Eilen pistäydyimme asialla Stadissa. Ei viivytty kauan, mutta silti se piristi tässä koronaelämän yksitoikkoisuudessa. Keväällä 2020 muistuttelin itseäni, että pitää tehdä pieniä pyrähdyksiä tuonne ja tänne aina kun alkaa tympiä. Nyt ei enää tule lähdettyä niin kerkeästi.

Tässä on saanut ihmetellä joka-aamuisen lehden ääressä, miten monta päivää jaksetaan kaluta mehevää luuta pääministerin yökerhoillasta. Jos pienikin aihe löytyy, siitä otetaan kyllä kaikki irti. Hallituksen kaataminen on ilmeisenä tavoitteena joissakin poliittisissa piireissä. Sekö olisi kriisiaikana maalle eduksi? Pääministeri myönsi toimineensa harkitsemattomasti ja pahoitteli. Syystä kyllä. Tämän päivän aviisi paljasti taustajoukkojen olleen huolimattomia pääministerin informoinnissa. Ja kas, samaan aikaan toisaalla pari saman hallituksen miesministeriä oli ollut myös kaverien kanssa ns. kaljalla – mutta sehän nyt kuuluu miesministerien luontaisetuihin.

Etsiessämme katsottavaa Netflixistä osuimme minisarjaan Maid, jossa on kymmenen jaksoa. Hyvin tehdyn amerikkalaiselokuvan tarina kertoo pelossa eläneestä nuoresta äidistä, joka lähti pienen tyttärensä kanssa väkivaltaisen alkoholistimiehensä luota yönselkään. Sosiaalityöntekijä, jolta nainen haki apua, joutui paljastamaan lähinnä sen, miten hyvinvoivassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa, jos ei täytä tiettyjä kriteereitä, mm. pahoinpitelystä tehtyä rikosilmoitusta. Sinnikkäästi nainen etsi siivoustyötä tullakseen toimeen. Vähän kerrassaan avautui sekä naispäähenkilön että miehen traaginen perhetausta, ja sukupolvesta toiseen jatkuneet kierteet. Turvakotikokemus paljasti puolestaan karusti, miten vaikea väkivaltaa kokeneen on selviytyä omilleen, sillä monet palaavat useita kertoja takaisin väkivaltaiseen suhteeseen ja taas turvakotiin. – Elokuva kertoi todentuntuisesti toistuvista vaikeuksista ja pettymyksistä, mutta päähenkilö tulkitsi niin loistavasti tarinaa, että eläytyvä katsojakaan ei menettänyt toivoa paremmasta eikä tarina jumittunut epätoivoon pahimmissakaan käänteissä. – Tarinassa oli oikeasti hyvä loppu ilman oikoteitä ja siirappikuorrutusta. Parasta oli päähenkilön kasvu kiltin tytön roolista loputtoman sitkeyden avulla pitämään puolensa, oman voimansa löytäminen.

Synnyinmaa. Esivanhempien muistolehto. Vanhempiemme uhrausten ja uurastuksen maa. Lapsuutemme, nuoruutemme monenlaisten muistojen tanner. Aikuisen energiamme työmaa. Lastemme ja lastenlastemme eilinen, tämä päivä ja tuntematon tulevaisuus. Vanhuutemme hiipuvien voimien päivät.

Vihdoinkin hiukan talven tuntua! Kuusitoista pakkasastetta aamulla, piha nipin napin valkoinen, ja loistava aurinko!

Sunnuntai on viikkoni lempparipäivä! Toinen on ottanut tavakseen laittaa aamukahvit, koska hän joka tapauksessa herää ensin ja hakee lehden. Kaksi adventtikynttilää on jo sytytetty, kun tulen rauhalliseen tahtiin pöydän ääreen. Korona-aikoina olemme tavanneet viipyillä kupillisen ääressä milloin mistäkin jutellen. Aika usein kerron ennen heräämistä näkemästäni unesta. Toinen kommentoi kuulemansa perusteella ja siitä saan omille tulkinnoilleni uusia näkökulmia.

Aamupuheet lähtevät herkästi soljumaan asiasta toiseen ja nykyään yhä useammin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Kiitollisena ajattelen tätä mahdollisuutta, joka meillä vielä on: jakaa muistoja. Samana vuonna syntyneinä ja samoilta seuduilta kotoisin ollen, ymmärrämme yhdestä murresanasta toisiamme. Lapsuus- ja nuoruusmuistoista ei tule kiistaakaan, kun ne ovat kummallakin suvereenisti ikiomat.

