Lienen ehkä omituinen, kun ei ikääntyminen ole minua missään elämän vaiheessa rassannut. Minusta on tuntunut ihan hyvältä olla ikäiseni. Monelle se näyttää olevan arka asia. Jo varhain opitaan itse ja aikanaan opetetaan lapsille ensin oma nimi, sitten jo kohta sormin näytetyt ikävuodet. Lapsi on ylpeä jokaisesta lisääntyvästä vuodestaan ja odottaa jännityksellä seuraavaa. Hän kuulee ja sisäistää: kunhan olet niin ja niin vanha, sitten. Nuorilla on omat rajapyykkinsä, jotka oikeuttavat johonkin enempään ja joita siksi odotetaan ja juhlitaan. Aikuisen vuodet alkavat kasaantua yhä nopeammin ja muuttua lopulta ikäkriiseiksi. Koko elämän läpi ikävuosia jossain yhteydessä noteerataan: sitten kun – johan olet, etkös jo olekin – ja lopulta: – ajatella, että olet, ei sitä uskoisi.
Tehokkuutta ja nuoruutta ihannoivassa maailmassamme ikääntyminen saattaa herättää pelon syrjäytymisestä. Kolmella ja neljällä alkavia vuosikymmeniä voidaan juhlia vielä avoimen iloisesti bailaten ja kriisikymmenistä vitsaillen. Viisikymppisiä juhlitaan parhaimpiinsa tälläytyneenä, mutta hiipivää epävarmuutta pyritään häivyttämään nuorekkuutta korostamalla. Vaan rohkeneeko kuusikymppinen juhlia avoimesti, pelkäämättä tuttavien ja työtoverien hymähtelyjä? Ajan kiihkeä syke kampeaa väistämättä ikääntyvää työelämässä entiseksi. Miten käy, jos elämä on supistunut työn tekemiseen ja aikaansaannoksiin? Selviytymistään joutuu ehkä todistelemaan. Kokemuksen merkitys tuntuu ohentuvan tuoreen tiedon ja nuorten energiavirtojen rinnalla.
Ikääntyessä ajan suhteellisuus kirkastuu. Kun ihminen elämänsä ensi neljänneksellä suuntautuu voimakkaasti eteenpäin ja odottaa kiihkeästi tulevaisuutta, aika tuntuu kuluvan kovin hitaasti. Milloin, milloin se oikea elämä alkaa? Jossain vaiheessa tuuli kääntyy: vuodet alkavat lentää. On monia tärkeitä asioita, jotka täyttävät elämän ääriään myöten, aika ei tunnu riittävän kaikkeen, mitä haluaisi. Kasaantuneet vastuut painavat, oravanpyörän vauhti kiihtyy, tuntee jo halua jarruttaa. Viime neljänneksellä aletaan katsella taakse päin, pitää kiinni jostakin, joka tuntuu luisuvan käsistä, elämä? Hups vain ja huomaat äkisti: se oli siinä. Lapset lähteneet, työura takana. Ammatillisella pätevyydellä on eilisen sanomalehden arvo. Uusi sukupolvi tarttuu ohjaksiin, kehittää työtä omaan suuntaansa, luo uutta, unohtaa miten tähän on tultu. Ikääntyvä voi tarjota viisaita näkökulmia, jos niitä kysytään, mutta myös esimerkin, miten osataan luovuttaa paikka ajallaan.
Ikääntyessä voi ilahtuneena todeta, miten vapauttavaa voi olla elää käsillä olevaa vaihetta haikailematta mennyttä, pelkäämättä tulevaa. Voi sovittautua elämään omassa rytmissään, valita mahdollisuuksista käsin vapaasti tapansa, aikansa ja määränsä osallistua tai olla osallistumatta. Tietenkin kasaantuvat vuodet tuntuvat sekä näkyvät. Miksi ei? Vuodet eivät ole vihollisia, ne ovat ystäviä. Joka vaiheessaan elämä voi olla värikästä, täyteläistä ja antoisaa.
Istuimme katsomaan ’suurta’ vaalikeskustelua. Ympäristö oli kiintoisa, asetti suuruusharhaiset poliitikot oikeisiin mittasuhteisiin. Miten tuota ’keskustelua’ nyt luonnehtisi: kilpahuutoa? korskuntaa ja pärskähtelyä? Hyvin opittuja vuorosanoja, mutta draaman rytmi hiukan hukassa? Vastailtiin laveasti, mutta ei läheskään aina siihen mitä kysyttiin. Osattiin omat liturgiset vuorosanat, mutta aatteellista ilotulitusta ei päässyt syntymään.
