Tänään on perjantai, 13. päivä. Näyttää hyvältä päivältä. Ulkona on raikasta, syyskosteaa. Lehtien värimyrsky on upeimmillaan puissa sekä maassa.

Heräsin kyllin nukuttuani. Sisimmissä huoneissani viipyy eilisen hyvän kohtaamisen väreitä. Nyt on hyvä aamu pestä ikkunoita, että talvesta tulisi kirkas.

Eilisaamun hesarissa oli taas kirkkopohdintaa. Hiltunen, alan tohtorismies Kouvolasta, nostatti naispappeutta vastustavien profiilia. Kirkon uskottavuus käy monelle ongelmaksi sekä mainituissa joukoissa että niiden ulkopuolella. Hiltusen mielestä uskottavuus ei voi olla kansan, kirkkokansankaan enemmistön taskussa, koska kirkko ei ole demokraattinen vaan teokraattinen yhteisö. 
 
Enemmistö avarine näkemyksineen on kirjoittajalle ongelma, Suomessa. Enemmistö muualla taas ei ole ilmeisesti ongelma, koska maailmanlaajuisissa vanhoissa kirkossa ollaan patriarkaalisilla kannoilla papinvirka-asiassa. Siellä ollaan vanhakantaisia myös eettisissä ja moraalisissa asioissa. Opinteesejä naulataan nyt vaihteeksi luterilaisen kirkon oviin.
 
Toimittaja Anna Karismo puolestaan ottaa lehdessä ?maan pinnalta? kantaa kirkon taloudelliseen valtaan ja kirkon ja valtion suhteeseen. (Toimittajalta tosin edellyttäisi, että arkkipiispan nimi sentään olisi oikein.) Jutussa tehdään oikeutettuja ja hyviä kysymyksiä kirkon taloudellisten voimavarojen oikeasta kohdentamisesta, esimerkiksi uusiin rakennuksiin satsaamisesta aikana, jolloin kirkon jäsenmäärä on aleneva ja köyhien määrä kasvava. 
 
Kirkon suhde valtiovaltaan on kompleksinen, toteaa Karismo. Ihmettelen, mitä muuta se voisi olla? Yhteisöverotusoikeudesta riittää nurinaa, mutta vanhojen kirkkorakennusten tai hautausmaiden ylläpitoa ja kulttuurisia arvoja ei hoideta pelkän hengen voimalla. Kirkon toimituksia, diakonia-, nuoriso- ja lapsityötä yhä arvostetaan, mutta eikö kirkon työntekijä olekaan palkkaansa ansainnut?
 
Kirkoilla on maassamme historiallinen tehtävä: sekä oma missionsa että yhteiskunnalle tärkeää humaania kulttuuriperintöä hoidettavana. Tällä vuosituhannella näyttää tietoisuus kulttuuriperinnön kirkollisesta alkuperästä hämärtyneen. Kirkko on aloittanut ja luovuttanut yhteiskunnan hoidettavaksi monta oleellista tehtävää sairaanhoidosta ja opetuksesta lähtien.
 
Kirkkojen tulee elää ajassaan ja toimia yhteiskunnallisen omantunnon äänenä. En haluaisi asua maassa, jossa kukaan ei usko mihinkään tai vastuun kantaminen yhteisistä asioista on henkilönpalvonnan tai löysän humanismin varassa. Kirkkoa instituutiona saa ja pitää arvoida, kirkon päättäjien pitää kuulla myös arvostelu. Naispappeus on ollut yksi merkittävä kannanotto tasa-arvon puolesta patriarkaaliseen traditioon hirttäytymisen sijasta.

Parhaat elokuvat ovat hätkähdyttäviä ja lumoavia tarinoita. Espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvarin töitä ei käy sivuuttaminen, jos taidemuoto kiinnostaa. Kun käyn elokuvateattereissa melko harvakseltaan, tulee sitäkin tarkemmin valittua se, minkä haluaa nähdä laajakankaalla. Nyt se oli Volver – Paluu.
 
Elokuva on näennäisesti kertomus naisista sukupolvien ketjussa. Miesten poissaolo ja sivullisuus tuntuu kuitenkin säteilevän kaikkeen, mitä tapahtuu.  Elämän vastavoimat solmiutuvat yhteen mystiikka kolmantena säikeenä. Niin paljon äärimmäisiä tunteita; niin paljon huikean kaunista, niin raapivan rumaa. 
 
Almodóvarin espanjalainen elämänmuoto on kiehtovan hullu sekoitus hetkellisyyttä, kiihkeää rytmiä,  aitoa eroottisuutta, nautinnonhalua, pahuutta ja hyvyyttä, tasapainoilua absurdin pateettisuuden ja naurettavuuden rajamaastossa. Tarina on arjen taidetta; romantiikkaa veren suolainen maku suussa.
 
Koskettavin hetki elokuvassa oli minulle Raimundan laulu, joka syttyi nopeasti, leikkautui tuskasta viiltäen salaisuuksien läpi ? sekä varjeltujen että paljastumattomien ? ja sammui pois. Siinä oli kaikki.  

PS. Kirjoitus näkyy herättäneen keskustelua Kirjailijan häiriöklinikalla.

Mietin kuolemansyntejä. Minuun on muotoutunut hiljakseen pitkin elämää mistä lie kotoisin käsitys synnistä, että siihen ei kuole. Että jumalauskon yksi käsittämätön ulottuvuus on katumisen ja anteeksisaamisen  mahdollisuus. Että Jumalan, sen jonka minä tunnen, perustavalaatuinen ominaisuus on rakkaus. Ja se merkitsee anteeksiantamisen valmiutta.
 
