Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006

Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!

Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999

Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.

Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.

Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.

Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.

Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.

upota menneisyyden suohon

silti tuntea lujaksi

omituista

ja helpottavaa

Unohtuneiden dokumenttien inventaariossa löytyi Viikkosanomien viimeinen numero, päiväys 18.12.1975, hinta mk 4,50. Kyseinen vuosi on ollut perheellemme sikäli merkittävä, että Esikoinen syntyi silloin. Saman vuoden lopussa lakkasi Viikkosanomat -niminen kuvalehti ilmestymästä ja viimeiseen numeroon oli koottu mennyttä sekä ennusteltu tulevaa. Lehti on täynnä pitkiä ja perusteellisia juttuja asioista ja niiden taustoista. Kuvat ovat korkeatasoisia. – Kaikki on niin entistä kuin olla vain voi?

Kansikuvana on Karin piirros ”Kalliolle kukkulalle…”, jossa poliitisten puolueiden tunnushahmot ovat kokoontuneet hoilaamaan kyseistä laulua kumpareelle, joka muistuttaa Kekkosen kaljua. Suurimpia puolueita edustavat pitkä ja laiha demariduunari, muhkea maalaisisäntä vihreissä housuissaan ja paksu punatakkinen pultsarihahmo. Jostain niiden välistä kurkkivat piskuiset frakkipukuinen råtta ja sinipukuinen valkokaulusherra. – Näinkö se oli silloin? No, ovatpa muuttuneet ajat ja hahmot.

Lehden kokosivun mainoksissa kerrotaan Lucky Striken (aski mk 3,50) maistuvan täyteläiseltä kuin silloin ennen (Suomen Tupakka Oy); meijerivoin olevan luonnollisen hyvää (Valio); Formissa olevan tervaa vain 14,5 mg ja nikotiinia vain noin 0,8 mg/savuke (Amer-Tupakka Oy); vakuutuksen idean olevan vastuu itsestä ja muista; esitellään Milana uutuusmargariini (SOK); mainostetaan Helsingin Sanomien olevan mukana olympiavuodessa; tarjotaan tilattavaksi kahdeksan lp:n Strauss-Juhlakonsertti levykansiota hintaan 179 mk+postituskulut ja Suurta Urheilukirjaa edullisena tutustumistarjouksena vain 79 mk+postituskulut (Sanoma-tuote). – Näkeepä hyvin, kellä on ollut varaa mainostaa. – Lehdessä on paitsi muutamaa pienempää ilmoitusta myös yksi koko aukeaman mainos Esson palveluista sekä tuotteista. Valioasu mainostaa omia design-takkejaan: susiturkki 3560 mk, nappatrenssi susikauluksella 995 mk – hetkinen, mullahan on ollut tuommoinen nahkatakki!

Lehti kertoo, että suosituin suomalainen 1975 oli Anne Pohtamo. Hänen jälkeensä eniten pisteitä olivat saaneet Helvi Sipilä, Pekka Päivärinta, Ensio Siilasvuo ja Veikko Vennamo. – Siis Miss Universum, varatuomari YK-tehtävissä, juoksija, sankarisotilas YK:n rauhanturvatehtävissä ja unohdetun kansan puolesta taisteleva poliitikko. Kahdenkymmenen suosituimman joukossa oli lähes pelkästään urheilijoita ja poliitikkoja. – Justjust. Hohooh!

