Minulla on ollut onni löytää taitava kampaaja, jonka asiakas olen ollut toistakymmentä vuotta. Liikkeestä toiseen olen siirtynyt hänen perässään. Viime vuodet hänellä on ollut oma liike yhdessä taitavan ystävänsä kanssa. Siellä on aivan ihana ilmapiiri. Pääsen vielä aika helposti sinne junalla, mutta toivon hartaasti, että hän ei muuttaisi enää kauemmaksi.
Asiakassuhde oikeaan kampaajaan on naisen elämän tärkeitä suhteita. Olen nähnyt aikuisvuosinani monta hiusalan ammattilaista. On ollut itsetietoisia hiusmuotoilijoita, joille olen ollut vain pää ja lompakko. On ollut sinänsä kelpo kampaajia, joiden jäljiltä en vain ole tuntenut itseäni. Ja niitähän on, jotka tapaa vain kerran heti kohta tietääkseen, että ei, ei tätä.
Oikeastaan kampaajani ei kampaa vaan muotoilee, hänellä on hyvät ?saksikädet?. Hänen työnsä jälki on laadukasta ja hän pysyy aikataulussaan. Hänellä on tyylisilmää. Hän näkee ihmisen kokonaisuutena ja tuntuu tietävän vaistomaisesti, mikä kullekin sopii. Hän ehdottaa hienovaraisesti jotain uutta aika ajoin, soveltaen muotivaihteluja asiakkaan tyyliin.
Kampaaja ja pitkäaikainen asiakas tuntevat toisensa paremmin kuin naapurin rouva tai moni työtoveri. Kun tulin kiireisenä töiden välissä, kampaaja hoiti hommat napakasti. Kun tulin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen, hän hieroi pestessään muutaman minuutin päänahkaa ja kas! stressi helpotti. Hänellä on taito jutella henkilökohtaisesti, silti tunkeilematta ja aina valoisaan sävyyn.
Taitava kampaaja on peruspositiivinen ihminen. Muutaman kerran olen vaistonnut, että hänellä on murheita. Hän on kertonutkin niistä hiukan. Edelliskerralla tulin sanoneeksi hänelle lähtiessä: pidäthän huolta itsestäsi. Viimeksi hän totesi elämänkuvionsa olevan muuttumassa. Ajattelen myötätuntoisesti häntä ja toivon, että hän jaksaa kipeän vaiheen yli.
Nyt on tuomittu yksi entinen diktaattori tappamiskäskyn antamisesta itse tapettavaksi. Milloin sama tapahtuu Yhdysvalloissa, Venäjällä, Israelissa, Euroopassa? Sodat eivät lopu sotimalla, tappaminen tappamalla. Vastuulliset voivat piileskellä loputtomiin tai verhoutua asemansa ja poliittisten tarkoitusperiensä suojaan.
Yhteisö ei pysy koossa, jos demokraattisesti laadittuja lakeja ei noudateta. Lain rikkomisesta on oikeudentajun mukaan seurattava rangaistus. Minua askarruttaa, miksi yksilö toisen hengen riistämällä syyllistyy murhaan, mutta yhteisöllisellä päätöksellä hengenriisto voi ollakin oikeustoimi. Miksi jonkin valtion armeija voi aloittaa sodan toista valtiota vastaan ilman, että siihen kukaan voi puuttua?
Eri kulttuureissa oikeuskäsitykset poikkeavat toisistaan. Meillä ei ole kuolemantuomiota rangaistusvalikossamme. Onko niiden oikeusvalikko väärä, joilla on? Siksikö, kun me niin sanomme? Tästä ei ole helppo sanoa perustellusti mielipidettä. Vanha ?silmä silmästä? ?laki on yhä voimassa monin paikoin maailmassa. Joskus riittää huutoäänestys: ristiinnaulittakoon!
