Netflixin uusimmasta sarjatarjonnasta osuimme mielenkiintoiseen, australilaiseen pakolaiskuvaukseen. Tarina alkaa Sofi lentoemännästä, joka voi pahoin elämässään ja ajautuu henkisen ja fyysisen manipuloinnin kohteeksi. Toinen juonihaara kertoo afganistanilaisperheestä, joka on paennut Pakistaniin ja yrittää sieltä turvapaikanhakijaksi Australiaan salakuljettajan turvin. Australia sulloo pakolaiset vankileirille eristyksiin, missä ihmisoikeuksista ei paljon piitata ja jossa inhimillisimmät vartijoistakin murtuvat lopulta. Samaan paikkaan ajautuu myös henkisesti murtunut Sofi paetessaan manipuloijaansa. Sofi ei saa yhteyttä perheeseensä, mutta vanhempi tytär ryhtyy etsimään kadonnutta sisartaan. – Sarja nostaa esiin aikamme todellisuuden rumat ja ahdistavat kasvot ja katsojaa piinataan toivon ja epätoivon hyökyjen vuorovesissä. Pakolaisuudella on monet kasvot. Niin armotonta, niin surullista, niin totta.

Rachel Cusk Toinen paikka suom. Kaisa Kattelus S&S 2021

Luettuani (ja hankittuani) kirjailijan trilogian, tiesin odottaa Cuskin uusimmalta kirjalta epätavanomaista tarinaa erinomaisella tyylillä kirjoitettuna. Enkä pettynyt. – Tämä on niitä teoksia, jotka haluaa hankkia hyllyynsä voidakseen uudelleen ja taas palata teräviin, helmenhohtoisiin oivalluksiin elämästä.
*
Kai Sadinmaa Kuolleiden kirja Into 2019

Torniolaissyntyinen tietokirjailija ja kohupappi Kai Sadinmaa työskenteli kesän 2018 Helsingissä, Malmin hautausmaan pappina ja teki kirjan sinne haudattujen tunnettujen ihmisten tarinoista ( mm. Tapio Rautavaaran, Laila Kinnusen, Tauno Palon, Mikko Niskasen jne ). Myös hautausmaalla kävijöistä ja siellä työskentelevistä ihmisistä piirtyy kohtaamisten kautta kiinnostavia kuvia. – Odotin papin kirjalta myös jonkinlaista kuolemaan ja elämään liittyvää pohdiskelua, mutta sitä oli hyvin vähän, itse asiassa yllätyin pitkistä, julkkisjuoruiksi laskettavista tarinoista, joista kirja pääosin koostuu. Onneksi valtavan hautausmaan puutkin kiinnostivat pappia, joka esittelee kasvuston harvinaisuuksia. – Kiinnostava kirja, joka kertoo myös tekijästään aihevalinnoillaan.
*
Laura Pörsti Viimeinen vuosi Gummerus 2021

Pörsti on v. 1981 syntynyt toimittaja, jonka esikoisteos osui kirjaston vuoden esikoisista käsiin. Romaani tämä ei varsinaisesti ole, jotenkin tuli mieleen päiväkirja tai pitkät esseet, joissa pohdiskellaan kirjoittajan suhdetta vaatteisiin sekä eettisestä näkökulmasta että henkilökohtaisena ja sukupolvi-ilmiönä. Vahvana punaisena lankana teoksessa on kirjoittajan suhde kuolevaan isoäitiinsä. – Toimittajan ammattitaidolla ja itseluottamuksella kirjoittaja lähtee liikkeelle isoäidin vaatevarastosta, joka on aikakausien kuva, koostunut periaatteella kaikki säilytetään, koskaanhan ei tiedä, missä sitä voi vielä tarvita. Minua kiehtoi erityisesti ajatus vaatteista toisena ihona. Se asettaa laadullisia vaatimuksia vaatteelle, mutta kertoo samalla, miten pukeutuminen ilmentää ihmisen itsearvostusta. Kirjoittajan kieli on kaunista ja taidokasta, ja Pariisin jakso tuo virkistävää, mannermaista tuoksua ja nuoren sukupolven innovointikykyä vaatemaailmaan uusiokäytön ja laatutietoisuuden mukana. – Ihanalla tavalla erilainen kirja!
*
Anton Tsehov Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha suom. Martti Anhava Otava

Erikoispainos Tsehovin klassikoista on julkaistu Valkoisen huvilan museotoiminnasta vastaavan säätiön taloudelliseen tukemiseen. – Olen lukenut aiemmin Tsehovin novelleja ja käynyt aikoinaan katsomassa Kansallisteatterin kaikki Tsehov-näytelmät. Draama luettuna on kuitenkin eri asia. Siinä nousevat näkyviin kirjailijan (1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun) ihmiskäsitykset, sanasto, tyyli ja taito sommitella draama. Tällä lukemalla vaikutuin tavasta, jolla Tsehov kuvaa venäläistä kulttuuria ja kansan sielua sekä yläluokkaista elämää Jaltalla, jossa hän itse asui valkoisessa huvilassaan.

