Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
 
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.

On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt.  Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.

Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä  puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.

Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin  raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.

Pissismummo heräsi ennen aikojaan tunnistamattomasta syystä eikä saanut unta silmään sen perästä. Tämmöiseen tapaukseen auttaa pari helppoa sudokua ja pirullinen sokkokrypto. Sitten Mummo palasi peittoihinsa ja simahti.  Herätessä päivä olikin jo pitkällä, mutta mikähän päivä.

Poikakaverilla oli lehti melkein luettuna ja kahvi odottamassa, ollut ties miten kauan. – Ei ala hyvin, murisi Mummo, paistettua kahvia heti alkajaisiksi. (Pissismummon mielestä kahvin pitää olla kuumaa, tummaa ja tuoretta. Ja sen seurana Mummo tahtoo pari kaurapaahtoleipää, joiden välissä sipaisu lempimarmeladia ja siivu pähkinäistä lempijuustoa. Näistä Mummo pääsee tolkuilleen sen verran, että huonompikin päivä nitkahtaa käyntiin.)

Lehden silmäiltyään tokeni Mummo vaihtamaan liinavaatteita vuoteeseen kuten aina saunapäivän aamuna. Myöhemmin, kun liinavaatekomero, pyykkikori, mankelointipino ja hyllyjen takusetkin oli tutkittu, oli Mummon pakko myöntää, että tietty ruusukuvioinen lempityynyliina oli kadonnut jäljettömiin. – Missään se voi enää olla tämän katon alla, murisi Mummo. – Miksi rupesit vaihtamaan tänään, tiedusti Poikakaveri varovasti, saunailtahan on huomenna.

– Jaaon. No, sehän on sillä tavalla, että kun vaihtoaskare on käynnistynyt, sitä ei voi kääntää takaisin päin sen vuoksi, että päivä osoittautuu vääräksi, Mummo ärisi. Nih. Ja ruusulakanan kanssa pitää olla ruusutyynyliina, sehän selvä on. Mummo penkoi vielä kerran kaikki mahdolliset ja pari mahdotontakin paikkaa. Tyynyliina oli kadonnut tästä maailmasta. Kerta kaikkiaan.

Suuren luokan piiloleikki onneksi käynnistyy harvoin. Pari kertaa työavainnippu sai aikaan hulabaloon ja kerran kalenteri onnistui oikein itkettämään. Pankkikorttikin on aiheuttanut yhden kylmäävän iltapäivän, kunnes ilmoittihe itsestään pankkitoimihenkilön välityksellä. Pissismummo oli muka hylännyt korttinsa ottomaatin hölösuuhun saldoa silmäiltyään. Silmälasit ovat hanakimmat järjestämään Mummolle kuntolenkkiä huoneesta toiseen tuon tuostakin, mutta ei ne kovin erityisiä piiloja tähän mennessä ole keksineet. Tuottavat enempi alituista löytämisen iloa.

Yksi Poikakaverin positiivisista päivistä osui onneksi tähän. (Ei ole hyvä, jos yhdellä on maailmankirjat sekaisin heti aamusta – oh, miten pienistä ne nyt menevätkään – ja toisella samaan aikaan myrtsipäivä.) Sovinnolliset ja myötätuntoiset kommenttinsa lauhduttivat Mummon vähän kerrassaan. Ja illalla lauhduteltiin lisää, löylytellessä Mummon sisäisen kalenterin mukaan.

– Onhan tässä se hyvä puoli, että siitä pieni ihminen iloisesti yllättyy, jos ruusukas joskus palaa maailmanmatkoiltaan, huokasi Mummo iltasella poski toiseksi rakkainta tyynyliinaa vasten.