Eilisestä on muistona maailman ihanin ja upein ruusukimppu, kohottavan konserttielämyksen viipyilevä jälkimaku, emon poikasten persoonalliset kortit halauksin annettuina, erinomaisesta ateriasta ja yhdessäolosta täysinäinen olo – ja kaikenlaisesta oheistapahtumisesta varsinainen tunnekimara.
Euroviisuista sen verran, että realismia on voittajaa ennustellessa ottaa huomioon äänestävän populaation näkökulma ja pitää omat mieltymyksensä siitä erillään. Show sinänsä oli erinomainen, audiovisuaalinen työ huolellista ja luovaa, rennot ’postikortit’ hyväntahtoisesti hauskoja, joskin kovin talvisia ja juontajapari söpö.
”Hei, kamoon, onks toi tosiaan meidän äiti”, kommentoi Esikoinen Kuopukselle, kun hehkutin lätkämatseja. Kyllä USA-ottelu oli hikistä ja kihelmöivää kiekkoiloittelua ja voitto Venäjästä ah, niin makea! Loppuotteluun pääsy on meiltä jo sinänsä hieno saavutus, hopeamitalille on turha nyrpistellä. Parhaat voittavat, se on pelin henki.
Äiti ei ole huoneissaan, kun tulemme junalta. Pihallakaan ei näy. Kierrän talon kellaria myöten. Ulkorakennusten takana metsikön reunassa on pieniksi pilkottuja puita kasoissa. Sieltähän äiti löytyy, on tunniksi yksin jäätyään mennyt pinoamispuuhiin. Hitaasti se käy, kalikka kerrallaan. – A, sie tulit äitiis kahtomaa, ilahtuu hän. Taluttelen hänet tuvalle. Kulku käy hitaasti ja horjahdellen, selkä kumarassa. – Se vettää minnuu jo muata kohe, sanoo äiti.
– Tiijät sie, mie en tuntent siun poikaas, ko se käi tässä vastikkää, äiti sanoo veljenpojan käynnistä samana aamuna. – Ai, eiks se oltkaa siun…mites mie nyt sotken. – Ennen kuin ensimmäinen päivä on illassa, olen vastannut äidille kymmenen kertaa samoihin kysymyksiin; missä veli on, joko syödään tai juodaan tai joko otetaan lääkkeet. Olen kuunnellut ne samat ajatusnauhat kuin viikottain puheluissammekin. Olen pysäyttänyt hänet, kun hän on menossa jonnekin ’töille’. Olemme katselleet yhdessä salkkarit ja uutiset, syöneet iltapalaa. Lääke ja silmätipat on hoidettu ja äiti peitelty sänkyyn.
Veljen kanssa on sovittu, että otan yhteyttä viranomaiseen, joka kunnassa hoitaa vanhusten asioita. Veli ei enää jaksa, hän on aikansa yrittänyt.
– Ja äitinne syntymävuosi oli…1914? Kyllä se laitospaikkahakemus on täällä jonossa, mutta kun vanhainkodissa ei kerta kaikkiaan ole paikkoja. Muistikartoitus on näköjään tehty joulukuussa, onkos tilanne nyt niin oleellisesti huonontunut teidän mielestänne? … No, sehän voidaan tehdä uudestaan, äitinnehän käy päiväkeskuksessa tiistaisin, eikö niin. Lääkärinlausunto tästä hakemuksesta puuttuu, jos nyt hankkisitte sen. Ehkä tarvitaan vielä neurologisia tutkimuksiakin. …Niin, kyllä minä ymmärrän, että te olette huolissanne, mutta kun paikkoja ei ole…
Kuudelta aamulla äiti on herännyt ja laittanut kahvinkeittimellä pannullisen juomakelvotonta kahvia, minua varten. Veli on tuonut äidille aamupuuron, antanut aamulääkkeet, laittanut kaakaota kuppiin. Äiti osallistuu voitelemalla itse leivän. Kun tulen alas kahdeksalta, veljenvaimo kertoo anoppinsa käyneen yöllä vaeltelemassa heidän puolellaan ja valitelleen sydänkipuja. Veli on poistunut peltotöihin. Äidin jääkaappiin on tuotu ruokaa ja liesi kytketty päälle niiksi päiviksi, jotka olen äidin kanssa. Kuivauskaapissa on äidin tiskaamia astioita, jotka täytyy pestä uudestaan ennen käyttöä. Lämmitän ruokaa ja syömme yhdessä. Annan päivälääkkeen.
