Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY, 2006

Tässä on pitkän linjan runoilija, jonka uusin kokoelma oli sen verran hykerryttävä, että tuli luettua yksin tein kannesta kanteen. Hauska oivallus oli laittaa kirjan kansikuvaksi Miina Äkkijyrkän Peltilehmä, Anita Kokkilan kuvaama. Sopii runoihin ja kirjan nimeen loistavasti! Tiaisen humoristiset autorunot ovat arkipoesiaa, jonka Korkeaotsainen Kriitiikko helposti luonnehtii ?välityöksi?. Nämä runot kestävät kyllä usean lukukerran ja välähtelevät viihtyisästi kuin muovihely valonsäteen osumassa.

Maailma on teonsana, Suomalaisia runoja, toim. Anne Helttunen ja Annamari Saure, WSOY 2004

?Antologian runot kertovat suomalaisen ihmisen tunteista, ajatuksista ja maailmankuvasta.?
Runoista puheenollen hankin hyllyyni mieluiten kokoelmia, koska niissä on nähtävissä joko runoilijan tuotannon kaari pitemmältä ajalta tai ? niin kuin tässä – useamman tekijän joihinkin teemoihin liittyviä yksittäisiä runoja rinnakkain.
Antologian ensimmäisessä osassa oli mukana enimmäkseen vanhoja runontekijöitä, ?Kuolleiden runoilijoiden seura? oli siis vahvimmin edustettuna. Esipuheessa tekijät perustelevat valintojaan: ?tässä antologiassa vanha vertautuu uuteen, realistinen romanttiseen, moderni perinteiseen.? Runovalinnoissa on etsitty myös satiirille ja ironialle tilaa. Teemat eivät kaikin osin auenneet runoista käsin niin hyvin kuin toimittajat olivat ehkä ajatelleet. Muutama ennen kohtaamaton runohelmi löytyi.

Runo näytä hampaasi, Suomalaista nykyrunoutta, toim. A. Helttunen ja A. Saure, WSOY 2004

Toinen osa, uudempaa runoutta, on moni-ilmeisempi, eri tavalla haastava kuin ensimmäinen. Antologian osat kannattaa lukea peräkkäin, vertautuminen toteutuu vasta niin. Vai pitääkö oikeastaan verratakaan, runo ja runoilija ovat aikansa lapsia. Nykyrunot nostattavat ihokarvoja, kuljettavat kylmiä väreitä pitkin selkää, naurattavat. Täältä löytyvät jo kokeilevat käsittämättömyydetkin, joita nykyrunous näyttää harrastavan. Ja kaiken keskellä timantinkovaa taidetta, runoa, jonka hymy loistaa virheettömän kaunein hampain.

Martti Joenpolvi, Valitut novellit, Gummerus, 2006

Vihdoinkin! On siis olemassa löytymättömiä aarteita, kirjailija, jonka novelleja lukee lähes henkeä pidätellen. Nämä ovat hyviä! Jyrki Nummen esipuheen tälle valikoimalle luin vasta novelllien jälkeen. Siitä käy ilmi, että Joenpolvi on saanut palkintoja pitkin matkaa yhdentoista romaanin ja yhdeksän novellikokoelman kirjallisesta tuotannostaan. Joenpolvi on Nummen mukaan erityisesti novellin taitaja.
Täytyy sanoa, että ?valitut? novellit ovat kirjallisuuden lukijan gourmet-ruokaa, jonka parissa aika katoaa ja ajattelun rajat avartuvat. ?Moderni lyhytproosa on tilanteen taidetta?, toteaa Jyrki Nummi. (Helpotuksekseni huomaan, että hyvä teksti elää ja hehkuu ilman yletöntä alkoholin ja seksin kanssa piehtarointia.)

Pirjo Tuominen, Alakuloinen romanssi, Tammi 2006

Tässäpä höttöistä päiväuniluettavaa keski-ikäiselle keskivertonaiselle. (Miksen osaa kuvitella, että mies tarttuisi tämmöiseen?) ?Tuomisen romaaneissa suomalainen nainen saa kasvot, ei aina niin kauniit, mutta tutulla tavalla läheiset? arvioi Me Naiset ?lehti. Romaanin päähenkilö on varakkaan pariskunnan naisellinen osapuoli, joka on täysin alistunut narsistisen miehensä vallan alle. Lukijana minua kylmää moinen naistyyppi, vaikka toki tiedän, että kaltaisiaan on olemassa. Perheeseen tiiviisti tai löyhemmin kuuluvista muista naisista yritetään luoda reippaampaa kuvaa, mutta miehen/miesten ympärillä pyörii kaikkien naisten  elämä. Toisen miehen avulla yrittää päähenkilökin ratkaista elämänsä, siinä silti onnistumatta. Voi voi, alakuloista on.

Veikko Haakana, Punaisen kiven aapa, Karisto, 2006

Pieni, viehättävä kertomus vanhan miehen suhteesta hirveen, metsään, suohon ja elämään. Kirjoittaja on varmasti elänyt kuten kirjoittaa, näin aidolta ja konstailemattomalta tuntuu vain omakohtaisesti koettu. Luontoihmisen havainnot saavat kaltaisensa sielun värähtelemään. Tarinassa on karua, miehistä mystiikkaa ja samalla kaikki on niin totta ja arkitavallista. Tarinan loppu olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta tällaisena saa ajattelemaan koko juttua kirjailijaelämän allegoriana. Hyvä lukukokemus!

Maapuupäiv, Heli Laaksonen, Jan Rahman, Sammakko 2005 (2.painos)

On hauska oivallus sijoittaa lounais-Suomen murteella kirjoitetut ja Viron võrunkieliset runot ja käännökset rinnakkain. Niissä on jotain samansointuista kuten kirjoittajien runoilijanlaadussakin. Kirjan takakansi kertoo ensimmäisen painoksen (v. 2000) tulleen loppuunmyydyksi viikossa. Tähän toiseen painokseen on lisätty runo kummaltakin sekä tietoa kyseisistä murteista.
Heli Laaksonen on persoona sinänsä. Jos kaikki Suomen runoilijat kirjoittaisivat omalla murteellaan, vaikutelma olisi luonnoton ja kääntyisi itseään vastaan. Kuriositeettina muutama toimii hyvin, Laaksosen tapauksessa myös yhdistettynä kirjailijan persoonaan, johon lounaismurre kuuluu oleellisena osana. Pidin molempien runoistakin, niissä on jotenkin hilpeästi vino näkökulma sinänsä arkisiin ilmiöihin.

Kasvoton morsian, Raita Outinen, Art House, 2003

Kun kannessa lukee ylätunnisteena tarinalle?Elämäni Ray Charlesin kanssa? , pakkohan tuo oli ottaa luettavaksi. Paljastuskirjallisuutta tämä on, heppoisesti kirjoitettua rankkaa tarinaa suuren maailman musiikkibisneskuvioista. Yhden ?kasvottoman? naisen elämän tarina on kuitenkin omalla tavallaan mukaansatempaava. Kirjaa ei kannata lukea moraliteettina – vaikka se sitäkin omalla tavallaan on – ennemminkin autenttisena kuvauksena elämästä tähteyden kulisseissa. Tarina saa kysymään mitä rakkaus oikeastaan on. Ja sehän on ns. hyvä kysymys.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.