Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY, 2006

Tässä on pitkän linjan runoilija, jonka uusin kokoelma oli sen verran hykerryttävä, että tuli luettua yksin tein kannesta kanteen. Hauska oivallus oli laittaa kirjan kansikuvaksi Miina Äkkijyrkän Peltilehmä, Anita Kokkilan kuvaama. Sopii runoihin ja kirjan nimeen loistavasti! Tiaisen humoristiset autorunot ovat arkipoesiaa, jonka Korkeaotsainen Kriitiikko helposti luonnehtii ?välityöksi?. Nämä runot kestävät kyllä usean lukukerran ja välähtelevät viihtyisästi kuin muovihely valonsäteen osumassa.

Maailma on teonsana, Suomalaisia runoja, toim. Anne Helttunen ja Annamari Saure, WSOY 2004

?Antologian runot kertovat suomalaisen ihmisen tunteista, ajatuksista ja maailmankuvasta.?
Runoista puheenollen hankin hyllyyni mieluiten kokoelmia, koska niissä on nähtävissä joko runoilijan tuotannon kaari pitemmältä ajalta tai ? niin kuin tässä – useamman tekijän joihinkin teemoihin liittyviä yksittäisiä runoja rinnakkain.
Antologian ensimmäisessä osassa oli mukana enimmäkseen vanhoja runontekijöitä, ?Kuolleiden runoilijoiden seura? oli siis vahvimmin edustettuna. Esipuheessa tekijät perustelevat valintojaan: ?tässä antologiassa vanha vertautuu uuteen, realistinen romanttiseen, moderni perinteiseen.? Runovalinnoissa on etsitty myös satiirille ja ironialle tilaa. Teemat eivät kaikin osin auenneet runoista käsin niin hyvin kuin toimittajat olivat ehkä ajatelleet. Muutama ennen kohtaamaton runohelmi löytyi.

Runo näytä hampaasi, Suomalaista nykyrunoutta, toim. A. Helttunen ja A. Saure, WSOY 2004

Toinen osa, uudempaa runoutta, on moni-ilmeisempi, eri tavalla haastava kuin ensimmäinen. Antologian osat kannattaa lukea peräkkäin, vertautuminen toteutuu vasta niin. Vai pitääkö oikeastaan verratakaan, runo ja runoilija ovat aikansa lapsia. Nykyrunot nostattavat ihokarvoja, kuljettavat kylmiä väreitä pitkin selkää, naurattavat. Täältä löytyvät jo kokeilevat käsittämättömyydetkin, joita nykyrunous näyttää harrastavan. Ja kaiken keskellä timantinkovaa taidetta, runoa, jonka hymy loistaa virheettömän kaunein hampain.

Martti Joenpolvi, Valitut novellit, Gummerus, 2006

Vihdoinkin! On siis olemassa löytymättömiä aarteita, kirjailija, jonka novelleja lukee lähes henkeä pidätellen. Nämä ovat hyviä! Jyrki Nummen esipuheen tälle valikoimalle luin vasta novelllien jälkeen. Siitä käy ilmi, että Joenpolvi on saanut palkintoja pitkin matkaa yhdentoista romaanin ja yhdeksän novellikokoelman kirjallisesta tuotannostaan. Joenpolvi on Nummen mukaan erityisesti novellin taitaja.
Täytyy sanoa, että ?valitut? novellit ovat kirjallisuuden lukijan gourmet-ruokaa, jonka parissa aika katoaa ja ajattelun rajat avartuvat. ?Moderni lyhytproosa on tilanteen taidetta?, toteaa Jyrki Nummi. (Helpotuksekseni huomaan, että hyvä teksti elää ja hehkuu ilman yletöntä alkoholin ja seksin kanssa piehtarointia.)

Pirjo Tuominen, Alakuloinen romanssi, Tammi 2006

Tässäpä höttöistä päiväuniluettavaa keski-ikäiselle keskivertonaiselle. (Miksen osaa kuvitella, että mies tarttuisi tämmöiseen?) ?Tuomisen romaaneissa suomalainen nainen saa kasvot, ei aina niin kauniit, mutta tutulla tavalla läheiset? arvioi Me Naiset ?lehti. Romaanin päähenkilö on varakkaan pariskunnan naisellinen osapuoli, joka on täysin alistunut narsistisen miehensä vallan alle. Lukijana minua kylmää moinen naistyyppi, vaikka toki tiedän, että kaltaisiaan on olemassa. Perheeseen tiiviisti tai löyhemmin kuuluvista muista naisista yritetään luoda reippaampaa kuvaa, mutta miehen/miesten ympärillä pyörii kaikkien naisten  elämä. Toisen miehen avulla yrittää päähenkilökin ratkaista elämänsä, siinä silti onnistumatta. Voi voi, alakuloista on.