Vuotta 1975 luonnehditaan maailmassa suurten poliittisten mullistusten ja sotien vuodeksi. Etyk-asiakirja allekirjoitettiin ”Helsingin hengessä”, talouslama kuristi maailmaa ja Suomen velkaantuminen ylitti jo 20 mrd mk. Vietnamin sota päättyi lopulta: 15 vuoden turhan tappamisen jälkeen amerikkalaiset joutuivat palaamaan omille mailleen. Portugalin siirtomaat Angola ja Mosambik itsenäistyivät. Indira Gandhi tuli valtaan Intiassa; Bangladeshin presidentti murhattiin; Argentiina oli kaaoksessa Juan Peronin kuoltua; Lähi-idässä sodittiin (yllätys-yllätys!); Espanjassa puhkesi rajuja mellakoita Francon kuoltua; Portugalissa käytiin myrskyisä valtataistelu; Yhdysvaltojen presidentti Ford yritettiin kahdesti murhata; Apollo ja Sojuz kohtasivat avaruudessa; venäläisten avaruusluotain laskeutui Venukseen; ydinfyysikko ja ’toisinajattelija’ Andrei Saharov sai Nobelin rauhanpalkinnon ja säveltäjä Dimitri Shostakovitsh kuoli. Turkissa maanjäristys tuhosi Licen kaupungin, tuhansia kuoli ja kymmeniä tuhansia jäi kodittomaksi.

Huomaan muistavani. Jos tätä lehteä ei olisi talletettu, en ehkä muistaisi. Sopii kysyä, muuttuuko maailmassa mikään oikeastaan. No, ehkä rahayksiköt, hinnat, tuotemerkit, trendit. – Sodat ja katastrofit ovat ikuista.

Minulla on pikku huoneessani kauniin vaaleasta puusta tehty arkku, joka on täynnä henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Avoimen yliopiston elämäntarinaseminaariin piti etsiä ja ottaa mukaan joku vanha kirje. Kaivelin muistojeni arkkua ja löysin pohjalta kaksi nippua kellastuneita kirjeitä. Ne oli sidottu punaisella nauhalla yhteen. Muistin, että siinähän on isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto, jota äiti oli jo kauan sitten hävittämässä, mutta suostui pyyntööni saada säilyttää kirjeet. En ole niitä lukenut, ajattelen, että ehkä joskus sitten, kun isää ja äitiä ei enää ole.

Seminaarissa keskusteltiin siitä, voiko omaisten kirjeitä tai päiväkirjoja käyttää suorina lainauksina omassa elämäntarinassaan. Helpottaa, jos asianomaiselta itseltään vielä voi lupaa kysyä. Jos ei enää voi, asia on mutkikkaampi. Jos asianomainen ei ole itse hävittänyt dokumentteja, voi ajatella, että hän ehkä halusikin niiden säilyvän jälkipolville. Jos taas dokumentit sisältävät sellaista aineistoa, joka on jotenkin arkaluonteista tai intiimiä, on oltava erityisen varovainen. Eräs seminaarilaisista sanoi, että tuntuisi kamalalta ajatella, että kauan sitten kirjoitetut kirjeet ex-puolisolle päätyisivät vieraiden ihmisten luettavaksi. Jossakin tapauksessa lähiomaiset ovat nostaneet jopa oikeusjutun edesmenneen kirjeiden sisältöä julkistaneita vastaan. Tässä liikutaan hienotunteisuutta vaativalla areenalla.

Samassa yhteydessä pohdittiin yleisemminkin, mitä menneiden sukupolvien jättämille dokumenteille pitäisi tehdä. Edellisen sukupolven jäämistöä vielä voi säilyttää, jos tilaa on, mutta entä sitten, kun itse ei enää ole niistä huolehtimassa. Joku sanoi, että hänen äitinsä hävitti itse sota-ajan kirjeenvaihdon, kun isä kuoli. Tavallaan siinä menetettiin arvokas pala henkilöhistoriaa, mutta toisaalta myös asianomaisen oma ratkaisu vapautti jälkipolvet pähkäilemästä asiaa.

Asia on juuri nyt ajankohtainen minulle. Kun olen elämäntarinani kirjoittanut, voisin hävittää dokumentit. Henkilökohtaisilla muistoillani ei muille merkitystä olekaan. Suurimman osan kirjeistä olen jo polttanut. Päiväkirjat ovat kimurantimpi kysymys. Niitä on paljon ja lisää tulee, elämänihän jatkuu. Kenelle voisin jättää ja miksi postuumisti tutkittavaksi lukemattomia muistiin kirjattuja elämäni pikku asioita, kokemuksia, tapahtumia, mietteitä – vielä intiimimpiä kuin koskaan vaikkapa blogiin tai kirjeisiin olen kirjoittanut?

