Miika Osamitsu Kuin keinoveden
pinnalla Basam Books 2019
1977 syntyneen Osamitsun esikoisrunokokoelma etsii
japanilaisen ja suomalaisen luonnon herkkiä kuvia modernin ihmisen tekoälyn
pilaamassa maailmassa. – Runoilija jättää kuvastollaan monia
kysymyksiä ilmaan hämmentämään lukijaa. Tähän pitäisi paneutua paremmin:
puhuuko hän meistä ihmisistä ’palvelurobotteina’, ’keinoihmisinä’ – ja asettaa
näin luonnon ainoaksi eläväksi osaksi maailmaa? Entä kun luonnostakin tulee ’keinoikimetsää’,
’muovipenkkejä’… – Kiinnostavaa!
koneelle ei tarvitse luoda tietoisuutta / se on jo meissä, koneen tietoisuus, mutta / se huomataan vasta, kun kone on tietoinen meistä
*
Esseet
Antti Eskola Vanhanakin voi
ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta
Vastapaino 2019
85-vuotias emeritusprofessori Tampereelta,
vasemmistolaiseksi tunnustautunut, aatteellisesti aktiivinen, omapäinenkin,
tutkija ja kirjoittamiseen fiksoitunut ukko on kirjoittanut testamenttinsa eli
sanojensa mukaan viimeisen kirjansa. Teksti on toki ollut nuorempana terävämpää
ja ajattelu notkeampaa, mutta ”voihan vanhanakin ajatella”. – Mukavahan
tätä ajattelua on myös vanhana lueskella.
*
Romaanit
Kim
Thuy Ru
suom. Marja Luoma Gummerus 2019
”Vietnamin kielessä sana ’ru’ tarkoittaa
kehtolaulua ja tuudittamista. Ranskan kielessä ’ru’ tarkoittaa pientä puroa ja
virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan.” Vietnamilaisen venepakolaisen Kim Thuy’n uusi elämä Kanadassa ja
entisen, sodan värittämän lapsuuden muistojen sirpaleet ovat häkellyttävää,
raastavaa ja herkkää tekstiä. – Teos on poikkeuksellinen, niin kuin
kirjoittajan erityinen elämänkohtalokin. Lukijaa ravistelee kertomuksen läpi
eletyn elämän monisävyinen ja hienovireinen mosaiikki. Löytö!
*
Marja-Leena
Virtanen Kiurun tytär Karisto 2019
Virtanen on
1943 syntynyt loimaalainen kirjailija, myös eläkkeellä oleva sairaanhoitaja
sekä viiden lapsen mummi. Määritteet selittävät kirjassa ilmeneviä korostuksia
ja henkilökuvia. Kirjailija on aiemmin julkaissut kolme romaania ja proosan
kirjoitus on hyvästi hallussa. Tarina kertoo evakkoperheen elämästä
Silja-tyttären näkökulmasta. Karjalaisten juurien kasvattama kyky sopeutua
toisenlaiseen elämäntapaan ja vieraaseen ympäristöön on perheen vahvuus.
Tarinan käännekohta on eräs jouluaatto, joka muuttaa perheen elämässä
kaiken. – Pidin kirjasta välittömästi ja luin sen parissa päivässä. Kaikki
tarinassa tuntui niin kotoisalta ja tutulta, kuin olisin sukeltanut omaan
lapsuuteeni. Perheen äidin murrepuhe oli kuin oman äitini suusta, vaikka
lapsuuteni perhe ei evakkoja olekaan. Lukiessani ajattelin, että tarinan dramaattinen
käännekohta oli oleellinen. Siinä tuntui todellisen elämän karheus, toisin kuin
monissa nuorten kirjoittajien tarinoissa, jotka kuvaavat nykyajan ahdistuneita
ja pirstaleisia ihmissuhdevyyhtejä. Suosittelen ikätovereiden lukemistoon!
*
Aris
Fioretos Nelly B:n sydän suom. Outi Menna Teos 2018
Fioretos,
yksi Ruotsin parhaita kirjailijoita, on fantasioinut romaanin saksalaisen
kuvataiteilijan ja lentäjän Amelie Beesen (1886-1926) elämästä. Romaani kuvaa
hienolla tavalla erityisen naisen rakkauselämää ja kohtaloa Berliinissä toisen
maailmansodan jälkeen. – Tarina paljastaa kirjailijan taidon
poikkeavan lahjakkaan naisen rakkaustarinan kuvaajana.
”Tämä kirja
käsittelee matkustamista, matkustamisen merkitystä, erilaisia tapoja matkustaa.