Tänään oli perinneruokaa huomista itsenäisyyspäivää ennakoiden. Toinen otti esille savipadan, valmiiksi kuutioidut naudan ja possun lihat, sipulit, pippurit ja laakerinlehdet. Hänellä on mielessään vaarinsa karjalanpaisti, jota hän on kehitellyt omin kokemuksin. Olin eilen hauduttanut lisukkeeksi lanttu- ja kurpitsakuutioita, voinokareilla ja siirapilla maustettuina. Sekoittelin vielä runsaan vihersalaatin basilikalla, kirsikkatomaateilla, kurkkukuutioilla ja mozzarellapalleroilla ryyditettynä. Perinneruuan kanssa kuuluu olla aina myös jotain metsämarjaa, nyt oli omatekoista puolukkahilloa.

Kynttilä kynttilältä valo kasvaa joulua kohti.

Joni Pyysalo Putoamispaikka WSOY 2021

1974 syntynyt Pyysalo on julkaissut ensiksi runoja, mutta kokeilee nyt romaania kolmen päähenkilön toisiinsa lomittuvilla tarinoilla. Tarina alkaa äidistä, joka katoaa saarimökiltään ja jatkuu pojan vaimon ja pojan eriytyneillä elämänkuvilla, joihin liittyy löyhästi heidän tyttärensä maailmanparannusprojekti. – Romaani tuntuu hajanaiselta, haahuilevalta. Kadonnut äiti ei löydy, mikään ei oikein etene eikä selviä. Sellaisenahan monen elämä nykyään näyttäytyy, mutta luettuna tarina ei ottanut minua mukaansa.
*
Anna Maria Mäki Äänenkantama TEOS 2021

Kirjoittaja on julkaissut aiemmin novellikokoelman ja lyhytproosaa. Esikoisromaani on riipaisevan alaston kertomus pikkulasten äidin väsymisestä aina romahduspisteeseen ja suljetulle osastolle asti sekä toipumisen polun alkuun pääsemisestä. – Tietynlainen autofiktiivinen tarina on puhutteleva ja avaa todentuntuisesti ja kiinnostavasti psykoottisen tilan kehittymistä ja paranemispolun vaiheita ja mahdollisuuksia.
*
Kyung-sook Shin Jään luoksesi suom. Taru Salminen into 2017

ET-lehden arvostelu: ”Koskettava tarina, uutta ajateltavaa ja eksoottinen tapahtumapaikka.” Korealaisen kirjailijan kertoma tarina sijoittuu yliopisto-opiskelijoiden maailmaan. Tarinassa seurataan kahden tytön ja kahden pojan sekä heidän kohtaloiden solmiutumisesta yhteen ja traagisista käänteistä. – Olen jo kertonut aiemmin, että mielelläni luen erilaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja elävien ihmisten tarinoita. Maailmamme on rikas ja monimuotoinen; toisista kulttuureista, ajattelutavoista, arvoista ja arjesta voi oppia ja avartaa käsityksiään. Kirjallisesti teos poikkeaa länsimaisesta tyylistä, tässä kuvataan enemmän ihmisten sisäisiä tuntoja kuin ulkoisia tapahtumia tai juonenkäänteitä.
*
Enni Mustonen Näkijä Otava 2021 Pukija Otava 2020

Kirsti Mannisen uusimmat romaanit, Enni Mustosen nimissä, kuvailevat tänä vuonna ilmestyneen Näkijän silmin Amerikan suomalaissiirtolaisten elämää Los Angelesin maisemissa ja edellisvuotisen Pukijan suomalaisen elokuvastudion pukujen hoitajan työtä ja elämää. Kirjailija on käyttänyt kummassakin runsaasti elokuvastudioista ja niiden aikalaistähdistä kertovaa lähdeaineistoa elävöittämään päähenkilöiden tarinaa. – En ole viihderomaaneja harrastanut, mutta taannoin sain ’kaupan päällisiksi’ kirjakaupasta Enni Mustosen uuden pienoisromaanin, joka kertoo Näkijässä päähenkilönä esiintyvän Martan nuoruusvaiheista kotimaassa. Tykästyin Martan muhevaan pohjalaismurteeseen ja selkeäpiirteiseen hahmoon. Pienoisromaani valotti jo hyvin pätevästi kirjailijan omaa tyyliä ja viihderomaania yleisemminkin. Eloisasti polveileva juoni ja päähenkilöiden luonteikkuus ovat oleellista ja tapahtumien aihepiiri on oltava hallussa. Näkijästä ja Pukijasta jäi makoisaksi haudutetun viihdepuuron tukeva jälkimaku. Kolmanneksen sivumäärästä olisi kyllä voinut huoletta karsia kummastakin, tarina olisi napakoitunut. Mikä ettei näitä koronakaranteenissa viihtyäkseen lukisi ja moni lukeekin.
*
Alberto Moravia Matka Roomaan suom. Tuula Saarikoski Tammi 1991 (1988)