Toivon, että ehdin ratkaista kysymyksen ’aarrearkkuni’ sisällön kohtalosta ennen kuin joku jälkipolvesta joutuu sen tekemään.

Silloin tällöin kurkistan uusiin blogeihin, joita putkahtaa joka päivä listoille. Haluan ajoittain hahmottaa, onko blogimaailmassa jokin muuttumassa. Merkille on jo pantu yleisesti vaalien läheisyyden inspiroima kansanedustajatarjokkaiden invaasio. Muutenkin poliitikot ja muukin julkisväki ovat keksineet blogin ilmaisukanavakseen.

Blogimaailman kovassa ytimessä on joukko pitkään sivustoa pitäneitä yleislahjakkaita ja oman persoonallisen tyylinsä löytäneitä, kultturellejakin kirjoittajia, joille on muodostunut oma kommenttiosastoissa pörräävä faniparvensa. Ymmärrettävästi humaaneja ja kirjallisia blogeja on muutenkin runsaasti, monet niistä korkeatasoisia sekä kieleltään että sisällöllisesti. Jotkut haluavat provosoida teksteillään ja saavatkin ajoittain aikaan kiehuntaa. Jotkut käyttävät nettiä vain ilmaisuvälineenään pyrkimättä kontaktiin lukijoiden kanssa. Motiiveja on monenlaisia.

Askartelu- ja neulesivustojen määrää jaksan ihmetellä aina vain, niitä on ennestään varmaan satamäärin ja lisää tulee harva se päivä. En ole jaksanut paneutua niiden sisältöön, mutta on pääteltävissä, että näperryksestä kiinnostuneita riittää. Onko tämä joku nykyaikainen versio entimuinaisista ompeluseuroista? Viime aikoina näyttää ilmaantuneen herkuttelusta innostuneiden blogeja, jotka tosin tarjoilevat enimmäkseen uusia muunnelmia vanhoista resepteistä. Toisaalla moni hakee laihdutusponnisteluihinsa kohtalotovereita ja ideoita kierrätetään innokkaasti.

Yksinäisten elämäntilitystä ja kipeiden terapiablogeja löytyy paljon. Vakavissaan kirjoitetuilla onkin positiivista merkitystä sekä kirjoittajien itsensä että monen kohtalotoverin kannalta. Omissa sfääreissään haahuilevien päämäärätöntä huhuiluakin putkahtelee esiin. Hämmentävän karmeaa v-kieltä käyttävää, seksin- ja viinanhuuruisessa elämässään hörheltävää porukkaa näkyy riittävän. Jopa jokunen taiteen nimissä blogimaailmaan ujutettu avoimesti pornografinen kuvastokin on vilahtanut joukossa. Nettitirkistely puree; suosittuja näyttävät olevan taksikuskien kuvaukset asiakkaistaan.

Asiantuntijablogit ovat luku sinänsä. Monet niistä ovat kylmän asiallisia, vailla persoonan säteilyä. Joskus sitä miettii, onko asiantuntijan tärkein motiivi siis vain esittää asiantuntijuuttaan vuodesta toiseen kommentointeihin reagoimatta tai mahdollisuudenkin pois sulkien.

Saattaa olla, että niin lukijana kuin kirjoittajanakin ihminen hakee jollakin tasolla tutun arvomaailman jakavaa yksilöä blogimaailmassa, voidakseen kokea, ettei ole yksin ajatuksineen ja tuntemuksineen. Täysin kaltaistaan ihminen ei onnekseen koskaan löydä, sillä jokainen haluaa ja saa olla ”oma itse, ihan hyppyrin viime laitaan”, kuten jossain sanotaan (liekö ollut Ibseniä). Erilaisuus ja erikoisuuskin ehkä tarjoaisivat satunnaiselle lukijalle oivalluksia.

Blogien kirjavuus lienee oikeastaan pienoiskuva ihmisten maailman moniulotteisuudesta. Tänne mahtuu äärtä ja laitaa, kuten elämäänkin.

