Palkattomasta hyvinvointipalveluissa toimimisesta käytetään nimitystä vapaaehtoistyö ja toimijoita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Nimityksen oikeellisuudesta on jo keskusteltu. Virkavastuiset ja palkalliset työntekijät närkästyvät: ihan kuin he tekisivät jotenkin pakosti työtään. Tai vapaaehtoisuus ja työ eivät jonkun mielestä soinnu keskenään. Miksei?

Osalle eläkeläisistä ei tunnu kelpaavan mikään nimitys. Kaikki mikä vähänkin viittaa ikään tai erottaa aktiiviväestöstä on myrkkyä hänelle, jolle täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenestä käyminen ja tittelin säilyttäminen on elintärkeää. Niinpä meillä on professoreita, ministereitä ja presidenttejä, joilla ei aikapäiviin tai peräti kuunaan ole titteliin viittaavaa askaretta ollut. Sotilaallisesta tai kirkollisesta asemasta eläköityneet käyttävät mielellään entisiä meriittejään evp. tai emeritus/emerita –liittein, tottahan on komeampaa esiintyä arvonimellä kuin pelkkänä eläkeläisenä.

Pikkulasten äidit, jotka hoitavat itse lapsiaan kotona, saavat kuulla kotirouvittelua – vaikka olisivat yksinhuoltajia, joilla vaihtoehdot ovat vähissä. Työttömyys määrittää ihmisen tehokkaasti aktiiviväestön silmissä luuseriksi, vaikka ihminen olisi tullut täysin ilman omaa syytä irtisanotuksi ns. taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella.

Mielenterveyspalvelujen kehittämiskeskusteluihin on ilmaantunut uusi nimitys kokemusasiantuntija. Se on uudissana, joka vaikuttaa aika onnistuneelta. Voidakseen esiintyä kokemusasiantuntijana, pitää kuitenkin suorittaa jonkinlainen tutkinto. Ihan ei siis riitä nimityksen käyttöön, että olemme jokainen oman elämämme kokemusasiantuntijoita.

Televisio-ohjelmassa Parittomat on syksyn mittaan aprikoitu, mikä nimitys olisi sopiva aikuiselle, hyvin koulutetulle naiselle, joka ei ole löytänyt mieleistään tai halunnutkaan elämänkumppania. Sinkku tuntuu liian ’menevältä’, pariton kuulostaa jotenkin vajaalta, yksinäinen on liian vahva ja monimerkityksinenkin ilmaisu, vanhapiika kuuluu menneeseen agraariyhteisökieleen ja niin edelleen. Itsellisiä ja vapaitakin on yhä!

Löytyneekö ihmisiä (parisäädystä, koulutuksesta tai elämänpolusta riippumatta), jotka rohkenevat sanoa kysyjälle: minä olen minä.