Monta tuttua on mennyt siitä portista, josta mennään vain yhteen suuntaan. Olen saanut seisoa portin pielessä, katsoa kun toinen menee, saatella matkaan. Kuoleman portista on käynyt myös rakas ja tärkeä ihminen. Hänen mentyään, portin sulkeuduttua, hiljaisuus on ollut syvin.
Luin isän kuoleman surussa vuosien mittaan kirjoittamani tekstit. Niihin on tallentunut todellinen tunnelma, värejä ja sävyjä valikoimatta. Kuolemasta on jo aikaa. Lukiessa kaikki on uudelleen niin totta, että tuntuu. Ajattelen miten paljon minussa olisi toisin, jos isää ei olisi ollut.
Suru ohenee suremalla. Kyyneleet haihtuvat hiljakseen, poismenneen elämän ja kuoleman kuvat haalistuvat, säilöytyvät muistojen albumiin. Haudalle kasvaa nurmi, nurmen peittää lumi yhä uudelleen ja lumeen lasketaan palava kynttilä tänäänkin. Kiitollisin ajatuksin.
Yöllä oli satanut hiukan lisää lunta. Sen verran, että lehdenhakija on jättänyt tuoreet jäljet pihaan. Aamukahvilla istuttiin tavallista vaiteliaampina. Kaupunki tuntui yhä nukkuvan, vaikka oli jo valoisaa.
Toinen meistä jäi lukemaan lehteä, kun läksin ulos. Ilma tuntui raikkaalta, pakkasta oli ehkä aste tai pari. Askelsin rivakasti tuttuun suuntaan: kotikatua metsän läpi ja kentän laitaa radalle päin. Sillalla huomasin kaiteeseen teipatun kynttilän ja sen vieressä kortin. ?Syvästi kaivaten, Naapurit ?. Oliko joku hypännyt sillalta sähköjohtoihin? Kauhea kuolema, kaikin tavoin.
Utuisen pilviverhon takaa auringon valo sirosi maisemaan lempeänä ja häikäisemättä. Väkeä oli tosi vähän liikkeellä. Vainajien päivä. Kotiin tultua sytytin tuikun isän kuvan eteen ikonipöydälle.
Ruokaa tehdessä en paljon mitään miettinyt. Paisti uuniin ja vokattuja vihanneksia, perunoita ja kastike, salaattia. Italialaista punaviiniä tällä kertaa, erinomaista. Sytytin kynttilän pöytäänkin. Radiosta kuului lasten toivekonserttilöpinää. Puhuimme hetken aikaa lintulaudan paikasta pihalla. Pitäisi hankkia uusi lintumökki ja talipallo. Tintit katselevat pihaa jo siihen malliin, että jotain puuttuu. Toiselle jäi kohtalainen röykkiö tiskiä, kun noustiin pöydästä.
Onko nyt jo toinen pyhäinpäivä isän kuolemankevään jälkeen? Isä vain kuihtui pois. Jokin herkkä fiilis läikehtii mielen pinnan alla; itkunhäivä. Menin Toisen luokse, nojasin hetken hänen olkapäähänsä tuolin selkänojan yli. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
Kynttilä palaa levollisesti pitkälle yöhön.
2002.
Miten luonnehtisit itseäsi kirjoittajana?
Nautiskeleva ja kiinnostunut! Kirjoittaminen on helppoa, mutta ei pakottavaa. Kynnys on matala, ei muuta kuin alkaa kirjoittaa niin tekstiä tulee. Ongelmia ilmaantuu, kun ryhtyy työstämään kirjoittamaansa. Jos kovasti alkaa viilata, sille ei loppua näy, on vaikea tietää, mihin viimeistelyn lopettaisi. Oikeakielisyys kiinnostaa, muttei aina onnistu.
Miksi kirjoitat verkkopäiväkirjaa?
Kynän teroitusta! Käyttämätön taito tylsyy. Aikaa on, vihdoinkin, vapaasti valittavissa mieleisiin asioihin. Tekstit ovat tavallaan julkiset kasvoni nyt, kun elämäni on muuten yksityistynyt. Ollakseni olemassa muillekin kuin henkiläkohtaisille tutuille. Jos kirjoittajat muodostavat jonkin yhteisön, ollakseni osa sitä.
