Itsenäisyyspäivä on meillä jo kauan ollut joulutervehdysten mietintäpäivä. Tapa on ehtinyt syntyä työvuosina ja näkyy säilyvän. Kortin kuvalla on viestinsä, mutta kyllä jokaiselle spesifi omakätinen tervehdys liitetään mukaan. Osoitelistakin elää.

Posti toi tietyn kaupan asiakaslehden, josta löytyi Timo Parvelan kolumni Hyvää joulua! Parvela lähettää joulukortteja mm. sairaanhoitajille ja lääkäreille, poliiseille ja palomiehille, opettajille ja oppilaille, äideille ja isille, maanviljelijöille ja insinööreille – kaikki kauniisti perusteltuina – unohtamatta putkimiestä, joka korjasi Parvelan keittiön vuotavan hanan. Löysin itseni niiden, tässä mainitsemattomien, joukosta, joille Parvela toivottaa hyvää joulua, joten vastatoivotus lienee paikallaan.

Omasta puolestani voisin lisätä Parvelan joulukorttipinoon vielä muutaman. – Hyvää joulua ja kiitos kirjailijoille, jotka ahertavat työssään ja kustantajille, jotka seulovat jyviä akanoista ja julkaisevat elämäämme rikastuttavaa luettavaa. Hyvää joulua ja kiitos kaikille soittajille, laulajille, tanssijoille, näyttelijöille ja taiteilijoille, jotka antavat jotain ainutlaatuista itsestään tehdessään työtään kulttuurin saralla. Hyvää joulua ja kiitos toimittajille, jotka pyrkivät laadukkaaseen journalismiin ja tiedonvälitykseen medioissa – teidän ansiostanne me tulemme ajatelleeksi ja tiedämme tarkemmin.

Kenelle Sinä lähettäisit joulukortin kiitoksin?

Yhtenä iltana istuin pää kallellaan koneen ääressä ja mietin kirjoittamista. Miksi minulle ei tunnu olevan kovin tärkeää, että joku tulee tietämään, mitä mietin tai mitä elämässäni tapahtuu. Tärkeämpi motiivi kirjoittamiseen on nähdä ajatuksensa itsestä irrallaan, silmien edessä. Ei siis tietämisen mielessä, mutta kyllä, kyllä niin, että joku jossain jatkaa ajatusta, resonoi siihen, minkä olen merkinnyt. Jos ei kukaan muu, niin itse, jonain toisena hetkenä.

Olen ymmärtänyt, että moni kirjailija kirjoittaa siksi, että haluaa tietää, miten hänen kirjansa henkilöille käy. Mielikuvitus voi olla riesa, elämähän antaa loputtomasti muistiin merkittäviä aiheita, joista voi niin halutessaan kehitellä vaikka mitä vaikka mihin asti. Täytyy kovasti uskoa ja luottaa, että kustantaja kiinnostuu ja jos, niin lukija sitten jaksaa haahuilla mielikuvitusmaailmassa, jonka toinen on rakentanut. Kyllä moni jaksaakin.

Joka tapauksessa mitään täysin fiktiivistä ei olekaan. Mielikuvittajalla on sormensa pelissä, kirjaimellisesti. Onko siis mielikuvituksetonta, että kirjaa elämää sellaisena kuin ne näkee tai kokee, päästämättä mielikuvitusta riehumaan valloillaan? Taitaa olla. Ellei sitten näe erityisellä tavalla ja koe syvästi. Tätä kannattaa miettiä.

Maisema niin puhtaan valkoisena kuin juhlaan puettu. Toinen laittelee pihakatajaan valoja. Talitintti lennähtää viereisen syreenin oksalle piiskuttamaan. Mitä tuo tahtonee sanoa. Myöhemmin lintupariskunta käy yhdessä tutkimassa työn tuloksia, valoja arastelematta.

Etsin joulutähteä ikkunaan. Ulkona hämärtää. Illalla saunan jälkeen juodaan glögiä ja sen kanssa tuoreita pipareita. Ehkä kuunnellaan joku joululevyistä. Pieniä vaatimattomia asioita, joille adventti antaa merkitystä.

Marraskuun viimeisenä päivänä pyry pyörähti pihaan hulmuttamaan valkeaa harsoaan. Yöllä likaisenruskea ja kosteutta hönkivä maa oli rapsahtanut kohmeaksi ja valkea lakana peittänyt nurmikon ja terassin. Pihapuut kiemurtelivat tuulen kourissa kaiken päivää. Kauppaan lähtiessä heti ulko-ovella tuuli tunki sieraimiin ja salpasi hengityksen. Naapuri huiski autoaan harjalla, mutta ei ehtinyt liikkeelle, kun ikkunat olivat taas umpilumessa.