Rosvot ja poliisit sekoittuvat sodan melskeessä. Raakalainen löytyy, kun pintaa raaputtaa. Valtahumalassa kaikki alkaa näyttää oikeutetulta.
Viittanainen purjehtii kahveineen pöytään, josta joku on lähtenyt. Hän siirtää reviiriltään tyhjän kahvikupin viereiselle pöydälle. Laukku olisi kertonut, että pöytä on varattu. Siihen vain, pois oman nenän alta. Pöytäänsä palannut siirtää kuppia hiukan, katsoo viittanaista neutraalisti silmiin, kunnes tämä laskee katseensa. Kumpikaan ei sano mitään. Niin pieniä sanoja, niin vaikeita sanoa. Anteeksi, en huomannut.
Kolme nauravaa mummoa nurkkapöydässä. ? Minä kysyin sitten siltä, että missäs se poreallas on. Miten niin, se sanoi, ei semmoista ole kuin sviitissä. No sviitissä, sviitissä, minä sanoin, sviittikamaahan tässä ollaan vai mitä, hihi?kjähäh…ei meinannut uskoa?
Nuori äiti, junassa vauvan kanssa. Joka kerran kun lapsi äännähti kovempaa, äiti kommentoi: nyt hiljaa! älä kiukuttele! nyt olet tuhma, äiti ei tykkää! Sitten maitopullo lapsen omaan käteen: juo, äläkä kitise!
Nuori äiti, kahvilassa vauvan kanssa. Lapsi ojenteli tuolistaan käsiä äitiä kohti ja äänteli vaativaan sävyyn. Äiti rauhallisesti: odota, kulta, saat namia sosetta ihan kohta, katsos tässä näin, äiti antaa, eihän sulla mitään hätää ole..
Naapurimies ajelee kolalla lunta ikkunani editse. Hänen ei tarvitsisi, talossamme jokaisen kuuluu pitää rappunsa pielet puhtaana itse. Herkästi kipuileva selkä on syynä, miksi useimmiten annan lumien olla, kunnesToinen meistä kotiutuu työpaikaltaan ja tarttuu lapioon. Haluaisin kiittää naapuria, mutta miten. Miten kiittää niin, ettei toinen kadota vapaaehtoisuuden iloa?
Yhä tunnen onnea herätessäni tällaiseen aamuun tietoisena, ettei tarvitse lähteä liikenteeseen, jos ei halua. Niin pitkä oli työvuosien taival säässä kuin säässä. Ajattelen myötätuntoisesti kaikkia, jotka ovat putsanneet autonsa lumesta, liukastelleet kiireessä bussipysäkille, odotelleet asemilla myöhässä olevia junia, ponnistelleet auraamattomalla pyörätiellä hiutaleiden sataessa suoraan silmiin…
Iloa tuottaa ajatus pihoista, joissa lapset saavat mielin määrin touhuta puhtaassa lumessa niin kauan kuin jaksavat ja tulla sitten posket punaisina sisälle lämpimään. Jokainen aamu on jollekin hyvä aamu.
Joka viikko isossa sanomalehdessä on sivukaupalla kuolinilmoituksia. Monet lukevat niitä, nuoretkin. Kuka etsii tuttuja nimiä, kuka tarkkailee syntymävuosia paikantaakseen, missä vuosikerrassa mennään ja oman asemansa lähtijöiden ketjussa. Minä luen muistovärssyjä.
Parhaimmillaan muistosanat ovat päättyneen elämän kanssa sopusoinnussa. Niissä kuvastuu lähiomaisten tai työtoverien suhde sekä kuolemaan että poismenneeseen. Säkeiden valintaa ohjaavat usein tiedostamattomat mielikuvat kuoleman merkityksestä ihmiselämässä ja käsitykset siitä mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen.