Onko sinulla mieliaiheita?
Ilmeisesti on! Elän suhteessa luonnon kanssa, se heijastuu tunnelmiin ja ajatteluun. Ammatillinen tehtävä kirkon palveluksessa on päättynyt, mutta kirkkoon liittyvä keskustelu kiinnostaa, samoin mielenterveysasiat, joiden parissa pitkään työskentelin.
Kirjat, musiikki, elokuvat ja kuvataide kiinnostavat muuten vain, ovat aina kuuluneet jotenkin elämääni. Arkielämän ilmiöitä seurailen mielelläni, ihmettelen maailman menoa.
Suhteesi muihin blogikirjoittajiin?
Jaa, onko suhteita? No sikäli, että on olemassa iso kourallinen minua kiinnostavia blogeja, joita luen tai katselen lähes päivittäin. Monia muita kirjoittajia seurailen laiskemmin, kohteet myös vaihtuvat aika ajoin. On kunnioitettavia, ahkeria ja taitavia kirjoittajia, joita en jaksa lukea. On tuskastuttavia kirjoittajia, joita en välitä lukea. On muutamia, jotka ovat alkaneet tuttuuntua ja tuntua melkein ystäviltä.
Mitä muuta haluat sanoa?
Paljonkin. Jos luet, niin tiedät. Jos haluat kertoa, mitä ajattelet, minäkin tiedän.
Aamupäivällä kohtasin asemalla odotellessa entisen työtoverini, joka on jäänyt eläkkeelle jo vuosia ennen minua. Hän muutti tuolloin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt hän oli palannut entiseen virkaansa, sijaiseksi. Kysyin miltä tuntuu olla uudestaan vanhoissa ympyröissä. ? No eihän siinä mitään uutta ole, kuin tuhat vuotta olisi ollut, näin hän.
Junassa mietin asiaa. On tehtäviä, joihin voi palata ja ihmisiä, jotka voivat. Eläkeiät tuntuvat venyvän yhä pitemmälle. On ihmisiä, jotka kertovat vilpittömästi, etteivät haluaisi koskaan jäädäkään eläkkeelle. Muistan vastaanotolla käyneen vanhuksen, joka oli vaikeasti sairas, mutta toimi edelleen yrittäjänä, kun oli kerran siihen ryhtynyt ja piti viimeiseen asti kynsin hampain kiinni työstään.
Joskus jokaisen on luovuttava. Sen voi tehdä myös ajallaan, vastaan taistelematta. Voi löytää kokonaan uuden alueen itsessään tai saada vihdoin elämässään tilaa jollekin, mitä on aina salaa toivonut?
Niin kuin vuodenaika vaihtuu toiseen, ajallaan.
Katsottiin Toisen kanssa Casablanca Teemalta sunnuntaina. Tv-kriitikko oli yltynyt peräti kuuteen tähteen elokuvaa ylistäessään. Televisiosta Casablanca oli tullut aiemminkin katsottua kauan sitten. Muistin siitä Ingrid Bergmanin kyyneleiset silmät sumuisella lentokentällä, miten niissä suuren rakkauden kuohu asettui väistämättömän edessä kohtalon tarjoamaan uomaan.
Elokuva on tarina sodasta ja rakkaudesta, ihanteista ja kärsimyksestä, pettymyksestä, joka kääntyy katkeruuden kautta jaloudeksi. Ja tämä on myös tarina pelureista, joille rahaa enemmän merkitsee moraalinen voitto. Elokuva kestää kriittisenkin katsojan epäluuloisen ja kyynistyneen silmäilyn. Tarina tempaa mukaansa ja tarjoaa vanhanajan tähtien glamouria.
Oi, oi! Aamulla, kun nousen unenlämpimästä vuoteesta kylliksi nukuttuani uuteen päivään ja tassuttelen keittiöön, ikkunan takana sataa hiljakseen lunta. Pihamaa on ehtinyt valkeaksi jo, rapulla koskematon kerros, myrskyn lennättämien lehtien matto kuorrutettu kevyesti. Orapihlaja-aidan piikeissä killuvat vesipisarat heijastelevat ensi lumen valoa.