Illalla uutiset kertoivat taas sitä samaa kuin joka sään muutoksen aikaan: junat olivat myöhässä ja autot olivat kolaroineet. Onnellinen hän, jonka ei tarvinnut lähteä minnekään. Pyry on niin ihana – ikkunasta katsellen.

Toim. Johanna Hurtig ja Mari Leppänen; Maijan tarina                              Kirjapaja 2012

Kirjassa ’Maijana’ esiintyvä nainen kertoo anonyymisti oman tarinansa ja sitä kommentoivat psykoterapeutti Eero Salin, luterilaisesta etiikasta väitöskirjaa tekevä teologi Heikki Nenonen, sosiaalityön professori Merja Laitinen ja lastensuojelutyön tutkija Johanna Hurtig. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ’Maija’ kuuluu vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiriin ja on eri tavoin turhaan koettanut saada sekä lapsuuden perheensä että uskonyhteisönsä apua ja tukea kokemalleen.

Maijan tarina on kauhistuttavan ankaraa luettavaa. Kokemukset ovat vakavasti traumatisoineet kertojan sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tarina nostaa näkyviin seksuaalisen hyväksikäytön uhrin vaikeuden saada yhteisössään tukea ja erityisesti uskonlahkon kyvyttömyyden käsitellä piirissään ilmenevää pedofiliaa.

Kirja sai Vuoden 2012 Kristillinen kirja -palkinnon.

*

Jukka Pakkanen; 50-luvun sanakirja                      Like 2012

Nostalgisia pikku juttuja kyseiseltä vuosikymmeneltä. Näitä oikeastaan parhaiten ymmärrät, jos olet syntynyt ’suuriin ikäluokkiin’. Kirja on mainio pitkän proosan välipalaksi.

*

Jenni Haukio; Paitasi on pujahtanut ylleni (1999) ; Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003) Savukeidas 2.painos 2012

Jenni Haukion esikoiskokoelma Paitasi on pujahtanut ylleni voitti Runo-Kaarina 1999 -palkinnon ilmestymisvuonnaan. Runot tuntuvat minusta jotenkin pikkusieviltä. Toiseen kokoelmaan Haukion oma ääni tuntui vahvistuneen ja runoissa alkaa olla sisältöä. Rakkausteeman ympärillä ne silti edelleen paljon pyörivät. Lukiessa minua häiritsi median luoma mielikuva kirjoittajan posliininukkemaisesta olemuksesta kulkemassa isänsä ikäisen presidenttipuolison vanavedessä. Julkisuus voi olla rasite kirjailijalle tälläkin tavalla, ajattelen, ja muistan samantapaisia fiiliksiä Katariina Souria lukiessa.

*

Veikko Huovinen;  Luonnonkierto                          Siltala 2012

Professorin arvonimellä kunnioitettu kirjailija kuoli vuonna 2009. Luonnonkierto on postuumi teos,  pöytälaatikoista löytyneitä novelleja ja pakinoita vuosilta 1950-2001. Huovinen oli eräänlainen Kainuun sinisten vaarojen Konsta Pylkkänen, miehisiä ajatuskulkuja ja selkosten vääräleukaista huumoria viljelevä kirjailija. Ajankohtaisia kommentoivat jutut tuntuvat jo vanhentuneilta, mutta humoristinen katsanto ihmiselon omituisuuksiin riemastuttaa yhä.

*

Tiina Raevaara          Hukkajoki    Teos 2012

Kolmeen jaksoon jaettu tarina ihmisistä, joiden suhteet ja suhteiden seuraukset paljastuvat vähitellen. Kustantaja luonnehtii teosta mysteeritarinaksi. Mysteeriä on mielestäni vähän liikaakin; näkyjä nähdään ja ääniä kuullaan. Tapahtumat vyöryvät näennäisen kiihkeästi, usein öiseen aikaan. Metsä, joki siltoineen ja koira ovat pääosassa, mutta tapahtuminen ei kaikin osin saa selkeitä perusteita. Trilleriksi asti tästä tarinasta ei oikein ole ja romaaniksi käänteitä on liiankin kanssa. Henkilöt painiskelevat väkevien tunteiden kuohuissa ja niiden kuvaamisessa kirjailija on parhaimmillaan.