Entä, jos ei ole tietoinen synnistä? Tai ei välitä? Jos ei kadu, vaikka olisi tietoinen? Ulottuuko Jumalan rakkausolemus katumattomankin synnin yli ?
 
Synnin määritteli ihminen, joku aiempi tai jotkut aiemmat meistä. Jumalan olemuskin on ihmisen käsityskyvyn rajoissa. Teologia sanoo, että Jumala on suurempi, enemmän, myös jotain aivan muuta kuin mitä tajuamme. Se jättää kyllä aika paljon pelivaraa. Onko varma, ettei noista mittaamattomuuksista kimpoa yllättäen kuuma kivi syntisen päähän?
 
Jospa synti onkin vain ihmisen eettistä sielunseulontaa? Kun jokin synninmurunen löytyy, kannattaako sitä luokitella? Voiko synti olla jollain asteikolla, fataali tai kevytversio?
 
Kuolemansynniksi määriteltyjä on monta ja tarkkaan ottaen tuskin on monta ihmistä, johon ei kolahda koko nivaska. Mitäpä sen on sitten väliä, kuollaan kumminkin, voi ajatella. Ehkä pointti ei ole kuolemassa vaan elämässä. Synnillä on megaluokan seurauksia ihmisen omassa elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja ympäristössä. Siksi kuolemansyntejä kannattaa miettiä, omiaan katua ja ponnistella parempaan elämään. 
 
*PS. Aihetta pohditaan uudessa kiinnostavassa kulttuuriblogissa nimeltä NONO.

Viikko tulee olemaan varsin kulttuuripitoinen ja täynnä ohjelmaa. Sunnuntaina olimme yhdessä Toisen kanssa harvinaisen hienossa liedkonsertissa oman kaupungin konserttisalissa. Tajusin taas kerran, miten paljon ihmisiä tunnen työni kautta. Toinen on usein ymmyrkäisenä, kun tervehtijöitä riittää. Ja tottakai vastasin taas monet kerrat siihen kysymykseen?
 
Arki alkoi puuhakkaasti: tänään pesin ikkunoita, istutin kukkasipuleita ja haravoin pihaa. Huomenna olen Isossa Kaupungissa seminaarissa, jonka jälkeen on treffit ystävän kanssa. Käymme katsomassa elokuvan ?Paluu?. Keskiviikkona on vuorossa lauluilta ja torstaiksi on sovittu kyläänmenosta. Perjantaina on jatkettava ikkunoiden pesu-urakkaa. Lauantaina pääsen tutun porukan mukana teatteriin.
 
Muistan syksyn tapahtumatulvan ja kiivauden työvuosilta. Ihmettelen, näinkö tuo siis jatkuu eläkkeelläkin, vähän eri juttujen parissa vain.  

?Raskas paikka on maailma sille, joka ei tahdo miellyttää, vain olla itse.? Ajatus on Helena Anhavan aforistisesta runosta. Enpä ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi täysin vapaa miellyttämisen halusta. Vähintään haluaa miellyttää niitä, jotka eivät halua miellyttää muita. 

Mistä sitten johtuu, että niin moni pyrkii kuitenkin nujertamaan miellyttämisen halunsa, jos elämä maailmassa siten käy raskaaksi? Luulee itsenään ollen elämän päinvastoin muuttuvan helpommaksi? Miellyttäminen se vasta raskasta puuhaa on. Joten: raskasta on, niin tai näin?

Salissa oli pimeää, valaistulla lavalla odotti flyygeli ja kolme tuolia. Oli jo tervehditty tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa ennenkin on täällä tavattu. Oli myös muita kuulijoita, joita emme tunteneet. Toinen oli todennut lippuja ostaessaan, että ensi kertaa isäkin maksoi täällä sisäänpääsystä. 

Nuorimies tuli sivuovesta, kumarsi, istui ja sovitteli sellon syliinsä. Bachin preludi alkoi soida pehmeästi ja varman tuntuisesti. Pimeässä ei nähnyt pienellä präntätystä ohjelmalehtisestä mitään. Olisi pitänyt lukea odotellessa esittelyt kappaleista. 

Toiseen sessioon mukaan tuli pianisti nuotinkääntäjineen. Brahmsin sonaatti on vaikea, nuorimies tuntui epävarmemmalta sen kanssa. Yhteistyö säestäjän kanssa ei ollut ihan balanssissa sekään, ajoittain piano jyräsi sellon. Aloin jännittää pojan puolesta. 

Väliajalla Toinen sanoi, ettei häntä jännitä, hän keskittyy musiikkiin. Päätin yrittää samaa. Resitaalin jälkiosa alkoi Raution hauskalla pikku Divertimentolla. Nuorimies rentoutui soittaessaan. Yleisö tuntui pitävän tästä musiikista. Siitä tuli jotenkin hilpeä olo. 

Kun Prokofjevin sonaatti alkoi, suljin silmät ja keskityin kuulemaan. Jokin siinä myös loksahti vihdoin kohdalleen; sello lauloi vuoroin ryhdikkäästi ja herkästi ja piano myötäili. Tämä oli musiikkia! Yleisö palkitsi muusikot yhteistyöstä railakkain aplodein. 

Jälkeen päin takahuoneessa oli jonoa: pikku oppilaita vanhempineen, ystäviä, ruusuja ja onnitteluja. Hikipisaroita oli vielä nuorimiehen otsalla, kun äiti pääsi kohdalle kysymään: millainen olo? ? niin kuin näkyy? – onnellinen ja tyhjä? ? niin? 

Eräs etappi muusikon pitkällä polulla on ohi. Ensikonsertti.