Arkiviikko alkaa rauhallisesti. Luen lehdet, täytän pari ristikkoa, helpohkoja asianharrastajalle. Valmistelen koneen ääressä huomista, seminaarin kotitehtävää ja arvioitavaksi jaettavaa tekstiä elämäntarinasta. Ulkoilureissulla käyn kaupasta tuoreen leivän ja vien samalla kortin postilaatikkoon. Kadulla kävelee yksinään valjun oloinen keskenkasvuinen poika, jonka pitäisi olla koulussa.
Puuhien taustalla soitan viimeksi ostamani levyn, espanjalaista klassista kitaraa. Iltapäivällä katson tallenteen elokuvasta tyyppiä ?romanttinen komedia?. Pesukone hoitelee pyykkejä sillä välin. Toinen sanoi viipyvänsä, menee töistä suoraan harrastusyhdistyksensä työvaliokuntaan. Elokuvan jälkeen soitan äidille, joka on kotiutunut vanhainkodin intervalliviikoltaan.
Ystävältä tulee sähköpostia, vastaan hänelle, päivitellään yhdessä seurakuntamme vaalilistoja: miten vähän nuoria on saatu ehdokkaaksi, miten samat ihmiset saattavat olla vuosikymmeniäkin luottamushenkilöinä, miten jollakin listalla puolet on eläkeläisiä eikä yhtään nuorta?
Kohta on marraskuu.
Paikallislehdessä oli jokin aika sitten nuoren ja näpsäkän myyntijohtajattaren näin otsikoitu kolumni: Kristinusko on kova brändi. ?Seurakunnilla on hallussaan todella kovan luokan brändi, koska se on kestänyt näinkin houkuttelevana jo pari tuhatta vuotta ylilyönneistä huolimatta.? Ylilyönteinä mainittiin muun muassa uutiskynnyksen ylittäneet naisten syrjintä (naispappeuden vastustajat) ja työpaikkakiusaaminen seurakunnissa sekä katolisen kirkon pappien pedofiliatapaukset.
?Havahtuminen 2000-luvulle ja toimintatapojen päivittäminen useampia ja uusia kohderyhmiä palvelevaksi olisi paikallaan?, kirjoittaja toteaa. Päivittämisestä olen samaa mieltä. Sitten tulee yllättävä heitto: ?Ihmisellä on tarve henkisyyteen, mutta myös pohdiskeluun, omakohtaisuuteen ja asioiden ymmärtämiseen. Tähän kirkko harvoin antaa mahdollisuuden.? Jäin ihmettelemään, miten niin harvoin. Ymmärrettävästi ilmaistu sanoma ja omakohtaiseen uskoon ohjaaminen lienee kirkon tavoite?
Kirjoittaja kertoo pappistuttavansa harmitelleen, että liika tuoreus ja radikaalius viestinnässä voisi karkottaa ?vakioasiakkaat?. Ai jaa? Satun olemaan yksi vakiseurakuntalainen, joka väitän, että ei karkottaisi. Liika varovaisuus kyllä sen tekee. On jo tehnyt.
Kolumnissa oli paljon hyvää asiaa. Asioiden laitaa tunteva joutuu silti huokaamaan: taas kerran valitetaan, ettei ole tätä tai tuota ja ehdotetaan toimintoja, joista monia on kertaalleen vähintään kokeiltu, saattavat peräti olla nykytarjonnassakin. Ilmiö on havaittavissa uusien, jos kohta hämmentävän usein entistenkin ehdokkaiden ilmaantuessa julkisuuteen seurakuntavaalien alla.
Kirkollinen valtalehti Kotimaa taas arvioi viime numerossaan kaikki maamme piispat viranhoidon ja persoonallisten johtajaominaisuuksien perusteella. Piispoilla on asemansa vuoksi paljon valtaa kirkossa, kuten myös kirkkoherroilla seurakunnissaan. Kun tietää millä systeemillä kyseisiin tehtäviin tullaan, on turha toivoa, että mikään oleellisesti muuttuisi näköpiirissä olevana aikana. Kyllä brändit ovat muualla.