Äidin päivälevon aikaan menen peltoaukean laidalle kiikaroimaan lintuja. Tunnistan keltasirkun, peltopyyn, töyhtöhyypän ja kanahaukan tavallisten peippojen, västäräkkien ja pihapääskyjen lisäksi. Multa tuoksuu, sitruunaperhonen lentää mutkitellen pellon reunaa. Kun palaan, äiti seisoo jo pihassa lähdössä puupinoille. Ohjaan hänet pihakeinuun vedoten hänen yölliseen huonoon oloonsa. Äiti ei muista valittelujaan. Istumme aurinkoisessa pihassa pitkän tovin. Mitä tahansa puhunkin, äiti palaa kohta ajatuskehälleen. Liikkeelle lähtö on aina vaikeaa, polvet eivät tahdo pitää. Rollaattorikin olisi, mutta ei äiti sitä, kaksi keppiä on parempi.
– Olen tänään käynyt keskustelemassa äitinne kanssa siellä päiväkeskuksessa. Muistihäiriöitä kyllä on, olisiko hän masentunut? Muuten hän vaikuttaa asialliselta. Hän sanoo laittavansa aamu- ja iltapalan itse ja sanoo, että lämmittäisi itse ruuankin, jos olisi liesi…niin, minä ymmärrän, että unohtaa levyn päälle, mutta jos joku olisi siinä ja katsoisi vierestä… kyllä vanhukselle olisi tärkeää voida askarrella jotain mihin kykenee, säilyisi toimintakyky…
Äiti kastelee kukkiaan tuon tuostakin. Kukat uivat vedessä. – En mie nyt muista kuka tiän toi, mutta nii on nätti, sanoo äiti eilen tuomastani äitienpäiväruususta. Keskustelemme siitäkin, että silkkikukkakimppu maljakossa ei tarvitse vettä ja hän miettii sitä hetken. – Niihä se taitaa olla, mitäs mie…sanoo sitten hämmentyneenä. Katselemme vanhoja valokuvia, joista äiti muistaa joitakin, muistaa myös väärin tai ei ollenkaan. Eräässä kuvassa olen aikuisten joukossa 12-vuotiaana. – Kuka tuo tyttö lienöö, en mie tunne, sanoo äiti.
– Saitteko te sen lääkäriajan äidillenne…no, hyvä. Olen ajatellut, että palvelutalo voisi tulla kysymykseen äitinne kohdalla. Sinne toimitetaan ruoka, pestään pyykit ja autetaan siivouksessa jopa pesuissa. Asukkailla on turvapuhelin…no, kyllä hän ajan mittaan tottuisi siihen…kyllä siellä on ovihälytin, tullaan katsomaan, jos se hälyttää… Kuulkaa nyt, eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole, missä yötä päivää ollaan vieressä…
– Jokos sie lähet, vastaha sie eilen tulit… Äiti seisoo avuttoman oloisena eteisessään, kun menen hyvästelemään neljäntenä päivänä. Veli hymyilee vaisusti. Junassa nieleskelen itkua. – ”Eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole..” – ei taida olla, paitsi omaishoidossa.
eräänä kevätmyrsky-yönä
se rojahti juurineen
nuorempien lajitoveriensa syliin
maiseman kuningaspuu
korkealta kauas näkynyt
tarvittiin kahden aikuisen kädet
kahdensadan vuosirenkaan ympäri
vahvimmalla oksalla
kerrottiin karhun istuneen
sukupolvien lapsuusleikit
oksillaan keinutellut
käpyoksa, tuulilatva
mittasi pienen tytön uskalluksen
kiivetä, laskeutua
Ikäiseni nainen on purkanut kassahihnalle kohtalaisen keräilyerän taloudessaan tarpeellista kulutustavaraa. Hänen takanaan seisoo mies, jolla on kissanruokapurkki kädessään. Tulen jonoon kolmanneksi, puolikkaan kevytmaitotölkin kanssa sentit valmiina kourassa. Nainen tarjoaa miehelle mahdollisuutta mennä edelleen. – Kun sulla on vain yksi ostos, sanoo jalomielisyyttä uhkuen. Mies meneekin, ei muista kiittää. Nainen vilkaisee maitotölkkiäni ja kääntää päänsä pois. Tavaravuori hihnalla lähtee liikkeelle.
Kaapin perältä, unohduksista, löytyy pieniä käsinkirjoitettuja kirjoja. Availen niitä, luen runon sieltä, toisen täältä. Tuntuu oudon hämmentävältä. Kirjat ovat täynnä runoiksi pusertuneita ihmisten tarinoita niiltä vuosilta, kun tehtäväni oli olla ihmisen rinnalla; kuunnella, kuulla, myötäelää, auttaa.
Lukiessa alan muistaa kasvoja, tilanteita. Nämä ihmiset ovat tulleet luo tai kutsuneet käymään. Monen tarina on jo päättynyt, monen tarina jatkuu. Joidenkin elämä on muuttunut valoisampaan suuntaan, joidenkin käynyt syvemmälle pimeään. Olenko voinut olla avuksi, en tiedä, aina olen pyrkinyt ymmärtämään ihmistä.