Pissismummo teki sitten historiaa, kun päätti katsoa kotimaisen euroviisufinaalin. (Miksikö, no, että tietäisi missä nää nyt menee.) Ei tää nyt suorastaan viitsinyt äänestämään ruveta, mutta mieltä oli hyvinkin. Koko showssa oli parasta se, että viimein saivat selville sauhun seasta ja aika selkeesti sittenkin mitä mieltä kansan kärttyisät kännykät olivat kaikesta. Se oli kuulkaa pitkitettyä piinaa.

Sallinette – tai sitten ette – julkituopa silti aatoksensa hän.

Ekana oli pääosassa tuulikone, joka tuprutti mustaa tukkaa. Sitä seurasi alkeellista koikkelointia lavalla ja poikaporukka yritti laulaa. Kolmas, joku Jani (isn’t he clean!) esitti mustaa sulhasta ansiokkaasti pää kallellaan (Pissismummon korvissa kuulosti tuhannesti kuullulta). Neljäs tötteröhattupoika piipitti jotain, mistä ei kyllä mitään selvää saanut, ei sen puoleen sävellajikaan tainnut kaiken aikaa olla sama kuin kavereilla, jotka soitti. (Pissismummolle tuli mieleen Neuman, joka aikoinaan lauloi aina hurmaavasti hiukan pieleen). Viidenneksi astahti lavalle Jukka-papparainen, hohhoijaa, kappalehan oli kaunis kuin mikä, mutta ihan väärässä seurassa, väärällä vuosisadalla, herraparatkoon. Kuudes oli riikinkukkoasusteinen kaunis androgyynimies, jota katsellessa tuli Ville Valoo ikävä, Ville sentään.. (no, ja tämä musapuuro sakeni siihen malliin, että sitä ei Pissismummo purematta niele.) Seiska lauloi omissa sfääreissään, tämä Tietäjä-Katra, jonka kappaleelle jo ennakkoon oli plagiaattikirvestä heiluteltu. Kasina nähtiin ansiokas kabaree-show Lauran taidoilla, vau, että joku oikeesti osaa laulaa, on musikaalinen ja vetää kybällä kokonaisen shown. Yhdeksäs porukka, jossa poika oli kaunis ja tyttö melkein osasi laulaa, esitti jotain nojailukappaletta, jonka lopussa tarvittiin jo tenoriaariaa täydentämään katastrofi. Kymppinä oli ilmiselvä lordikopio ilman naamaria. Yhdestoista sulotyttönen haahuili yöpaidassa, koreografia upea ja laulu kaunis, mutta eihän tällaisen hempeilyn kanssa kannata yrittää hirviöareenalle. Kahdestoista Kentala, Kaustisen lahja maamme kevyen musiikin kuluttajille, vetäisi kappaleensa samettitakissa kuin kelpo laulaja, vaikka koripallotossut jalassakin.

Superfinaalissa oli pakko kuunnella vielä kerran yletöntä ryskettä ja räimettä tamperelaisen poikaporukan (Lovex) ja rokkijätkäyhtyeen (Thunderstone) voimin esitettynä. (Viimeksi mainittu alkoi uudelleen kuultuna jo etäisesti muistuttaa Pissismummon vanhaa idolia, Bruce Springsteeniä.) Täytyypä sanoa, että jos jonkun näistä kolmesta piti voittaa, niin olkoon se sitten tuulikoneen pöllyttämä mustatukka – vaikka hän parhaansa mukaan parkuikin, että jättäkää mut rauhaan (Leave me Alone).

Voi onneton, sanoo Pissismummo. Tämä mittään musiikkia ole, pelkkää shouta, tuhat tulimmaista sitäkin.

Ukkolan Jukka, tuo mainio mies toimittajaksi (vaihtoehtoisesti: toimittaja miehekseen), pakinoitsee aviisissa nimeltä Suomen Kuvalehti (joka muuten lehti ei aina herätä myötäsukaisia aatoksia meitin osoitteessa, vaikka tilattu onkin). No niin. Siis Ukkolan Jukka, tuo koomiseksi äityvän paisuttelun mestari, sai Lukijattaren oikein ilakoitsemaan. Viime kertaisen pakinansa otsikko oli Talvimurheilua.