Tympeällä tavalla miesnäkökulmainen tarina, joka jäi minulta kesken.
*
Saara Cantell Kesken jääneet hetket Tammi 2020

Palkitun elokuvaohjaajan ja käsikirjoittajan esikoisromaani on yksi viime vuoden kirjallisista tapauksista. Romaani nostaa rohkeasti yhden perhepiirin väkevät tapahtumat esiin tavalla, joka ei jätä lukijaa viileäksi. Romaanin juonikuvio on tarkasti mietitty ja tekijän kuvataiteellinen ote näyttää tapahtumat visuaalisesti rikkain vedoin. – Tämä romaani on hieno kuvaus perheen sisäisistä siteistä, suvun ja nuoruudesta asti säilyneiden ystävyyssuhteiden kantavasta voimasta ja äitiyttä kokemattoman naisen syvästä rakkaudesta äidittömäksi jääneisiin lapsiin. Taito on kertoa rankoista kohtaloista niin hengittävästi, että lukija saa tilaa tuntea. En ole aikoihin itkenyt kirjaa lukiessa niin kuin tässä itkin.
*
Tiina Raevaara En tunne sinua vierelläni novelleja Teos 2011

Raevaaraa on verrattu Jyrki Vainoseen, Leena Krohniin, Maarit Verroseen ja Johanna Sinisaloon. Edellä mainittuja eksentrisiä tarinoita kirjoittavia olen mielellänikin lukenut, mutta Raevaaran novellit olivat minulle liikaa. – Vastenmielisyys oli niin voimakas, että jätin kesken.

* * *

---

Minkäpä mahtaa. Arvaatte kyllä mille. Yritetään hillitä hillitöntä. Keinoja olisi, mutta ihmiset uskovat typeryyttään kaikenmaailman trollaajia mieluummin kuin tieteeseen nojaavia asiantuntijoita. Vastuulliset toimijatkin tekevät virheitä, kuten maan hallitus avaamalla ylioptimistisesti yhteiskunnan. Ja heti kohta osa kansalaisia hilluu yötä myöten samanmielisten sankoissa joukoissa mikä missäkin, jopa maasta ja maanosasta toiseen ilman järjellistä syytä tai tehtävää, kun pitää vain päästä arjesta ’lomalle’.

Ei saa syyllistää, mutta hoitaa pitää, kun sairastuu. Viikkokausia ovat tartuntatilastot tahkonneet ennätyslukemia toisensa jälkeen ja pelkkään onneensa luottaneet akuuttisairastujat täyttäneet paikkoja tehohoidossa ja vuodeosastoilla. Kuukausia muista syistä sairastuneet saavat odotella jonossa leikkausta ja hoitopaikkaa niiltä, jotka sortuvat virukseen, kun eivät halua tai viitsi hankkiutua rokotettavaksi.

Toisaalta: sataprosenttista suojaakaan ei ole, vaikka olisi saanut kaikki rokotteet. Se taisi yllättää meidät kaikki, asiantuntijatkin. Pitäisi valjeta viimein jokaiselle: nyt on tosi kyseessä. Ainakaan piittaamattomuudella ja luovuttamalla tästä ei selvitä.

Olemme kesän mentyä hiljentyneet sunnuntaiaamuisin radion ääreen. Olen pitänyt radiojumalanpalveluksen tasalaatuisesta äänestä ja musiikista. Seurakuntien striimaukset osoittautuivat kovin eritasoisiksi, ja televisiosta lähetettiin messu-uusintoja, mikä on täysin kuollut idea. Kirkkovuosihan elää teksteineen kulloinkin läsnäolevan seurakunnan osallistumisesta. Adventtina jäimme pitkästä aikaa katsomaan televisiosta lähetettyä messua Siuntion kirkosta. Vaan kuinkas kävikään.

Vanha keskiaikainen kirkko puhutteli kyllä tilana, jos nyt ei kauneudella niin ikiaikaisuudellaan. Seurakunnan kanttori soitti urkuja mallikkaasti, mutta upeaääninen oopperalaulaja ei ehkä ollut paras äänenjohtaja virsilauluun. Hän lauloi komean soolonkin, oopperamaneerit tosin rikkoivat laulun sanomaa. Seurakunta lauloi kuoronsa tukemana adventtiriemuun kutsuvan hoosianna-hymnin. Siihen voi sydämessään yhtyä.

Messumenojen kuvauksen paras kohta oli, kun kamera aika ajoin rauhoittui aidoin kynttilöin liekehtivään kattokruunuun. Liturgi yritti parhaansa, mutta yli taitojensa. Ihmettelin jälleen, miksi papit eivät ymmärrä lukea vuorotervehdyksiä, jos nuottikorva on heikko. Tässä messussa jolloteltiin Isämeidän rukous ja Herran siunauskin.