Ennen muuta se käsittelee paluuta – ei pelkästään kotiin, vaan myös muihin
paikkoihin – sekä takaisin aikaisempiin elämänvaiheisiin, sellaisten ihmisten
luo, joita ei enää ole.” Kirjailija tiedostaa toistavansa itseään, minkä
jokainen aiemmat teokset lukenut on aikaa pannut merkille. Tämän teoksen
keskeinen teema on turismin ja matkailun vertailu. Paluut risteilyille sekä
pitkät lennot Australiaan kerta toisensa jälkeen. – Jollakin
tavalla syyllisyydentuntoinen pohdinta elitistisen matkailun
ilmastovaikutuksista tuntuu ärsyttävältä, kun se ei johda pohtijaa
toisenlaisiin valintoihin. Teoksen positiivinen anti on Australian mantereen
maiseman ja eläinten kuvauksessa.
*
Johanna Holmström Sielujen saari suom. Jaana Nikula Otava 2017
Sipoolainen, 1981 syntynyt Johanna Holmström
on jo kokenut kirjoittaja, monenlaisiin tekstimuotoihin perehtynyt. Hän on
ottanut aiheekseen sairaalasaaren, johon vietiin parantumattomaksi luokiteltuja
mielisairaita naisia. Muutaman potilaskohtalon ja hoitajapersoonan läpi
kirjailija valottaa erikoista paikkaa ja sen merkitystä asukkailleen. – Själön
saaren tarina herää henkiin ja eristyksissä eletty sairaalaelämä saa kasvot.
Toivoin, että kirjailija olisi ottanut mukaan senkin vaiheen, kun sairaala
viimein suljettiin. Nyt tarina jää ikään kuin odottamaan jatkoa.
Kaupunkimme keskusta on täyttynyt kansainvälisten markkinoiden teltoista. Aurinkoinen sää lupaa hyvää markkinapäivää. Kirkossakin oli runsaasti väkeä, jolle tarjottiin messun jälkeen uusista hienoista kahvikärryistä kirkkokahvit pahvimukeissa aurinkoisella ja tuulisella kirkonmäellä. Tuulessa oli sen verran viileä tuntu, että takki oli tarpeen. Tapasin kaksi tärkeää henkilöä. Oli ihana nähdä pikku Ellinoora, joka käveli jo reippaasti käsi mumminsa kädessä. Kaimatyttösiä ei olekaan joka oksalla. Toinen oli ystävä vuosien varrelta, jota harvoin on tilaisuus tavata. Sattumoisin hän oli eilen tullut mieleen ja mietin mitähän hänelle kuuluu. Vaihdoimme kuulumiset siinä ja erosimme kyynelsilmin. Joskus tuntuu, että näitä kohtaamisia suunnittelee Joku, joka tietää mitä milloinkin tarvitsemme.
helatorstain nimellä ei ole tekemistä minkään helan kanssa, alkuperä lienee ruotsin kielen sanasta helig, joka merkitsee yksinkertaisesti pyhää. nykyään kun elämme suomessa 24/7 yhtä pyhätöntä arkea, helatorstai yllättää monen keskellä viikkoa. olen sitä sukupolvea ja sillä perheperinnöllä varustettu, että sunnuntait, arkipyhät ja juhlapyhät vietetään meillä pyhinä. joskus muistan äitiäni, joka hoiti kymmenet vuodet elämästään navettatyöt pyhät arjet, mutta ei hän siitä nurissut, sillä hän piti kotieläimistään ja hoiti niitä mielellään niin kauan kuin jaksoi. miten helppoa meillä kaupunkilaisilla onkaan, emmekä silti ymmärrä ottaa vastaan pyhän vieton tarjoamaa siunausta.
Aamuyöllehän se lipsahti taas, ennen kuin
tokenimme kultahuumasta. Eilen väkeä oli koolla kymmeniä tuhansia Kaisaniemessä
juhlimassa jääkiekkojoukkueen menestystä. Erityinen piirre juhlinnassa tällä
kertaa on ollut vahvan joukkuehengen korostus. Muutamien pelaajien hienot
yksilösuoritukset huomioitiin, mutta koko joukkue on samanarvoisesti
kultamitalinsa ansainnut. Kultahuuma sai aikaan yleisössä äärimmäisen
voimakkaan yhdistävän tunnetilan siksikin, kun se on niin harvoin koettavissa,
olihan kyseessä Suomen koko jääkiekkohistorian kolmas MM-voitto. Kaksi kertaa
on voitettu loppuottelussa Ruotsi, 1995 ja 2011 – ja nyt Kanada. MM-pelien
viehätys on erityisesti siinä, että voittajaa voi aina veikkailla, mutta ikinä
ei voi tietää miten lopulta käy,
tilanteet vaihtuvat salamannopeasti ja joukkueiden henkinen tahtotila on
merkittävässä osassa.