Kaikkia hyviä toivotuksia sakeanaan ryöppyävänä aamuna: elämä jatkuu. Kiitos siitä. Ei muuta.

” Haluaisin puhua sinulle tästä, tästäkin: päiväkirjojen ja muistelmien merkityksellisyydestä, kirjaimiin tiivistyvästä ajasta ja siitä, kuinka kirjoitus samanaikaisesti pysäyttää hetket ja antaa niiden virrata loputtomiin, lävistää kohtaloita ja ihmisyyksiä jossakin toisaalla, toisessa ajassa. ”
– Kristiina Wallin, Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021

Siellä täällä rävähtävien tulien tuikkeessa toivotan sinulle ja rakkaillesi toivontäyteistä uutta vuotta. Mikä on eletty se jääköön taakse, kiittäen – mitä on tulossa, sen siunatkoon Kaikkivaltias. Hän varjelkoon ja valaiskoon ihmistensä elonpolkua koko maan piirissä.
– Ellinoora

Juhla-ajoilla on paikkansa, niitä tarvitaan omaa elämänpiiriä isomman yhteyden kokemiseen. Joulu on erityisesti maailman kristillisten kirkkojen uskon juhlaa, joka puhuu pimeyden voittavasta valosta, tulevaisuuden toivosta. Me olemme tuhatvuotisessa sukupolviketjussa niitä kristittyjä ihmisiä, joille joulun kristillinen sanoma yhä elää.

Pohjoisen kotimaamme jouluperinteet ovat ihmeellisesti säilyneet läpi kato-, sota- ja lamavuosien. Nyt kun elämme kristillisten perinteiden ja kirkollisen kulttuurin hiipumisen aikoja, jotain pitkästä perinnöstä silti säilyy. Ajattelen, että läpi elämän kestävällä perinteellä on syvämerkityksiä, joita ei aina tiedosteta. Juhla-ajat kutsuvat näitä merkityksiä pintaan ja ruokkivat ihmisten sielua ja henkeä. Tulemme juhlasta arkeen uudistuneena ja latautuneena. Perinteet myös kannattelevat toivoa elämässä silloin, kun tukirakenteet horjuvat.

Tunnustan olevani joulukortti-ihminen. Lähetettävien lista elää, siitä on poistunut vuoden aikana joitakin, joihin yhteys on koronavuosina kadonnut, tai jotka ovat tulleet maallisen matkansa päähän. Ei haittaa, vaikka joku sanoo olevansa niin saamaton, ettei saa itse lähetetyksi edes korttia. Ajattelen, että kun yhteys elää tavalla tai toisella, vastaanottaja ehkä ilahtuu eikä syyllisty saadessaan hyvänjouluntoivotuksen, vaikka ei itse olisi korttiakaan saanut matkaan.

Katson korttien kuvia, mitä ne kertovat valitsijansa tilanteesta. Kenelle elävät tontut, kenelle enkelit, mitkä joulun perinteisistä symboleista ovat kenellekin rakkaita. On vielä pari kolme ystävää, jotka piirtävät tai askartelevat itse kortin teksteineen, se kertoo heidän tunnelmistaan ja tuntuu ihmeen hyvältä saada. Ystäväperheeltä tulee oikein kirje, jossa on kuulumisia vuoden varrelta. Onneksi on puhelinkin! Keskustellen ja kuunnellen välittyy kosolti rakkautta.

Ystäväsisko on pitänyt tapanaan sommitella korttiin omatekoisen joulurunon hyvien toivotusten lisäksi. Kun runoa ei olekaan, nousee ymmärtävä huoli hänen voinnistaan. Tänä jouluna itselleni puolestaan kävi niin, että en toennutkaan kirjoittamaan persoonallista joulutervehdystä tai ajatusta korttien mukaan. Kertokoon lähetetty kortti painettuine teksteineen kuitenkin, että arvostan ystävyyttämme ja haluaisin sen säilyvän, kunnes – toivottavasti – joskus tulemme koronatunnelista ulos ja meiltä vapautuu elämänvoimia muuhunkin kuin huoleen rakkaiden ja läheisten sekä koko maailmamme puolesta.

’Kautta avaruuksien kaikuu laulu: Jeesus tullut on.’

Joulun sanoma on yksinkertainen ja vahva. Mikä oli ennustettu, se tapahtui.

Toivo tuli maailmaan lapsen muodossa, Lapsen, jonka Jumala antoi ihmisäidin,

Marian syliin. Joulun Lapsessa meillä on toivo.

Ota toivo sydämeesi ja jatka polkuasi iloiten. Olkoon joulusi yllä rauha ja ilo.

Tänään kuuntelimme radiomessua Vaasasta. Kauneimmat joululaulut -vihkosesta laulettiin, niitä tuttuja, jotka osaa ulkoa ilman vihkoakin. Mitään oleellista ei puuttunut: oli raamatun tekstit, saarna, uskontunnustus, Isä meidän ja läsnäolleille ehtoollinen. Keskustelimme siitäkin, miten turhilta moneen kertaan toistuvat, kaavamaiset vuorotervehdykset tuntuvat, kun ne nyt oli jätetty yhteen ainoaan, tuntui kokonaisuus ilmavammalta ja luontevammalta.

