura koostui kymmenestä ikäisestämme pariskunnasta, nuorehkojen miesten joukosta ja isästä, joka oli laivalla tyttärensä kanssa. Tunnelma oli mitä leppoisin.
Kesäillan kuihtumattomassa valossa ajelimme kotiin ja olimme perillä ennen puoliyötä. Mikä ihana päivä!
Herään hämärään. Kello näyttää olevan kuusi. Ei taida olla aurinkoaamu tänään. Kurkistan kaihtimen raosta pihaan. Aidalla kimaltaa pisararivi. Satelee.
Hipsin keittiöön. Tiskipöydällä osa eilisistä astioista odottaa pesuvuoroaan. Kone on täynnä puhtaita. Miten ihanaa, että ei tarvitse pestä käsin kaikkia.
Olivat eilen täällä kaikki rakkaat ja tärkeät. Kuopus ja Neito, Esikoinen ja perhe. Pikku pihassa oli ensin myhäilevää, sitten iloista huisketta, astioiden kilinää, grillistä tulvivia tuoksuja.
Aurinko helli, ruoka maistui kesältä. Samaan pöytään mahtuminen oli pieni pulmakin, kun nurmikon puolelle ei vielä voinut jatkaa liikennettä. Tiivistä, vilisevää.
Muistan viime kesän ja olen kiitollinen, että on näin hyvin nyt. Huomenna Toinen vie minut ihanaan kesäkaupunkiin toisaalle. Elämä on juhlaa.
Olen saanut onnekseni nauttia kolmannen elämänvaiheen vapaudesta jo muutaman vuoden. Jos entisministeri Matin Rukan lumilla kehkeytynyt idea eläkeiän nostamisesta olisi mennyt lainsäätörattaista läpi, jäisin vasta nyt siis eläkkeelle. Ohhoh kullaista kolmatta ikää!
Tulin ajatelleeksi hämmästyneenä miten vähän se seikka, että jokaisessa arkipäivässä on viime vuodet ollut omille asioille reilut kahdeksan tuntia lisäaikaa, on lisännyt aikaansaannoksia. Samat kotiaskareet on hoidettu aikoinaan työpäivän jatkeena ja arkilauantaisin. Kysymys lienee siis vauhdista, on se ollut hujakkaa ja stressiä on pitänyt sietää. Mennessä on viety ja tullessa tuotu niin kuin äiti tyttärelleen neuvoi.
Äidin opetuksista on kotoisin myös termi luppoaika. Hän sai sen kyllä kuulostamaan laiskana vetelehtimiseltä. Jossakin vaiheessa oivalsin luppoajan olevan vain vaihe aikanaan tehtävien töiden välissä ilman sen kummempaa arvovarausta. Olen oppinut monta muutakin äidin miinustamaa asiaa kääntämään plussan puolelle sittemmin. Luppo ja leppo, nuo mainiot sanasisarukset, joiden isäsana lienee lepo. Naisihmiselle olisi hyvä semmoinen kotivääpeli korvien välissä, joka ajoittain komentaisi: huomio, LEPO!
Rakastan lukea silloin tällöin raamatustani Saarnaajan kirjaa. Siihen kirjatut aikamietteet ovat kultajyviä. Saarnaaja näki kirkkaasti miten paljon on meneillään turhaa touhua maailman laidoilla. Kulutuksen, hamstraamisen ja kiipimisen aika on osaltani ohi, jos sitä nyt olikaan. Kolmatta elämänvaihettaan kulkeva voi jo keskittyä tärkeisiin ja tarpeellisiin. Ja ’tarpeellisia on vähän’, kuten Mestari opetti.
|
|