Niin paljon surua, kuolemaa, yksinäisyyttä, mielen ahdistusta, tuskaa, vihaa, katkeruutta, kipua. Johonkin se oli pakko panna mielestä, että jaksaisi tehtävässään. Tuntuu raskaalta lukea ja kuitenkin tietää, että kirjatut tarinat ovat vain kalpeita kuvia siitä tunnekuormasta, joka oli niiden ihmisten osana.
Jokainen saa hänelle mahdollisen tehtävän ja siihen tarvittavan voiman. Niin sen täytyy olla. Niin se yhä on.
Ajanvietelehdistössä näyttää olevan tapana määritellä ikääntyvän naisen elämänvaiheita ilmaisuilla: täyttä elämää tai elämän parasta aikaa. Tämä saa mietteliääksi. Tulee mieleen rypytön, värikäs, kevyt ja hauska, ehdottoman trendikäs ja esittelykelpoinen – siis eräänlainen ilmapalloelämä.
Täyttä elämää on jatkaa kerran valittua menemisen, näkymisen, kuulumisen ja aikaansaamisen linjaa. Täyttä elämää on harrastaa trendikkäitä asioita, kuten pysytellä hoikkana, syödä oikein, liikkua sopivasti ja hoitaa itseään. Kulttuuria, erityisesti festivaaleilla näyttäytymistä, on hyvä harrastaa sopivasti.
Elämän parasta aikaa on kun voi matkustella mielin määrin, toteuttaa itseään ja nauttia vaatimuksettomasta joutilaisuudesta, jossa mielellään on ripaus luksusta. Vihdoin voi antaa laatuaikaa lapsenlapselle, tavata trendiystäviä ja toteuttaa sen kauan uneksitun salaisen haaveen, joka sitten julkistetaan ajanvietelehdessä.
Täyden elämän vastakohta on tyhjä, tylsä ja rupsahtanut elämä. Sitähän kukaan ei halua, eihän. Elämän parasta aikaa on luuserimaista hukata nurkissaan nyhjäämällä. On siis ponnisteltava täyttääkseen joidenkin jossain laatiman elämän mitat, että ikääntyisi kelpoisasti ja muiden mieleen.
Voi meitä, jotka nautimme elämästä sellaisenaan! En ehkä ole ainoa.
Harvoin näin tapahtuu, mutta joskus kuitenkin. Hänellä oli ollut pitkä mielenalainen ikävä. Ei sitä oikein kehdannut tunnustaa, eräänlaista keskeneräisyyttä se on, kyvyttömyyttä myöntää irtautumisen sattuvan. Vasta kun monena yönä uni oli ahdistanut niin, että herätessä ei tahtonut henkeä saada, hän viimein päätti toimia. Mitäs minä siinä häviän, hän yritti sanoa itselleen rohkaisevasti.
Puhelin kädessä hän mietti vielä. Ei, en sittenkään soita, pojalla on työt levällään, ei se ehdi tähän aikaan. Hän oli jo panemassa puhelinta pois, otti sen sitten kuitenkin ja alkoi näpytellä viestiä. – Tuli mieleen..miten Sinä olet..on ollut ikävä..ei tässä muuta. – Vastaus kilahti ihmeen nopeasti. Hän avasi viestin innokkaana. – Puhellaan joskus, vaikka huomenna, nyt ei ehdi –
Hän laski huokaisten puhelimen pöydälle ja meni ikkunan luo. Miten kaunis päivä tämäkin, hän ajatteli. Olisin vain.. halunnut kuulla pojan äänen, mutta ehkä sitten huomenna. Vesi puristui silmiin, ei sille mitään mahtanut. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hartiat tärisivät. Hetken päästä hän pyyhki silmänsä ja yritti aloittaa tavallista puuhaa, mutta itku tuli taas kuin vaahtoharjainen aalto. Hän antoi sille periksi, kyyristyi tuoliinsa kuin ikäväänsä suojellen.
Jos joku hänen ystävistään soittaisi, ettei saa itkuaan loppumaan, hän kysyisi lempeästi mitä sinä itket. Sitten hän kuuntelisi, kunnes toinen alkaisi rauhoittua ja saisi sanotuksi itkunsa syyn. Jos tietäisi. Ehkä hän pyytäisi kertomaan millaiselta itku tuntuu ja mitä se vie mennessään. Mahdollisesti hän ehdottaisi jotain konkreettista, kävelyä ulkona ja syvään hengitystä keväisessä luonnossa.
Kotikadun koivut vihersivät hennosti, aurinko hehkutti vihreää. Hän kuuli lintujen puheen, näki sinessä lipuvat hattarat. Haluaisin halata koivut, tuntea miten mahla niissä virtaa, ajatteli hän kävellessään. Tummat lasit itkusilmien suojana oli hyvä kulkea, ei tarvinnut selittää kenellekään. Huomenna, hän ajatteli keventyneenä.
Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.
Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.
Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!
Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.
Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.
On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.
Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.
Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.
Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.
Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.
Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.
Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.
Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.
Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.
Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.
Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.
Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.
Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.) Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.
|
|