Hiilestyimme kumpikin toimittajiin, jotka paljastuivat asenteellisiksi, eivät kuunnelleet mitä yleisö sanoi, vaikka itse heiltä kysyivät. Kaaos oli ajoittain lähellä yli- ja ohipuhumisen ryöstäytyessä valloilleen. Pakenimme kolmeksi vartiksi nauhoitetun Kotikadun jakson verkkaiseen ilmapiiriin. Kun palasimme vaalikeskusteluun, huutoäänestys puolustusstrategioista oli ylimmillään. Missasimmekohan jotain oleellisesti uusia näkemyksiä, rohkenen epäillä.
Tämäkään vaalikeskustelu ei taida muuttaa pitkin matkaa muodostunutta näkemystä puolueesta, jonka edustajakandidaatti tulee saamaan ääneni. Arvostan yhteistyökykyistä ja rehtiä poliitikkotyyppiä, joka ei lankea toisten mustamaalaamiseen omaa kilpeään kiillottaakseen. Suurimmasta suusta ei aina tule viisain viesti. Onneksi meillä on demokratia, uskottavia vaihtoehtoja riittävästi ja vapaat vaalit.
Eläkeläisten verotus ja vanhusten hoidon asema puhutti pitkään. Paljastui, että isonkin hallituspuolueen puheenjohtaja voi näköjään olla tietämätön siitä, mitä vanhusten hoidon hyväksi on jo tekeillä ja silti vakuutella sujuvasti asian tärkeyttä. Studioyleisön mielipiteet näkyivät yllättäneen toimittajat, jotka eivät kovin ketterästi löytäneet ajatuslabyrinteistään ulos, sotkivat eläkkeiden verotuksen ja eläkkeiden korotuksen pahan kerran.
”Kulloinenkin ikäpyramidi on juuri se ainoa oikea sillä hetkellä ja sen kanssa eletään. Muutos tuo eteen asioita, jotka voidaan ottaa vastaan paremmin tai huonommin. Niin yksinkertaista se on.” – Näin Mikko Kautto, tulevaisuusselonteon projektipäällikkö Valtioneuvoston kansliasta. – Siinäpä terveisiä medialle, joka yrittää luoda vastakkainasettelua ikäpolvien välille.
Ihminen on siitä mainio otus, että mieliala vaikuttaa sekä sairastumiseen että paranemiseen. Ei niin, että kumpikaan suoraan johtuisi mielentilasta, mutta yhteys on empiirisesti olemassa, myönsipä sitä tai ei. Sanotaan, että surusta voi sairastua. Lienee niin, että voimakas mielipaha huijaa elimistön keskittymään murheellisiin mietteisiin, mikä alentaa puolustuskykyä tautitartuntoja vastaan. Vastaavasti kaikki mikä tuottaa iloa, edesauttaa paranemista.
Sairaana ollessaan ihmisestä tulee lapsenomaisesti hoivaa tarvitseva, regressiivinen. Toinen meistä salli itselleen sairastumisen velvollisuudentuntoisesti vasta lomallaan ja minä sairastuin varmaan osittain myötätunnosta. Ihminen tarvitsee ajoittaiset regressionsa, ne suojelevat mielenterveyttä. Jos ei muuten kykene rajaamaan jotain, mitä on liikaa, sairastuminen on eräs elimistön keino ottaa breikki.
Taannoisen tautini taitekohta oli siinä päivässä, jolloin Toinen oli jo sen verran toipunut omasta taudistaan, että jaksoi pienin, ystävällisin huomionosoituksin alkaa rohkaista kuumehehkuista elämäntoveriaan. Sattui myös, että ystävä ilahdutti soittamalla omasta hyvästä hetkestään. Hän jakoi ilonsa ja kuultuaan, että olemme molemmat petissä, tarjoutui tulemaan naapurikaupungista asti avuksi käytännön asioissa. Tarjous lämmitti mieltä, vaikka emme apua tarvinneetkaan.
Eilen riemastuin kahdesti: joulukaktus on purskahtanut täyteen nuppuja! Olin vaihtamassa multaa paavalinkukkien ruukkuihin, kun Nuoruusystävältä Etelä-Karjalasta tuli viesti: joutsenet ovat tulleet !
Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.
On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.
Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.
Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.
Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.
Eilen Toinen toi töistä tullessaan kimpun aurinkotulppaaneja, mikä ilo! Olen jo tehnyt pienen kierroksen ulkona eilen sekä tänään todetakseni, että kevät on suorastaan harpannut eteen päin. Lumet sulavat sihisten auringossa, sulavesinorot kiiltelevät kaduilla ja metsiköistä kuuluu lintujen hurmaantunut kevätpuhe. Sitkeän virustaudin ote hellittää yllättävän hitaasti, houreisen viikon jälkeen tarvitaan voimien palaamiseen näköjään enemmän kuin pari kuumeetonta päivää.
