Kampin kappelissa, valo

Kampin kappelissa, liekki

Arkipäivä. Kello käy kohti kahta. Oven edustalla käy kova pulina, eteistilassa on tungosta. Havaitsen järjestyksenvalvojan ja vapaaehtoisen ovipäivystäjän. Molemmat hymyilevät,  sanovat silmiin katsoen: tervetuloa. Kappelin sisäovi on koruton, kädensija puuta, avautuu äänettömästi.

Ensi havainto kappelissa: onpa tämä pieni. Tulee hiukan tynnyriolo. Kierrän sivuitse eteen, alttarin taakse. Katson evankeliumikirjaa: se on Apostolien päivän kohdalta auki. Hipaisen kaartuvaa seinää, sillä on kuorensa riisuneen puun pehmeänlämmin iho. Ylhäältä valuu valoa.

Istun etupenkkiin, missä ei ole muita. Alttarin luo tulee lapsi, katsoo pää kallellaan, kuiskaa sitten taakseni: ”Iskä, mikä tämä on?” Vastausta ei kuulu.

Alttarilla on hopeinen pieni risti. Oikealla puolella on yksinkertainen pieni kukkakimppu jalustallaan, vasemmalla puolella  häilähtelee kynttilän liekki. Kaikki on hyvin pelkistettyä. Lattia on tumma, betonia ehkä. Saarnipuisten penkkien välissä on katolisten kirkkojen tapaan matalat pehmustetut  polvistumispenkit. 

Havaitsen, että tila kaikuu. Huokauskin kuuluu. Tähan aikaan täällä on hiljaista vain muutaman sekunnin kerrallaan. Ihmisiä tulee ja menee. Kuuluu kolahtelua, kenkien kopinaa. Kaksi vanhaa naista istuutuu toiseen penkkiin, supisee keskenään. Joku rapistelee papereita, kamerat räpsyvät, eteisestä kuuluu puhetta, jossain kauempana soi puhelin sinnikkäästi. Tila eristää muut kaupungin äänet, mutta ulkopuolella olevan rakennustyömaan poran jyrinä tunkeutuu vaimeana sisään ja hiljaisuus väistää.

Kun nousen lähtemään, tiedän jo missä on hiljaisempaa: eilisessä metsässäni. Kotikirkossani. Sieluni syvimmässä.

 – Tänne täytyisi tulla jonakin marraskuisena aamuna varhain, ehkä sitten, sanoo kävijä toiselle ulkopuolella.