Olen ollut valitsemassa muistovärssyä äidin ja veljen kanssa yhdessä. Päädyimme virren säkeistöön, koska isä oli laulumiehiä ja virret olivat hänelle läheisiä. Meillä oli myös isän kanssa samansuuntainen usko siihen, että elämä jatkuu jossain henkisessä muodossa kuoleman tuolla puolen.
Suru saa ihmisen etsimään lohdutusta erilaisista taivasunelmista, elämän jatkumisesta tähdissä tai ruohonkorsissa. Ei siinä mitään pahaa, aikansa näitä lohtukuvia kukin tarvitsee. Mitään varmuutta meillä ei liene, ei todisteita Jumalasta, taivaasta tai muustakaan tuonpuoleisesta.
Biologinen elämä päättyy kuolemaan ja hajoamiseen, se on todistettu. Mitä vanhat kirjoitukset antavat ymmärtää kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole vääräksikään todistettavissa. Kaikki jää uskon varaan.
Monta tuttua on mennyt siitä portista, josta mennään vain yhteen suuntaan. Olen saanut seisoa portin pielessä, katsoa kun toinen menee, saatella matkaan. Kuoleman portista on käynyt myös rakas ja tärkeä ihminen. Hänen mentyään, portin sulkeuduttua, hiljaisuus on ollut syvin.
Luin isän kuoleman surussa vuosien mittaan kirjoittamani tekstit. Niihin on tallentunut todellinen tunnelma, värejä ja sävyjä valikoimatta. Kuolemasta on jo aikaa. Lukiessa kaikki on uudelleen niin totta, että tuntuu. Ajattelen miten paljon minussa olisi toisin, jos isää ei olisi ollut.
Suru ohenee suremalla. Kyyneleet haihtuvat hiljakseen, poismenneen elämän ja kuoleman kuvat haalistuvat, säilöytyvät muistojen albumiin. Haudalle kasvaa nurmi, nurmen peittää lumi yhä uudelleen ja lumeen lasketaan palava kynttilä tänäänkin. Kiitollisin ajatuksin.
Yöllä oli satanut hiukan lisää lunta. Sen verran, että lehdenhakija on jättänyt tuoreet jäljet pihaan. Aamukahvilla istuttiin tavallista vaiteliaampina. Kaupunki tuntui yhä nukkuvan, vaikka oli jo valoisaa.
Toinen meistä jäi lukemaan lehteä, kun läksin ulos. Ilma tuntui raikkaalta, pakkasta oli ehkä aste tai pari. Askelsin rivakasti tuttuun suuntaan: kotikatua metsän läpi ja kentän laitaa radalle päin. Sillalla huomasin kaiteeseen teipatun kynttilän ja sen vieressä kortin. ?Syvästi kaivaten, Naapurit ?. Oliko joku hypännyt sillalta sähköjohtoihin? Kauhea kuolema, kaikin tavoin.
Utuisen pilviverhon takaa auringon valo sirosi maisemaan lempeänä ja häikäisemättä. Väkeä oli tosi vähän liikkeellä. Vainajien päivä. Kotiin tultua sytytin tuikun isän kuvan eteen ikonipöydälle.
Ruokaa tehdessä en paljon mitään miettinyt. Paisti uuniin ja vokattuja vihanneksia, perunoita ja kastike, salaattia. Italialaista punaviiniä tällä kertaa, erinomaista. Sytytin kynttilän pöytäänkin. Radiosta kuului lasten toivekonserttilöpinää. Puhuimme hetken aikaa lintulaudan paikasta pihalla. Pitäisi hankkia uusi lintumökki ja talipallo. Tintit katselevat pihaa jo siihen malliin, että jotain puuttuu. Toiselle jäi kohtalainen röykkiö tiskiä, kun noustiin pöydästä.
Onko nyt jo toinen pyhäinpäivä isän kuolemankevään jälkeen? Isä vain kuihtui pois. Jokin herkkä fiilis läikehtii mielen pinnan alla; itkunhäivä. Menin Toisen luokse, nojasin hetken hänen olkapäähänsä tuolin selkänojan yli. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
Kynttilä palaa levollisesti pitkälle yöhön.