Kultajuhlat peittosivat meillä kyllä EU-vaalit.
Niinpä vaalitulos äimistytti. YLE-ykkösen illan ajankohtaisohjelmassa
perussuomalaisten uusi meppi näytti olevan täysin pihalla tehtävästä, mihin
hänet oli äänestetty. Demarikellokas taas piti ilmiselvästi oikeutenaan olla
vähintään seuraava komissaarikandidaatti. Vallan kahvaa hamuaa moni muukin
ensikertalainen. Onneksi meillä on myös asioista perillä olevia, kokeneita
meppejä mukana. Ehkäpä Brysselissäkin ’koirat haukkuu ja karavaani kulkee…’
pihan ihana kevätmorsian. lila syreeni on vanhempi ja raaskuisempi. puolet siitä on jo raivattu pois, loput leikataan alas ehkä ensi keväänä, jos tässä kodissa vielä ollaan. koko ajan seuraamme keskusta-asuntojen markkinatilannetta.
”kulje, kulje / kuin tarhuri polkua pitkin, / pysähdy, katsele, kuuntele: / kaikkea koeta kädellä / kuin äiti kuumeisen lapsen otsaa”
Aamuyöllä on satanut. Rastas etsii matoaamiaistaan. Pihassa on viileää ja raikasta. Syreeni kukkii.
Eiliset mietteet elämän turhuudesta häilähtelevät vielä mielessä illalla myötäeletyn huiman jännittävän lätkäottelun takaakin. Miten säälittävää ja surullista on katsoa tavararöykkiöitä, joita me ihmiset kokoamme, ja jätämme jälkeemme kuvitellen, että joku ne korjaa. Hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy todella outona paikkana, kun seisoo jäteastia-armeijan äärellä pohtimassa mihin keräykseen muovi-, lasi- tai metallipurkki kuuluu, kun siinä on aikoja sitten pilaantunutta ruokaa pohjaan kiinni kuivuneena.
Täti istuu osaston ruokapöydän ääressä silmät kiinni odottamassa huoneeseen vientiä. – En jaksaisi istua, mutta en saa lähteä yksin. Toinen vanhus istuu lähellä ja valuu hiljalleen makaamaan kasvot pöytää vasten. Saatamme tädin huoneeseensa, autamme vuoteelle. Hän sulkee silmät ja huokaa syvään. – Nyt on hyvä. Silitämme suonikkaita, luurangonlaihoja käsiä, Toinen toisella puolen vuodetta. – Lämpimiä käsiä, täti on hyvillään.
Täti tuntee meidät, mutta ei muista Toisen aiempia käyntejä eikä eilen käynyttä veljenpoikaa. – Löysivät minut vissiin kadulta, sanoo. Toinen korjaa, että kotoa tuotiin. – Niinkö se oli. Sitten: – Elän päivän kerrallaan, en ajattele eilisiä enkä huomisia. – Niin on parasta, sanon siihen.
Tapaamme myös lääkärin, joka kertoo, että fysioterapeutti oli käynyt tädin kanssa kotona tarkistamassa onnistuisiko kotiutus. Fataali sairauskin paljastui tutkimuksissa, ja täti on luuta ja nahkaa, mutta kotiuttamista suunnitellaan! Koska täti ei ole ollut aikaisemmin kotihoidon asiakas, systeemin proseduuri menee niin, että on katsottava se kortti ensin, vasta sitten haetaan laitospaikkaa.
Käymme tädin kotona katsomassa postit. Päätän tyhjentää jääkaapin ja viedä mätänevät ruuat jätesäiliöihin. Vessassa on hirveä siivo ja haju. Mitä ihmettä tapahtui ennen kuin täti päätyi lattialle? Painan oven kiinni ja avaan huoneiston tuuletusikkunat. Kukat ovat kuolleet. Annan niiden olla. ”Eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne”, sanoo Iso Kirja. Täti itse ei tuntenut huoneistoa kodikseen käynnillä, hoitaja kertoi. Hän on jo irti.
Eilen oli koraalikuoron kevätkonsertti. Se merkitsee myös jokaviikkoisten harjoitusten jäämistä kesätauolle. Katsotaan millainen kesästä tulee ja mikä on vointi sekä muu ohjelma syksyllä. Kokonaisuus ratkaisee. Olen viihtynyt hengellisten laulujen parissa. Tuntuu oikealta ja hyvältä, että kerran kuussa voimme palvella sunnuntain messussa. Kuorossa ei ole ollut ikävää kalabaliikkia eikä arvosteluhenkeä. Arvostamme Heli-kanttoria, jonka kärsivällinen ja huumorintajuinen ohjaus on juuri oikeanlaista.