*

Karin Ehnrooth         Vinoon varttunut tyttö   suom. Riie Heikkilä            Gummerus 2011

Kansallisen sotahistoriamme ikonin ja tanskalaiskreivittären tytär kirjoitti terapiakirjan lapsuudestaan ja nuoruutensa vaikeista vuosista. Pitkään mietin, miksi tämmöinen julkaistaan. Sivuilla on paljon katkeruutta, ristiriitaisia tunteita vanhempia kohtaan. Itsensä kaltoin kohdelluksi kokenut tytär kieputtaa tunnevyyhtiään. Kertomukset toistuvat ja alkavat pian tuntua kovin intiimeiltä. Ehkä kuitenkin parempi näin kuin skandaalilehdistön revittävänä? – Kysymykseen, miksi tämä julkaistiin, en löytänyt vastausta.

**

Herään hiljaiseen kotiin. Pihaan paistaa matalalta viileä talviaurinko. Punertava valo kulkee hitaasti vajan seinää, kun syön keittiössä aamupuuroani ja siemailen teetä. Linnut pyrähtelevät pihan punaisesta  ’tarjoustalosta’ siemeniä.

Toinen on mennyt stadiin ja aikoo viipyä. Talo tuntuu väljältä, vapaalta. Lehdet luettuani siivoilen hyräillen – kuin joskus ennen. Pyyhin pölytkin ja tuuletan läpi huoneiden. Lounaaksi löytyy jääkaapista eilistä uunikalaa, lämmitän sen ja rakentelen salaatin. Nautin ruuan kirjaa lukien – kuin joskus ennen. Uppoan tarinaan, kunnes tekee mieli torkuille. Herättyäni laitan kupillisen kahvia ja lämmitän saunan. Ulkona on jo pimeää. Sytytän kynttilöitä sinne tänne, pihalyhtyihinkin. Miten ihanaa olla näin.

Joidenkin miehet tulevat ja menevät alinomaa, viipyvät ties missä huoleksi asti. Minulle tämmöinen kotipäivä on harvinaista herkkua. Useimmiten olen itse lähdössä tai palaamassa.

Tiedän, että hän tulee kotiin aikanaan. Sillä välin minä juon hiljaisuutta kuin janoinen virkistävää vettä. Ovilyhdyn kynttilä odottaa.

Tuomiosunnuntain messua oli saatu juhlistamaan kaupungin mieslaulajien kuoro. Liturgi ja avustava pappi olivat naisia. Kirkkoväärtit, jotka ovella toivottavat tulijat tervetulleiksi ja toimivat tekstinlukijoina, olivat myös naisia.

Kuten usein, en nytkään katsonut ennakkoon, ketä on vastuuvuorossa. Menen kirkkoon, kun jokin minussa tahtoo ja tarvitsee sitä. Olen jo sisäistänyt viimeiset messujärjestyksen uudistuksessa tehdyt muutokset, vaikka jotkut niistä eivät mielestäni luonnu suomalaisen kirkkokansan tyyliin. Esimerkiksi joidenkin liturgien harrastama rauhantervehdyskehotus: ”Toivottakaamme toisillemme rauhaa”. Kehotus tuntuu teennäiseltä ja tulee outoon paikkaan, keskelle harrasta ehtoollisliturgiaa. Ymmärrän idean, mutta mieleni tekisi lähinnä paeta paikalta. Joskus olenkin istuutunut, sulkenut silmät ja antanut toisten toivotella rauhaa ympärillään oleville. Tällä kertaa kättelyt jätettiin onneksi pois.

Asta-papin saarna oli erinomaisesti jäsennelty ja jaksojen väliin syntyi luonteva hetki hiljaisuutta. Tällä kertaa Hengen kosketushetki, jota ortodoksi-isät kutsuvat heltymykseksi, syntyi yllättävästi siihen, kun mieskuoron johtaja soitti saksofonilla virsi-improvisaation. Foni soi pehmeästi meditoiden ja melodia laskeutui sydämeen kuin valonsäde. Messun päätösmusiikki, mieskuoron räväkkä negrospirituaali Janne-kanttorin upean soolon kera, kirvoitti seurakunnalta spontaanit aplodit.

et tiedä, mitä toisaalla tapahtuu, siellä, mistä olet poissa. turha miettiäkään. ikkunoiden takana käyvät kiivaat sodat, sanat sinkoilevat seinästä seinään, lävistävät sydämiä. valtaoikeuksia riistetään ja rakennetaan. koko ajan kuollaan ja samaan hengenvetoon jotakin syntyy.

lasket yhteen elämäsi eletyt ja elämättömät. ei taida mennä tasan? tästä eteen päin kaikki on tuntematonta, arveluita, toiveita, päivämääriin ladattua odotusta. tähän asti on paljon sellaista elettyä, josta on tullut ravituksi. elämättömiä harvoin miettiikään.