Päivä on ehtinyt iltaan. Viikko jouluun enää. Se tuntuu siinä, että kotona leijuu piparintuoksu. Tulevan viikon jokaiselle päivälle on mielessä yksi hoidettava juttu. Sitten rauhoitumme omaan jouluumme ja tapaninpäivänä tapaamme isoja ja pieniä lapsia, jos Luoja suo ja terveystilanne sallii. Kiirettä ei ole eikä mitään pakollisia kuvioita.

Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille.

Monella Hesarin lukijoista on tapana syventyä viikonloppuisin sivuihin, jotka ovat täynnä koruttomalla ristillä merkittyjä, kehystettyjä ilmoituksia. Kuolinilmoitussivuja ei oikein voi ohittaakaan, sen verran painavia informaatioarvoltaan ne ovat. Siihen nähden, miten harvoin sivuja silmäillessään osuu tuttuun nimeen, aika, jonka tulee käyttäneeksi, kertoo miten tärkeästä traditiosta on kyse. Uutisarvotetut kuolemat saavat kyllä huomionsa erikseen.

Kuulun ikääntyvään suurten ikäluokkien joukkoon, jonka arvelen laillani hakevan ristisivuilta yleisempääkin informaatiota vaikkapa siitä, millä vuosikymmenellä syntyneiden vuoro nyt on meneillään. Signaali osuu, ikäisiäni alkaa olla yhä enemmän. Liki satavuotiaaksi eläneitä toki ilmoituksista vielä löytää, mutta korona on jo harventanut sitä joukkoa.

Kuolinilmoituksen muoto ei näytä juurikaan muuttuneen vuosikymmenten saatossa, kaava on vakiintunut, traditionaalinen. Silloin tällöin ristin paikalle halutaan muu kuolemaa tai vainajan elämää symboloiva kuva. Otsikko saattaa sisältää ammatti- tai arvonimikkeitä, myös pelkkä ’Rakkaamme’ riittää. Nimet, syntymä- ja kuolinpäivä, joskus myös paikkakunta kertovat oleellisimman; puolison, lasten ja muiden lähiomaisten nimet liittävät sukuun.

Isoja hautajaisia ei pandemia-aikana voi viettää, niinpä tavallista on kuolinilmoituksessa kertoa, että siunaus on toimitettu, ja muistotilaisuus pidetty läheisten kesken. Koska vainajien tuhkaus on yleistynyt, saatetaan ehdottaa kunnioittamaan vainajan muistoa lahjoittamalla hyvään tarkoitukseen.

Kuolema on tunnetasolla koskettava asia. Siksi käytetään kiertoilmaisuja poismennyt, päässyt lepoon, poisnukkunut. Ilmoituksessa kaipauksen ja surun määrää tai laatua ei liene tarpeen korostaa, jokaisen menetys on kuitenkin yksilöllinen. Muistovärssyt näyttävät olevan enimmäkseen kierrätystavaraa, harvoin ne lisäävät mitään ainutlaatuista informaatioon.

Kuolinilmoitus on viesti siitä, että henkilö ei ole enää keskuudessamme. Niinpä hänelle osoitetut sanat tai surunilmaukset eivät enää kohdettaan tavoita. Tavallaan surevat hoitavat muistosäkein itseään ja toisiaan. Ja lukija on sivullinen, tuntematon vaan ei tunteeton.

Tänään jumalanpalveluksen paikalla televisiossa oli viihdeohjelma Musiikkia Ristin kirkossa. Tilaisuuden juontaja esiintyi punaisessa minihameessa, miesparinsa asiallisemmassa yhdistelmäasussa. Vain musta paita ja papinpanta paljastivat heidät seurakunnan paimeniksi.

Juontajapari haastatteli ansioitunutta ja kaiken kokenutta lähetystyöntekijää, joka kertoi saaneensa talebaneilta tunnustusta hyvästä työstä lasten ja naisten parissa Afganistanissa. Hänen viestinsä oli täysin eri maailmasta kaikin tavoin. Jäi puhuttelemaan. Ristin kirkon lapsikuoro lauloi kauniisti ja luonnollisesti vanhan joululaulun. Siinä katsojakin sai aidon kosketuksen suomalaisen kirkon ja uskon perusolemukseen.

Mitä muuta näimmekään? Keski-ikäisiä, vahvasti meikattuja, valkopukuisia naisia kultalameissaan huojumassa alttariristin alla, kirkon kuorissa. Miehet seisoskelivat takarivissä näkymättömissä ja kuulumattomissa. Orkesteripultissa keski-ikäiset miehet soittivat erilaisia rytmi- ja kosketinsoittimia. – Mitä kuulimme? Gospeliksi nimettyä musiikkia, joka yltyi loppua kohti sekavaksi svengailuksi, jossa solistin osuus souteli riemusta kiljuen ihan omissa sfääreissään. Kuin suoraan amerikkalaisten lahkoseurakuntien kuorolavoilta.

Lahti näytti selkeästi ja itsevarmasti mihin suuntaan kirkko on matkalla.