Tänään on – paitsi talvisodan päättymisen muistopäivä – myös henkilökohtaisemmat maaliskuiset merkkipäivät: isoveli täyttää vuosia ja isämme kuolemasta on kuusi vuotta. – Minun talveni taittui tänään.
Pääsimme maaliskuulle asti ennen kuin flunssavirus kouraisi. Toinen meistä on ollut jo neljä päivää kunnon kuumeessa. Aluksi oikein nautin hoivaamisesta pitkästä aikaa. Nyt kun hän lienee toipumassa, on minun vuoroni. Vilu väristää lämpimistä villavaatteista ja sukista huolimatta (siunattu äitini, joka jaksoi aikoinaan neuloa). Kääriydyn vuoteeseen, nukun ja nukun ja aina välillä käyn juomassa lämmintä mehua. Viruskissa ohjelmoi tietysti kokonaan uusiksi Toisen ainoan kevätlomaviikon! Eipähän tarvitse miettiä menemisiä eikä tulemisia vähään aikaan. – *Pitää täällä kirjoitustaukoa, kunnes elämä voittaa*.
Ystäväni Krii tuli lomamatkalta Afrikasta. Korttikin oli jo saapunut, oltuaan matkalla vain viikon. Kuvassa oli valtavia apinanleipäpuita ja hauska sinikeltainen pikkubussi, johon noustaan takaa. Viestissä kuvattiin afrikkalaisia näkymiä, ihmisiä, eläimiä ja lyhyesti omaa tunnetasoa: vaikuttavaa. Keskustelussa paljastui sitten matkan todellinen vaikuttavuus: Krii oli järkyttynyt köyhyydestä, lasten määrästä, ympäristön tilasta, paikallisten elämän kaikinpuolisesta ankeudesta – ja hotellinsa ylellisestä rauhasta sen kaiken keskellä.
Ystävä on matkaillut eri puolilla maailmaa, nähnyt monenlaista elämää ja kulttuuria. Hän tekee työtä, jossa kohtaa kotimaisen paikallisen köyhyyden lähes päivittäin. Hänen laillaan moni on hyvin tietoinen köyhien tilanteesta globaalistikin. Toinen entinen työtoverini työskenteli opiskeluaikanaan kuukauden Kalkutan slummialueella. Hän sanoi, että sellaista kokemusta ihminen ei koskaan unohda. Tuntuu hyvältä, että joku kykenee yhä järkyttymään. Vasta omakohtainen kokemus paljastaa, miten suhteellista köyhyyskin voi olla. Ystävä oli kokenut Afrikan köyhyysongelman erityisesti lasten kannalta niin toivottomana, että mikään apu ei riittäisi.
Kun Krii palaa tänään työhönsä, hänellä on paljon ajatuksia köyhyyden suhteellisuudesta ja uusi näkökulma elämään. Ei ihan pieni lomatuliaiseksi.
Ensin: – no jopas taas on aihetta pakinaan, Nytti se jaksaa pöyhiä pohjamutia aina vain. ’Iloiset rosvot’ kertoo, miten työpaikoilta kannetaan kotiin mitä irti saadaan klemmareista ja kopiopaperipaketeista puhelimiin ja pöytälamppuihin. Miten ’keskiluokkainen taparikollinen’ voi vapaasti röyhkeillä omaan pussiin, olla muita nokkelampi, selättää systeemin! – Niin ja vielä rehvastella sillä.
Sitten: – ihan putipulmunen en taida muuten olla itsekään. Ettei vain olisi tullut muutama kynä ja klemmari työpaperinivaskan mukana ja jäänyt sille tielleen. Olisko tullut kehuskeltua sillä, että pääsinpä junassa maksamatta, kun rahastaja tuli kohdalle vasta junan pysähtyessä asemalle. En nyt äkisti muista muuta, mutta ei se varmaan näihin jää. Onko puhelimen vieminen isompi juttu kuin klemmarin? – Mikä olen mitään sanomaan.
…sanoi viime vuosisadalla Niilo Tarvajärvi radion sunnuntaiaamuohjelmassa. Tänään tapahtui se ihme, että kun nyt kerran satuin heräämään varttia vaille kahdeksan, päätin jostain kumman syystä avata television. Tässä vaiheessa on ihan pakko todeta, että olen ollut eläkkeellä viime elokuun alusta, enkä ole vielä yhtenäkään aamuna tuntenut tarvetta katsella aamu-tv-ohjelmaa, koska rakastan yli kaiken aamujeni rauhaa.