Veikko Haakana, Punaisen kiven aapa, Karisto, 2006

Pieni, viehättävä kertomus vanhan miehen suhteesta hirveen, metsään, suohon ja elämään. Kirjoittaja on varmasti elänyt kuten kirjoittaa, näin aidolta ja konstailemattomalta tuntuu vain omakohtaisesti koettu. Luontoihmisen havainnot saavat kaltaisensa sielun värähtelemään. Tarinassa on karua, miehistä mystiikkaa ja samalla kaikki on niin totta ja arkitavallista. Tarinan loppu olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta tällaisena saa ajattelemaan koko juttua kirjailijaelämän allegoriana. Hyvä lukukokemus!

Maapuupäiv, Heli Laaksonen, Jan Rahman, Sammakko 2005 (2.painos)

On hauska oivallus sijoittaa lounais-Suomen murteella kirjoitetut ja Viron võrunkieliset runot ja käännökset rinnakkain. Niissä on jotain samansointuista kuten kirjoittajien runoilijanlaadussakin. Kirjan takakansi kertoo ensimmäisen painoksen (v. 2000) tulleen loppuunmyydyksi viikossa. Tähän toiseen painokseen on lisätty runo kummaltakin sekä tietoa kyseisistä murteista.
Heli Laaksonen on persoona sinänsä. Jos kaikki Suomen runoilijat kirjoittaisivat omalla murteellaan, vaikutelma olisi luonnoton ja kääntyisi itseään vastaan. Kuriositeettina muutama toimii hyvin, Laaksosen tapauksessa myös yhdistettynä kirjailijan persoonaan, johon lounaismurre kuuluu oleellisena osana. Pidin molempien runoistakin, niissä on jotenkin hilpeästi vino näkökulma sinänsä arkisiin ilmiöihin.

Kasvoton morsian, Raita Outinen, Art House, 2003

Kun kannessa lukee ylätunnisteena tarinalle?Elämäni Ray Charlesin kanssa? , pakkohan tuo oli ottaa luettavaksi. Paljastuskirjallisuutta tämä on, heppoisesti kirjoitettua rankkaa tarinaa suuren maailman musiikkibisneskuvioista. Yhden ?kasvottoman? naisen elämän tarina on kuitenkin omalla tavallaan mukaansatempaava. Kirjaa ei kannata lukea moraliteettina – vaikka se sitäkin omalla tavallaan on – ennemminkin autenttisena kuvauksena elämästä tähteyden kulisseissa. Tarina saa kysymään mitä rakkaus oikeastaan on. Ja sehän on ns. hyvä kysymys.

 
Voimala puhuttaa. (No, tuo resepti ei aina ihan sikana toimi, että kökitään baarijakkaralla jututtamassa julkkista, joka sitten liittyy porukkaan, joka puhuu toisaalla keskenään ja josta katoaa joku, kun toinen tulee tilalle jne. Niin – ja toimittajarouvat pyörittelevät silmiään.) En valita enempää, Voimala on kumminkin kunnianhimoisin ja antoisin kulttuurikeskustelun foorumi, mitä teeveessä on tarjolla tätä nykyä.

 
Julkkikset ja media on ollut jo pitkään keskustelun kestoaihe. Siitäpä vielä eilenkin irtosi juttua. Kaksi erinomaisen fiksua toimittajaa siinä keskustelijoiden tuolissa ja kaksi vastapäätä. Ja kaksi julkkista. Esko Aho on onnistunut linnoittautumaan uuteen asemapaikkaansa jouduttuaan sivuun politiikasta ja joutui lähtemään nytkin paikalta, kun hömppäindeksikuningatar Tiina Jylhä saapui. Kirjailija Hassinen sentään nosti aktiivisesti keskusteluun uusia ajatuksia, mistä hänelle pointsit.

 
Julkkisten tilityskirjat, iltapäivälehtien lööpit ja tuhoton määrä verkkopäiväkirjoja ovat kuulemma tämän hetken brändi. Toimittajien ja kirjailijan ajatukset kävivät aikalailla yksiin näiden tasosta puheen ollen. Hassinen nosti esiin dekkarikirjallisuusbuumin, josta päästiin puhumaan miksi ei saisi julkaista sitä mitä tykätään lukea. Näin keskustelu pääsikin uralle, josta ei ole paluuta: mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta ja mistä kukakin tykkää.

 
Mutta pääasiahan on, että puhetta piisaa.

Hesarissa on viime viikkoina ollut useita mielenterveysasioihin liittyviä kirjoituksia. Toimituksen artikkelissa tarkastellaan pääkaupungin lasten psykiatrisen avun tarvetta ja hoitosysteemin tilaa. Tilannetta luonnehditaan pahaksi. Mielenterveysyhdistysten toimintaa potilaiden hyväksi rajoittaa taloudellinen ahdinko. Psykiatrisen avohoidon virheratkaisuja arvostelee helsinkiläinen sairaanhoitaja.
 