Palaamme mieluusti radiokirkkojen ääreen taas jatkossa.

Adventtikynttelikkö löytyi laatikosta, johon olin sen viime joulun jälkeen tallettanut. Kynttilät unohtuivat eilisellä ostosreissulla, mutta Toinen pujahti hakemaan lähikaupasta. Sytytän aamukahvilla ensimmäisen neljästä.

Valo! Pihan valonauhat, etuoven valokranssi! On merkityksellistä, että sytytämme valoja yhdessä. Kiitollisina, että olemme saaneet yhdessä kulkea nämä kaksi vaikeaa vuotta toisiamme tukien ja varjeltuneet taudista. Kiitollisina osaksemme tulleesta ystävyyden siunauksesta. Kiitollisina pojistamme rakkaineen, neljästä ihanasta lapsenlapsesta erityisesti.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on evankelis-luterilaisen kirkkomme juhlapyhistä merkittävimpiä. On koskettavaa juhlantuntua, kun kirkontäysi seurakunta on vuodesta toiseen kokoontunut laulamaan Hoosianna-hymniä. Epidemiatilanne saattaa estää kokoontumisia, mutta rukousta se ei estä. Hoosianna, Herra auta! Adventti, lisääntyvän valon juhla, on yhä paikallaan kalenterissa. Seurakunta odottaa Kristusta valoksi maailman pimeään yöhön.

”Hiljainen kuninkaamme, pysähdy elämämme keskelle,
anna sisimpämme aueta sinun läsnäolollesi,
havahduta meidät iloosi, valmista sydämessämme tilaa valtakuntasi tulemiselle.”

Työvuosina tahti vain kiihtyi joulua kohti. Ei ollut tilaa tunnustella miltä tuntuu marraskuu. Eläkkeelle jäätyä putkahti päiväkirjaani lause: alkaa olla syksy syksyltä syksympää. Aloin tunnistaa ilmiön, jonka nimesin marraskuun matalamieleksi. Se kesti yleensä noin kaksi viikkoa. Nyt mietin: marraskuun marras tulee vuosi vuodelta martaammaksi, vanhuuttako tämä on?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa marrasoire muuttui siinä määrin vakavaksi, että tokenin siitä vasta antibioottikuurin ja viruslääkkeen avulla ja pitkillä päiväunilla. Lapsenlapset ovat olleet kipeinä myös tahoillaan. Työelämässä ahkeroijilla ei näytä olevan varaa kuunnella itseään, painetaan patteripupuina päivästä toiseen pikkujoulujuhlia ootellessa.

Me asumme maassa, jossa on neljä vuodenaikaa ja niidenkin epämääräiset väliliukumat venyvät ja vanuvat ainakin maan eteläosissa. Luulisi vanhojen jo tottuneen. Vaan ei, moni on hankkiutunut vaivihkaa eteläiselle aurinkovyöhykkeelle eläkepäivien viettoon. Toiset matkailevat mihin suuntaan pääsevät, jos talous ei tee tiukkaa.

Koronatartuntatilanne on taas ennätystapissa vähän joka puolella, mikä sekä vaikeuttaa että rauhoittaa sinne tänne säntäilyä. Kaltaisilleni käypä marrashoito on olla aloillaan, ottaa kukin päivä sellaisena kuin se valkenee, hämärämpänä tai valoisampana, ja hakea pienten ilojen kopasta mahdollisuuksien mukaan sopivia mausteita tavallisten askareiden lomaan.
– Aina ei ole pimeää. Eilenkin tuli tupsaus lumihiutaleita, valoa pilvien raosta ja lempeää hämäränhyssyä iltaa kohti. –

Reilu pari viikkoa marraskuun pimeyttä on raahustettu läpi. Viime viikkoni on mennyt antibioottia syöden. Tämän viikon puolella tuli vielä viruslääke kehiin. Lääkitys väsyttää, vaan jospa tämä tästä pikku hiljaa normalisoituisi. Rokotusten jälkivaiva, päänsärky, on ainakin alkanut hellittää.

Isänpäivä meni iloisemmissa merkeissä. Murulla oli esiintyminen musiikkiopiston viululeirin isänpäiväkonsertissa. Oli ilo kuunnella kymmentä lahjakasta viulistia, kukin omassa kehitysvaiheessaan. Erityisesti jäi mieleen parin pojan esitykset. Muru oli porukan nuorin, joten hän sai aloittaa Schubertin Mehiläisellä. Konsertin päätti koko upean viuluryhmän raikas yhteisesitys. Kuopuksen perheen porukka oli flunssainen, juttelimme illalla videopuhelua. Pikkufriidu yski pahankuuloisesti, mutta hyppelehti silti kuvassa mukana, ja pikkupikkuinen oli jo unten mailla.