Omankin seurakunnan vaaliehdokaslistaa katsellessa pääsee alistunut huokaus. Porukka kaipaisi nuorennusta! Onneksi joukossa on kyvykkäitä, vilpittömästi seurakunnan parasta etsiviä henkilöitä. Ongelmana on kuitenkin, että pitkään luottamustehtävissä olleille keskittyy valtaa, josta seuraa, että mikään ei tosiasiassa muutu, vaikka osa väkeä vaihtuisikin. – Silti: kirkon jäsen, äänestä!
kuolema synnyttää
ajan ja ikuisuuden rajaan
humisevan hiljaisuuden
kun kirjailija kuolee
sanat jäävät soimaan
jatkavat elämää
Olinpa kirjamessuilla jo torstaina. Siinä meni koko armas päivä. Näytin ovella kaikki mahdolliset etukupongit, eläkekortit, kanta-asiakkuusläpyskät ja muut liput ja laput, joilla jotain alennusta sisäänpääsymaksusta irtosi ja pääsinkin muutamalla eurolla ihmettelemään muun muassa sitä, miten mah-dot-tomasti maailmassa on kirjoja.
Sielläpä messuilla lystiä oli. Joka mutkassa oli joku korokkeella mikrofoni kourassa kaakattamassa.Yksi oli aina kysyvinään ja toinen ja toisen kaveri vastaavinaan ja muutama jalkojaan lepuuttava oli kuuntelevinaan. Yhdellä lavalla istui peräti taannoinen idolimuusikko kitara kainalossa harras lauma kasvavia korokkeen ympärillä. Niillä lysteintä oli muutenkin: pahvikruunu päässä sai käydä bongaamassa kaikki karkkikulhot ja rintanappikokoelma kasvoi koju kojulta. Ja mäkki tai hesehän löytyi, jos nälkä sattui näykkäisemään.
On ihan oikeutettua kysyä kyllä mitä meikäläinen siellä ollenkaan teki ihmettelemässä, kun kerta ei aikonut ostaa kirjankirjaa, pällistellä vain. No olin, kun olin luvannut kahdellekin taholle. Toinen taho oli kaverina koko päivän, toinen oli kertonut olevansa paikalla, mutten saanut langattoman päähän eikäpä tuota muutenkaan näkynyt siellä, missä oli sanonut olevansa. Eipä kannata mennä sopimaan tapaavansa messuilla.
Messukaveritaho erkani nuohoamaan antiikkivaarinkoloja ja minä omille teilleni. Lopulta rantauduin sovitulle treffipaikalle, joka oli Johanneksen antiikkikolo. Kerkesin tutkia runohyllyn sisällön ja tulin saman tien lukeneeksi siinä naurettavan hauskan jutun muinaisen pakinanikkarin, Ollin, kirjasta ’Kissa kissa kissa’. Vanhan huumori puree yhä.
Senpuoleen ei tarvitsisi messuille mennä, ettäkö ei tietäisi maailmassa olevan kiinnostavia kirjoja älyttömiin määriin, mutta onhan vaihteeksi mukava patsastella ympäriinsä muiden seassa ja kurkkia koloihin, joissa oli esittelyinnokasta työväkeä firman asialla. Yrittivät ihan kiitettävästi. Itsepäisyysgeenini ansiosta en tilannut yhtään lehteä, en täyttänyt yhtään kilpailukuponkia enkä melkein mihinkään erikoistarjoukseen sortunut.
Siis melkein. Sillä kaksi kirjaa tuli kumminkin ostettua, kun ne nyt olivat NIIN edullisia. Niin – ja korttihulluhan ei lankeemuksiaan laske.
En tiedä.
On paljon muutakin, mitä en tiedä.
Sen tiedän.
Ikkuna on pimeä.
Pimeä ikkuna kertoo, ettei olla kotona.
Nähdäkseni sen, en ole minäkään.
Kysyähän saa.
Vastatahan ei tarvitse.
|
|