Kuorossa kukin pyrkii parhaansa mukaan oppimaan stemmansa ja soinnuttamaan äänensä kuoron kokonaissointiin. Eilen kuulin kuoron syntyhistorian: eräs laulava seurakuntalainen oli pyytänyt kirkkoneuvoston jäsentä kysymään kirkkoherralta, voisiko seurakunnassa olla korkeatasoisen ja vaativaa ohjelmistoa laulavan kantaattikuoron ohella pienten laulujen parissa viihtyville tavallisille laulajille oma kuoro. Siitä se lähti.
Tänään kävimme kirjastossa äänestämässä ja päädyimme kaupunkimme torikahvilaan kauppareissun päätteeksi vohvelikahveille. Aurinko kilotti ja ihmisten rupattelu tuntui kotoisalta. Iltapäivällä oli taas Suomi-peli ja surku tuli, kun pojat hävisivät Saksalle 4-3, vaikkei niin pitänyt käydä. No, ”koirat haukkuu ja karavaani kulkee…”
Pakko todeta, että tämänkaltaisia viikkoja ei
enää toivoisi, meidän voimillamme alkaa olla kysymys selviämisestä. Joka päiväksi
oli ohjelmaa, sekin, mutta sitten tuli lisäksi ikävä yllätys, joka mullisti
koko viikon ja vaikuttaa jatkossakin. Olimme sopineet olevamme Pikkufriidun
kavereina, kun äitinsä halusi kokeilla työhön paluuta yhden päivän viikossa.
Jaamme päivät toisten isovanhempien kanssa. Esikoinen on Japanissa orkesterin
mukana, Kuopus palasi vasta Kaliforniasta työmatkalta ja on ihan jetlaagissa.
Ja sitten se yllätys, jota olemme tienneet jo
pelätä pitkään. Täti ei vastannut puhelimeen maanantaina eikä tiistaina. Toinen
ajoi taas toiselle puolelle Uuttamaata tarkistamaan mikä on tilanne. Täti
löytyi yöpuvussa eteisen lattialta, mahdollisesti matkalla vessaan oli kaatunut
eikä ollut päässyt ylös. Hän oli tietysti kuivunut ja sekava, mutta hämärästi tajuissaan.
Hätäkeskus lähetti lääkäriambulanssin ja Täti vietiin sairaalan päivystykseen
ja sieltä osastolle. Kaikesta avusta tähän asti kieltäytynyt Täti joutuu nyt
hyväksymään, että soster-systeemi palauttaa todennäköisesti hänet
muistamattomana kotiin ja aloittaa kotihoitajien ravaamisen aamuin ja illoin.
Laitospaikkaa on turha toivoa ennen kuin kotihoito on todettu mahdottomaksi.
Lauantai vei Toisesta mehut silmin nähden, kun oli talon talkoopäivä. Minusta ei
ollut oikein mihinkään, pelkkä oman huoneiston imurointi valutti hikeä ja pakotti
lepäämään välillä. Sitten kuulin, että talkooporukassa oli taas keskusteltu
meidän pihapuista, vaahterasta eri toten. Pahoitin mieleni niin, että uhkasin
köyttää itseni puuhun kiinni, jos tulevat sitä kaatamaan.
Koska ystävätapaaminen peruuntui tältä päivältä, otin oksasakset, leikkasin hanhikin alas ja silppusin sen kuivuneet oksat jätesäkkiin. Pikkupiha on ollut aika lailla oman onnensa huomassa. Ihmeesti kevät on kuitenkin nostanut sieltä yhtä ja toista kukkaa kuin vanhasta muististaan. Paraikaa kukkivat vuorenkilpi, lemmikit ja valkovuokot, sinivuokkoryppäistä yksi vielä jatkaa. Kolme tulppaanisipulia näkyy punnertaneen kukan iloa tuomaan. Toinen sahasi jo huhtikuussa syreenistä kuivuneet rungot. Talon pihatalkoot ovat tulollaan, viemme rangat sitten jätelavalle. Naapuri huomauttelee meidän puolella kasvavasta vaahterasta. Selvähän se; kukkia varisee keväällä, siemeniä lentää kesällä ja syksyllä sataa keltalehtiä. Olen tarkoituksellisesti kuuroutunut huomautuksille, jotka koskevat pihamme alkuperäisestä seitsemän puun rykelmästä kahta jäljelle jätettyä. Tammi on Toisen sielunpuu, vaahtera minun. Vuosien mittaan syntynyt syvä tunnesuhde ei kestä ajatustakaan noiden kahden kaatamisesta. Olemme eläneet niiden kanssa kolmekymmentä vuotta, nähneet niiden kasvun täyteen loistoonsa. Kun me muutamme, puut jäävät, emmekä voi enää suojella niitä. Mutta me etsimme uuden pihan ja uudet sielunpuut.