No niin taas. Nythän siis se osanen arvoisista lukijoista, joka Lukijattaren persoonaa hiukankin tuntee, alkaa aavistella mitä seuraa, vaikkei olisi juttua lukenutkaan. Lukijatar lainaapi omin lupineen pätkän pakinan alkuperäistekstiä vinosti hymyten tässä: ”Talviurheilu on hankalaa varsinkin talvella, sillä ilmastonmuutos iskee moneen kertaan jo yhden kilpailun aikana. Suoraan tai mutkitellen mäkeä laskevat urheilijat ovat erityisesti hätää kärsimässä. Ensin on niin lämmintä, ettei voi kilpailla. Sitten tulee niin kylmää, ettei voi kilpailla. Lumipulan hellitettyä alkaa pyryttää, eikä voi kilpailla. Sen jälkeen on lunta ladulla, eikä kilpailusta tule mitään…” Jatkon voi jokainen talvimurheilun tosiystävä arvata, vaikkei olisi kuunaan pakinoita lukenut.

Joopa joo. Selitystä seuraa. Lukijatar on pakkosivistynyt kaikista murheilulajeista hyvinkin voimallisesti kymmeniä vuosia sivustaseuraajan ominaisuudessa. No, vähäisiä taukoja lukuunottamatta ainakin. Ammoisista ajoistahan media on viihdyttänyt kansan syväkyntöisiä rivejä murheilun monimuotoisella ja jalolla taistolla. Penskana ollessa isä ja veli huudattivat ratiota, kun Hakulinen oli tulossa maaliin räkä poskella. Omassakotonaan Lukijatar sai hetkeksi siunaaman rauhan kaikelta murheilulta, mutta oitis kun talouteen ilmaantui medialaskut maksava päämies, sai Lukijatar hyvästellä sen siunaaman rauhansa. Vaan lisääntyihän murheilusivistys, täytyy myöntää.

Asiaintilan aurinkoisemmalla laidalla voi todeta toki, että talvihan on vain kerran vuodessa, mutta murheilu, se on ikuista.

Nyt on ihan pakko pärskähtää. Hesarin oiva taloustoimittaja J. Aaltonen esitteli tässä eräänä päivänä kolumnissaan koko miehisen repertuaarinsa kotitöiden osalta. Hänen intoutuneen harrasteluettelonsa lähteen oli puhkaissut sosiaalimisteriön ja Etlan laskelma, jonka mukaan ”naiset tekevät yhdeksän tuntia enemmän kotitöitä viikossa”. Kotitöiksi siinä mainittiin siivous, tiskaus, pyykinpesu, kaupassakäynti, lastenhoito ja kodinhoito. No, Mies parahtamaan, etteikö miesten kotitöitä ollenkaan lasketa, niitä sensortin, mihin nainen ei ”pikku kätösiään sotke” (esimerkkinä viina- ja rautakaupassa asiointi, seinien tapetointi, taulunkoukkujen poraaminen, sulakkeiden ja lamppujen vaihto, kylpyhuoneen remontointi, piha- ja puutarhatyöt, autonhuolto, talon maalaus, vesirännien puhdistus…).

Jopas Mies listan löysikin! Harva se päivä käydään ränniä kaivelemassa ja tuon tuostakin uutta tapettia ollaan liimaamassa milloin minnekin. Jo vain on seinät täynnä taulunkoukkua ja talon kestomaalaus jostain nurkasta iloisesti meneillään. Ihmekös se on, ettei miestä näy, sehän tietysti on viina- tai rautakaupassa tämänpäiväisillä ostoksillaan. Ja puutarhassa sitä puuhaa vasta piisaakin, kun maas on hanki ja roudassa kanki.