Yhteistä näille kirjoituksille on huoli pahoinvoivista ja sairaista lapsista ja aikuisista. Toimituksen artikkelissa siteerataan psykiatrisen hoidon toimijoita, jotka kokevat käytännössä kipeästi resurssien puutteen hoitotarpeen rajusti kasvaessa. Kaupunki on sairas, kun sen asukkaat voivat huonosti. Hyvin voivien etuja ajava politiikka on lyhytnäköistä, siitä sikiää kurjuutta. 
 
Päivähoidosta ja kouluista ulosmitatut säästöt siirtyvät ja moninkertaistuvat kulujen kasvuksi perheneuvoloissa, tukiopetuksessa ja lastenpsykiatrisessa avohoidossa. Viina ja väkivalta murskaa perheitä. Köyhyys luo näköalattomuuden ja toivottomuuden noidankehän, josta ulos ponnistautuminen vaatisi enemmän henkisiä voimavaroja kuin monella on. Päättäjillä on iso vastuu.
 
Lieneekö mielenterveystilanne pääkaupungissa muuta maata pahempi kuten sanotaan. Kaupunkimainen elämisen muoto suosii hyvätuloisia, joilla on varaa harrastaa ja kuluttaa. Asukkaiden joukkoon kuuluu aina kuitenkin väkeä kaikista kerroksista. Onko kokonaisuus hallittavissa? Poliittiset toimijat eivät ole ainoita lyhytnäköisiä, mutta heidän ?taittovirheensä? kostautuu laajemmalle kuin muiden.

Talon asukkaiden yhteisiä tapahtumia on vuodessa pari kolme, vähän säistä riippuen. Syksyllä ja keväällä on obligatorinen pihatalkoopäivä, johon sisältyy paitsi hilpeää juttelua, olutta ja makkaraa myös lehtien haravointia, räystäskourujen tyhjennystä, pensaiden leikkaamista, pyörävajan putsausta, aitojen korjausta ja sen sellaista. Pikkujouluaikaan saatetaan kokoontua glögille pihaan lyhtyjen valoon.
 
Eilen oli syystalkoopäivä. Kylmässä tihkusateessa talkoopuuha vaati porukalta kyllä päättäväisyyttä: tämä tehdään nyt ja sillä siisti. Siirtolava täyttyi oksista ja lehdistä ja yhteinen piha puhdistui. Tulos oli palkitseva, vaikka sää karvasteli. Yltäpäältä märkänä, vilun jo hiipiessä hartioille päätettiin työt ja kukin lähti siitä kotipuuhiinsa. 
 
Sunnuntaina jatkoimme kahdestaan omalla pihalla, onneksi ei satanut juuri silloin. Kaadettujen puiden kannot suorastaan huusivat. Eilen ja tänään oravat juoksivat hulluna ympäriinsä. Ehkä ne eivät osaa surra pesäpuutansa, täytyy vain toivoa. Minua sattuu kyllä pahasti, kun katson autionoloista pihaa. Milloin ollenkaan totun?
 
Puu kasvaa ihmisen iän, ehtii juurtua asujan mielen maisemaan ja kasvukamaraansa. Ja äkkiä sitä ei ole.
 
 
 

Nykyisestä elämänrytmistä solahtaminen hiljaisuuteen käy niin helposti, että eroa tuskin huomaa. Työvuosina valtavan painavana tuntunut retriitin ensimmäisen illan väsymys tuntuu enää ohuesti. Sekin työstään ehättäneiden retriittitoverien kautta, ilmapiirissä. Oma olo on kevyt, ilmava.
 
Vaellan onnellisena valoisassa maisemassa puukansan, tuulen ja veden hiljaista vuoropuhelua aistien. Menneiden aikojen kuiske tuntuu vanhojen tammien luona. Vedentakaiset metsät seisovat vaiti kuin juhlapukeissa kullankeltaisen, kuparinruskean ja vihreän sävyissään. Valoa, valoa!
 
Syksyn tuoksu! Kuljeskelen kallioilla, istun rannassa, unohdun katselemaan aaltojen hengitystä. Maa ja metsä tummuvat hitaasti iltaa kohti, vedessä heijastuu taivaan valo pitkään. Kappelin kellon vaimea kutsu kantautuu hämärään. Kohta soi virsi. Iltarukouksesta palatessa taivas kimaltaa upeasti tähdissä. 
 
*
Toinen tulee hakemaan neljän päivän perästä. Palaan kotiin kauneudesta kylläisenä, vapaana huolista, koko olemus sielua myöten hyvin ravittuna. Tämän syysvalon koettuani ehkä selviän marraskuusta.
 
Ensimmäisenä kotipäivänä puunkaataja tulee pihaan moottorisahoineen. Hyvästi rakas vanha koivu, hyvästi oravanpoikasten uljas pesämänty…  minua itkettää… 

Syysvärikkäitä pyhäpäiviä ei ole vuodessa monta. Tuuli jo lennättää lehtiä, pian ne ovat maassa ja paljaat oksat piirtyvät kauniisti avartuvaa taivasta vasten.