Salissa oli pimeää, valaistulla lavalla odotti flyygeli ja kolme tuolia. Oli jo tervehditty tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa ennenkin on täällä tavattu. Oli myös muita kuulijoita, joita emme tunteneet. Toinen oli todennut lippuja ostaessaan, että ensi kertaa isäkin maksoi täällä sisäänpääsystä. 

  

Nuorimies tuli sivuovesta, kumarsi, istui ja sovitteli sellon syliinsä. Bachin preludi alkoi soida pehmeästi ja varman tuntuisesti. Pimeässä ei nähnyt pienellä präntätystä ohjelmalehtisestä mitään. Olisi pitänyt lukea odotellessa esittelyt kappaleista. 

  

Toiseen sessioon mukaan tuli pianisti nuotinkääntäjineen. Brahmsin sonaatti on vaikea, nuorimies tuntui epävarmemmalta sen kanssa. Yhteistyö säestäjän kanssa ei ollut ihan balanssissa sekään, ajoittain piano jyräsi sellon. Aloin jännittää pojan puolesta. 

  

Väliajalla Toinen sanoi, ettei häntä jännitä, hän keskittyy musiikkiin. Päätin yrittää samaa. Resitaalin jälkiosa alkoi Raution hauskalla pikku Divertimentolla. Nuorimies rentoutui soittaessaan. Yleisö tuntui pitävän tästä musiikista. Siitä tuli jotenkin hilpeä olo. 

  

Kun Prokofjevin sonaatti alkoi, suljin silmät ja keskityin kuulemaan. Jokin siinä myös loksahti vihdoin kohdalleen; sello lauloi vuoroin ryhdikkäästi ja herkästi ja piano myötäili. Tämä oli musiikkia! Yleisö palkitsi muusikot yhteistyöstä railakkain aplodein. 

  

Jälkeen päin takahuoneessa oli jonoa: pikku oppilaita vanhempineen, ystäviä, ruusuja ja onnitteluja. Hikipisaroita oli vielä nuorimiehen otsalla, kun äiti pääsi kohdalle kysymään: millainen olo? ? niin kuin näkyy? – onnellinen ja tyhjä? ? niin? 

  

Eräs etappi muusikon pitkällä polulla on ohi. Ensikonsertti. 

  • Eräs etappi muusikon äidin pitkällä polulla on ohi. Ensikonsertti.

    🙂

    Onnea!

    Kommentin jätti sahrami · perjantaina 6. lokakuuta @ 13:02

  • Onnittelut! Täällä pienen viulistin äidille tuli tippa silmään. Vielä on monta vuotta edessä ennen kuin meillä – mahdollisesti – ollaan samassa pisteessä. Toivonko sitä lapselleni, sitä en tiedä, mutta eipä se minun asiani sitten ole.

    Kommentin jätti Hanna G · lauantaina 7. lokakuuta @ 00:24

  • Kiitos onnitteluista! Sahramille: hyvä huomio, onhan se polku vanhemmillekin pitkä, jos kohta mukavia etappeja on pitkin matkaa. Varsinaisen työn tekee soittaja itse, perhe siinä yrittää vain tukea.
    Hanna G:lle: alku on usein vanhempien suurin työ, eikä siinä tiedä mihin päädytään. Sitten kun pieni tai jo suurempi soittaja löytää oman motivaationsa (jos löytää), meitä vanhempia tarvitaan vielä kannustamaan, osallistumaan kustannuksiin ja iloitsemaan edistyksestä. Ja kyllä iloa on paljon! Sellistin isän ura meillä alkoi soittimen kantajana ja kotiharjoittelun ohjaajana. Onneksenne viulussa ei ole niin paljon kuljetettavaa 🙂

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 7. lokakuuta @ 18:33

  • Luin otsikon ja mieleeni tuli näky. Äiti istui lepotuolissa. Puhelin, lehtiä, kirja ja kahvikuppi pöydällä. Hän odotti, että puhelin soisi, että poika soittaisi.
    Onneksi luin tekstin.
    Onneksi olkoon kaikille vanhemmille, jotka ohjaavat lapsia musiikin pariin. Musiikki on mielestäni paljon enemmän kuin harrastus, vaikka ei etenisi ensikonserttiin.
    Konserttiohjelma soi täällä Hartolassakin – minun päässsäni. Varmaan itsekin melkein soitit ensikonsertissa mukana ja jännityksen jälkeen suuri ilo täytti olemuksen.
    Olisinpa ollut kuulemassa!
    Onneksi olkoon soittajalle ja perheelle!

    Pablo

    Kommentin jätti Paula Halmisto · sunnuntaina 8. lokakuuta @ 16:58

  • Kirjoittaessani otsikon ajattelin kyllä, että joku saattaisi tulkita sen juuri niin kuin kerroit. Onhan se kuitenkin todennäköisempi vaihtoehto. Kieltämättä joskus odottaa sitä puhelinsoittoakin sekä Esikoiselta että Kuopukselta, jos ei viikkokausiin ole yhteyksiä sattunut olemaan 🙂 Soittaja itse saanee onnittelut vilkaistessaan äitimuorin blogiin…

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 8. lokakuuta @ 20:56

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.