Sattuipa niin – mitä en tiennyt – että aamutelevisio juhli kymmenvuotista taivaltaan juuri tänä samaisena aamuna. Ajatella, kymmenen vuoden ajan joka arkiaamu pulinaboksi on ollut käynnissä ja kerran viikossa sanavalmiiden julkishenkilöiden iskujoukko on saapunut paikalle jälkiviisastelemaan viikon ykkösaiheista. Oi, mitä olenkaan menettänyt: tosielämän vuolaana virtaavan uutiskymen pärskeitä, hetken kuohuja, arkista lorinaa ja lirinää.
Mediatutkija Veijo Hietasta haastateltiin. Hän oli pohtinut asiaa ja sai sanoa jopa kolmekin lausetta yhteen menoon toimittajan keskeyttämättä. Jos amerikkalaisilla on ollut aamutv jo 1950-luvulta lähtien ja Suomea sanotaan maailman amerikkalaisimmaksi maaksi, miksi meille tämä ohjelmatyyppi tuli vasta kymmenen vuotta sitten? On ollut vallalla prime-time -ajattelu: katsojat eivät ehdi tv:n ääreen ennen iltaa. Yhteiskunnallisen murroksen myötä oli viimein tunnustettava, että on olemassa ihmisryhmiä, jotka katsovat päivällä, aamulla jopa yöllä televisiota, jos siellä on ohjelmaa. – Näin mediatutkija.
Aamutelevisio on kallista ohjelmatuotantoa, joten sille on varmistettava optimimäärä katsojia. Vähitellen väki on mediatutkijan mukaan oppinut silmäilykatsomisen tekniikkaa; ei tarvitse nakottaa aparaattia vastapäätä, voi puuhata omiaan, lukea lehteään, juoda kahviaan ja seisahtaa hetkeksi kuvan ääreen vain, kun joku kiintoisa signaali pysäyttää. Aamutelevision kuvalliseen puoleen ei kannata panostaa liikaa, kustannukset saadaan siten pysymään aisoissa.
Saattaapa olla, että olen vanhanaikainen tv-katsoja. Tutkin ohjelmatarjottimen etukäteen ja panen merkille kiinnostavat. Istahdan mielelläni valitun ohjelman ääreen ja annan sen temmata minut mukaansa. Jos se ei sitä tee, saatan kurkistaa toiselle kanavalle ja jos ei sielläkään nappaa, suljen aparaatin. Olen huomannut senkin, että vaihtoehtojen tarkistaminen kannattaa, joskus osuu todella kiinnostavaan ohjelmaan, jota ei ole huomannut ennakkoon.
Tämän aamuisen kokemuksenkin jälkeen on todettava: ehkä tästä ei tullut päänavausta johonkin uuteen elämäntapaan. Instant-mix närästää.
Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden, sanotaan. 1970-luvun alkupuolella ammattiliiton alaosaston kokouksessa innostuimme kahvitauolla ennakoimaan minkälaista niissä ympyröissä olisi 25 vuoden kuluttua. Arvelin muun muassa, että tupakointi yleistyisi kirkollisissakin piireissä. Tuli lyötyä oikein leikkimielinen vetokin satunnaisen pöytänaapurin kera aiheesta. Mistäs tuon olisi tiennyt, että nikotiini paljastettiin sittemmin hengenvaaralliseksi aineeksi, josta syystä tupakkamainontakin kiellettiin. Minähän sen vedon hävisin ja tarjosin voittaneelle osapuolelle ja toiselle todistajista (toisen oli tuoni jo korjannut) sopimuksen mukaan päivällisen oikein hienossa ravintolassa. Voin kertoa, että tilaisuus oli, paitsi savuton, myös yksi elämäni hauskimpia.
Esikoisemme, joka on saattanut periä jonkin piilevistä uhkarohkeusgeeneistäni, esitti kymmenen vuotta sitten yllytyksestäni tulevaisuuskenaarion vanhemmistaan ja toisista isovanhemmistaan. Vetoa ei aiheesta tosin lyöty. Äidistään hän sanoi, että vauhti kiihtyy kiihtymistään, kunnes pysähtyy kuin seinään. Näinhän sitten kävi. Toistaiseksi kolmen kohdalla neljästä vapaamuotoinen ennuste on toteutunut. Muuten, osoittautuakseen voittoisaksi ennustus ei saa olla ryppyotsainen eikä valmiiksi todennäköinen, vaan mieluiten hilpeästi lonkalta heitetty, johon ei sillä hetkellä kukaan usko.
En enää lyö vetoa mistään, enkä erehdy ennustelemaankaan. Suhtaudun asioihin ’aika näyttää’ -mentaliteetilla. Saapihan tuota silti miettiä joskus itsekseen mihin tää maailmanmeno ehtiikään ennen kuin sukupolvemme aika on ohi. On hyvä, että emme tiedä.
|
|