onko kaikella elettävällä optimiaika? jos on, olet monesti ollut myöhässä. olet ohittanut asioita, joita elämä tarjosi, niitäkin, jotka olisivat olleet hyväksi. olet valinnut väärin, tiedät sen siitä, mitä sitten seurasi. eniten saat silti surra sitä, minkä kokonaan ohitit.

jotkut heristelevät sillä, että tuomio tulee. tulkoon vain. taidat olla hivenen kiinnostunutkin siitä, mikä on mitenkin noteerattu siellä, missä elämästämme joku lukua pitää. saattaa olla yllätyksiä niissä listoissa. ja itsesi yllätät sillä miten vähän on kaduttavaa siinä, mikä elämättä jäi.

Palkattomasta hyvinvointipalveluissa toimimisesta käytetään nimitystä vapaaehtoistyö ja toimijoita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Nimityksen oikeellisuudesta on jo keskusteltu. Virkavastuiset ja palkalliset työntekijät närkästyvät: ihan kuin he tekisivät jotenkin pakosti työtään. Tai vapaaehtoisuus ja työ eivät jonkun mielestä soinnu keskenään. Miksei?

Osalle eläkeläisistä ei tunnu kelpaavan mikään nimitys. Kaikki mikä vähänkin viittaa ikään tai erottaa aktiiviväestöstä on myrkkyä hänelle, jolle täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenestä käyminen ja tittelin säilyttäminen on elintärkeää. Niinpä meillä on professoreita, ministereitä ja presidenttejä, joilla ei aikapäiviin tai peräti kuunaan ole titteliin viittaavaa askaretta ollut. Sotilaallisesta tai kirkollisesta asemasta eläköityneet käyttävät mielellään entisiä meriittejään evp. tai emeritus/emerita –liittein, tottahan on komeampaa esiintyä arvonimellä kuin pelkkänä eläkeläisenä.

Pikkulasten äidit, jotka hoitavat itse lapsiaan kotona, saavat kuulla kotirouvittelua – vaikka olisivat yksinhuoltajia, joilla vaihtoehdot ovat vähissä. Työttömyys määrittää ihmisen tehokkaasti aktiiviväestön silmissä luuseriksi, vaikka ihminen olisi tullut täysin ilman omaa syytä irtisanotuksi ns. taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella.

Mielenterveyspalvelujen kehittämiskeskusteluihin on ilmaantunut uusi nimitys kokemusasiantuntija. Se on uudissana, joka vaikuttaa aika onnistuneelta. Voidakseen esiintyä kokemusasiantuntijana, pitää kuitenkin suorittaa jonkinlainen tutkinto. Ihan ei siis riitä nimityksen käyttöön, että olemme jokainen oman elämämme kokemusasiantuntijoita.

Televisio-ohjelmassa Parittomat on syksyn mittaan aprikoitu, mikä nimitys olisi sopiva aikuiselle, hyvin koulutetulle naiselle, joka ei ole löytänyt mieleistään tai halunnutkaan elämänkumppania. Sinkku tuntuu liian ’menevältä’, pariton kuulostaa jotenkin vajaalta, yksinäinen on liian vahva ja monimerkityksinenkin ilmaisu, vanhapiika kuuluu menneeseen agraariyhteisökieleen ja niin edelleen. Itsellisiä ja vapaitakin on yhä!

Löytyneekö ihmisiä (parisäädystä, koulutuksesta tai elämänpolusta riippumatta), jotka rohkenevat sanoa kysyjälle: minä olen minä.

…seurakunnan olohuoneessa, joka on avoimien ovien paikka kävelykadulla, kaupunkimme keskustassa. Arkipäivisin neljä keskipäivän tuntia ovi on auki, automaatista saa kahvia tai teetä ja pöytien ympärillä saa aina halutessaan juttukaverin. Joku työntekijöistä tulee alkuun pitämään hartaan hetken ja jää sitten seurakuntalaisten joukkoon. On huomattu, että moni kävijä tulee alkuhartautta varten paikalle ja jatkaa sitten matkaa asioilleen.

Valmennetut vapaaehtoiset ovat ottaneet palvelutehtäväkseen olohuoneen käytännön asioiden hoitamisen ja toimivat inhimillisenä lämpökeskuksena. Tässä toteutuu yksinkertaisella, mutta hienolla tavalla seurakunnan yhteisöllinen tavoite. Tulija otetaan vastaan ystävällisellä hymyllä ja tervetulotoivotuksella ja hyvästellään lähtiessä. Monelle yksinasujalle se voi olla päivän tai viikon kohokohta.