2002.
Miten luonnehtisit itseäsi kirjoittajana?
Nautiskeleva ja kiinnostunut! Kirjoittaminen on helppoa, mutta ei pakottavaa. Kynnys on matala, ei muuta kuin alkaa kirjoittaa niin tekstiä tulee. Ongelmia ilmaantuu, kun ryhtyy työstämään kirjoittamaansa. Jos kovasti alkaa viilata, sille ei loppua näy, on vaikea tietää, mihin viimeistelyn lopettaisi. Oikeakielisyys kiinnostaa, muttei aina onnistu.
Miksi kirjoitat verkkopäiväkirjaa?
Kynän teroitusta! Käyttämätön taito tylsyy. Aikaa on, vihdoinkin, vapaasti valittavissa mieleisiin asioihin. Tekstit ovat tavallaan julkiset kasvoni nyt, kun elämäni on muuten yksityistynyt. Ollakseni olemassa muillekin kuin henkiläkohtaisille tutuille. Jos kirjoittajat muodostavat jonkin yhteisön, ollakseni osa sitä.
Onko sinulla mieliaiheita?
Ilmeisesti on! Elän suhteessa luonnon kanssa, se heijastuu tunnelmiin ja ajatteluun. Ammatillinen tehtävä kirkon palveluksessa on päättynyt, mutta kirkkoon liittyvä keskustelu kiinnostaa, samoin mielenterveysasiat, joiden parissa pitkään työskentelin.
Kirjat, musiikki, elokuvat ja kuvataide kiinnostavat muuten vain, ovat aina kuuluneet jotenkin elämääni. Arkielämän ilmiöitä seurailen mielelläni, ihmettelen maailman menoa.
Suhteesi muihin blogikirjoittajiin?
Jaa, onko suhteita? No sikäli, että on olemassa iso kourallinen minua kiinnostavia blogeja, joita luen tai katselen lähes päivittäin. Monia muita kirjoittajia seurailen laiskemmin, kohteet myös vaihtuvat aika ajoin. On kunnioitettavia, ahkeria ja taitavia kirjoittajia, joita en jaksa lukea. On tuskastuttavia kirjoittajia, joita en välitä lukea. On muutamia, jotka ovat alkaneet tuttuuntua ja tuntua melkein ystäviltä.
Mitä muuta haluat sanoa?
Paljonkin. Jos luet, niin tiedät. Jos haluat kertoa, mitä ajattelet, minäkin tiedän.
Aamupäivällä kohtasin asemalla odotellessa entisen työtoverini, joka on jäänyt eläkkeelle jo vuosia ennen minua. Hän muutti tuolloin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt hän oli palannut entiseen virkaansa, sijaiseksi. Kysyin miltä tuntuu olla uudestaan vanhoissa ympyröissä. ? No eihän siinä mitään uutta ole, kuin tuhat vuotta olisi ollut, näin hän.
Junassa mietin asiaa. On tehtäviä, joihin voi palata ja ihmisiä, jotka voivat. Eläkeiät tuntuvat venyvän yhä pitemmälle. On ihmisiä, jotka kertovat vilpittömästi, etteivät haluaisi koskaan jäädäkään eläkkeelle. Muistan vastaanotolla käyneen vanhuksen, joka oli vaikeasti sairas, mutta toimi edelleen yrittäjänä, kun oli kerran siihen ryhtynyt ja piti viimeiseen asti kynsin hampain kiinni työstään.
Joskus jokaisen on luovuttava. Sen voi tehdä myös ajallaan, vastaan taistelematta. Voi löytää kokonaan uuden alueen itsessään tai saada vihdoin elämässään tilaa jollekin, mitä on aina salaa toivonut?
Niin kuin vuodenaika vaihtuu toiseen, ajallaan.
|
|