Nyt on saman tien ihan pakko vetää pärkähdyksestä sen verran takaisin, että tämä Toinen meistä, oiva miehekseen hän, ei ole moista listaa koskaan luetellut. Meillä kun siivotaan, käydään kaupassa ja hoidellaan kotiasioita enimmäkseen yhdessä. Totuuden nimessä voin kyllä paljastaa senkin, että osaan vaihtaa sekä lampun että sulakkeen ja osaisin paljon muutakin, jos vain voisin tehdä. Olen sitäkin mieltä, että naisen ei kannatakaan tunkea pikku kätösiään niin kiireesti joka paikkaan, antaapa miehenkin kourille jäädä jotain kotipuuhaa.

Oikein tasa-arvoista kotityöviikonloppua taas itse kuhunkin samassa jääkaapissa asioivaan talousyksikköön!

Taannoin kävin kuulemassa Terho Pursiaista Keravan Hyvinvointiakatemiassa, jossa hän piti filosofialuennon ihmisarvoisesta elämästä. Pursiainen ei ole erityisen karismaattinen esiintyjä, pikemminkin väritön ja kuivakansorttinen, mutta asiansa oli terävää ja punnittua. Väkeäkin oli kuulemassa tuvan täydeltä. Koska olin tehnyt kohtalaisesti töitä ennakkoon saadakseni Toisen mukaan, on syytä mainita, että olimme molemmat tyytyväisiä kuulemaamme.

Luentoon voi tutustua Pursiaisen omilla blogisivuilla, joten en referoi sitä tässä. Mietin kuunnellessani sitäkin, miksi tällaisiin tilaisuuksiin osallistujat ovat yleensä keski-ikäistä ja vanhemman puoleista mykkää naisväkeä (niin kuin minäkin!) ja ne kymmenen mukana olevaa miestä käyttävät kommenttipuheenvuorot ja tekevät kysymykset luennoitsijalle. Luennon aiheeseen liittyen voi tietysti kysyä, onko ääneen kommentoiva ja kysyvä kuulija arvokkaampi kuin se, joka miettii itse tykönään vastauksia kysymyksiinsä tai poikkeaa mielessään toisaalle itsekseen jupisten. Toisaalta ääneen kysyvä ja luennoitsijan ajatusta kehittelevä kuulija voi olla hyödyksi toisillekin kuulijoille. Esiintyjä kokee myös saavansa vastakaikua, mikä taas innostaa häntä kehittelemään ajatuksiaan edelleen.

Ihmisarvoisen elämän kysymystä koski myös eilisiltainen keskustelu Inhimillisessä tekijässä (TV-2), jossa pohdittiin vammaisen oikeutta tehohoitoon tarvittaessa. Nuori äiti puhui perheensä esikoisen, vammaisena syntyneen Eemeli-pojan sairaalahoitoa vaatineiden vaiheiden kokemuksista. Äiti edusti varsin tinkimättömästi näkemystä, jonka mukaan vanhemmilla pitää olla oikeus päättää lapsen hoitolinjauksista silloinkin, kun lääkäri on eri mieltä. Lääkärikunnan edustaja yritti sovitella sanojaan ollakseen ajamatta keskustelua pattitilanteeseen, josta taas seurasi, ettei hän voinut olla kovin selkeästi mitään mieltä. Vammaisen ihmisarvo lienee sinänsä useimmille eettisesti selkeä. Tehohoitotoimenpiteiden jälkeen vain ei lääkärin mukaan useinkaan päästä hoitoa edeltävän tilanteen tasolle. On syytä kysyä täyttyvätkö ihmisarvoisen elämän tunnusmerkit siinä tapauksessa, jos lähtötilannekin on jo kovin huono. Oikeus tarpeelliseen hoitoon pitäisi olla jokaisen ihmisen perusoikeus, riippumatta lähtötilanteesta. On surullista, jos osa lääkärikuntaamme on jo lipsumassa tästä. Järjen käyttö sydämellä kuulematta tuntuu tylyltä medisiiniseltä ekonomialta.

Filosofian ydinkysymykset ovat kiehtovaa pohdittavaa kaikissa elämänvaiheissa. Ehdottoman lopullisia totuuksia kun ei olekaan, eivätkä vastaukset tule koskaan täysin valmiiksi.