Toinen taidenäyttelykokemus viime tiistailta oli 70 vuotta täyttäneen Juhana Blomstedtin pitkän uran läpileikkaus; kokoelma vahvoja abstrakteja kuvia, joissa pääosassa ovat viiva, väri ja tasapaino. Blomstedt kuvaa maalaamista vaistonvaraiseksi, usein sattumasta liikkeelle lähteväksi prosessiksi, jossa taiteilija käy maalauksensa kanssa dialogia. Teos on valmis, kun tekijällä ei enää ole sanottavaa teokselle.

Tunnistin muutamia vanhempia teoksia vuosien varrella kerääntyneen taidekorttikokoelmani perusteella. Kulkiessani kookkaiden teosten keskellä voimakkaimmaksi vaikutelmaksi jäi intuitiivinen tasapaino ja selkeys. Värin ja viivan hiljainen yhteys väreilee. Kun ne ovat sanottavansa sanoneet, jää puhdas ja ankara kauneuden elämys.

Maailmankuulu valokuvaaja Sally Mann on ainutlaatuinen lajissaan lähinnä aihevalintojensa vuoksi. Amerikassa nousi ensin eettinen myrsky näyttelystä, johon Mann oli kuvannut omia lapsiaan. Myöhemmin Mann on ravistellut näyttelyllä, jossa ruumiiden kuvilla puhutaan kuolemasta. Taidemuseo Tennispalatsin näyttelyssä näitä kohuttuja ja vaikuttavia kuvasarjoja täydentää unenomaisen kaunis sarja maisemia Virginiasta sekä taiteilijan ajatuksista ja työstä kertovat videot.

Sally Mannin lapset Jessie, Emmet ja Virginie ovat äitinsä kameran kohteena niin luonnollisesti kuin lapset, jotka ovat siinä usein, omasta halustaan ja täysin turvallisesti. He eivät veikistele, äiti on kuvannut arkisia tilanteita, joissa tulee näkyviin lapselle ominaista itseä, mutta myös taiteilijan silmin nähtyä todellisuutta. Katsojana minua ei lasten alastomuus mitenkään kuohuttanut. Lapset oli kuvattu kauniissa kotiympäristössään, vaikutelma oli usein suorastaan paratiisinomainen.

Kuolema-sarjan hajoamistilassa olevia ruumiita tuntui ensin vaikeammalta katsoa. Mann oli saanut luvan kuvata alueella, jossa Tennesseen yliopiston tutkijat seuraavat heille testamentattujen ruumiiden luonnollista maatumisprosessia. Katsojana oli päästävä sen tietoisuuden läpi, että nämä ihmiset ovat oikeasti eläneet. Lopulta kävi samoin kuin eräässä aiemmin Ateneumissa näkemässäni kuolleiden kasvojen valokuvanäyttelyssä, kuoleman kuvat loivat syvän rauhallisen tunnelman.

Videofilmissä Sally Mannin aikuistuneet lapset kertoivat millaisena he muistavat lapsuutensa, mitä he äitinsä työstä ajattelevat ja mitä heistä aikuisina on tullut. Kiinnostavaa sekin.

– Näyttely on avoinna 6.1. asti Tennispalatsin Taidemuseossa, Helsingissä. Perjantaisin pääsee maksutta. Suosittelen.

Eilisestä päivästä tuntui sen verran väsymystä, että nukuin ensin kahdeksan tuntia yhteen mittaan, sitten vielä ylimääräiset kaksi. Olin ollut kaupungilla, taidemuseossa. Tunsin itseni miellyttävän sivulliseksi, kun katselin kahvilassa istuen ostoskasseineen kiiruhtavia.

Millainen maailma olisi, jos elämä ei perustuisi näin itsestäänselvästi kaupankäynnille, tavaroiden tekemiselle, myymiselle ja ostamiselle? Mielikuvitus sekoaa heti kohta, en osaa edes kuvitella. Paljon on tarpeellista, vähän välttämätöntä, eniten turhaa.

Jääkaapissa odottavan piparitaikinan houkutus käy ajoittain ylivoimaiseksi, parasta ryhtyä toimeen. Kohtsillään ovat tuoksuvat piparit purkissa odottamassa joulua. Perinneresepti tuotti taas herkullisen tuloksen. Toinen tulee myöhemmin töistään ja asioiltaan, ilostuu jo tuoksusta.

Hämärävalaistu kirkko. Juontaja kysyy uskaltautuisimmeko olkatuntumaan, että kaikki mahtuisivat penkkeihin. Iloista rupatusta, liikettä, kahinaa. Alkulaulussa kello löi viisi, vaikka iltakuusihan se nyt. Urut soivat notkeasti.

Turhaan juontaja kertaa säveltäjät ja sanoittajat, näkyvät vihostakin. Volyymi kasvaa, vähitellen arinkin uskaltautuu liittämään äänensä yhteiseen lauluun. Vihko unohtuu syliin, laulu nousee syvältä tunnemuistin hämärästä.

Kuusi loistaa nyt valaistuna, aamun messussa vain tähti säteili latvassa. Laulut kertaavat lumijoulua, hankea, jäätä. Mielen kuvastossa se kaikki on tallella, vaikka todellisuus täällä on jo toinen. Sypressit tuoksuvat jo pohjolankin talvessa.

Rauhaa, vain rauhaa, kellot ne soi.. Muistissa läikähtää ystävä, joka rakasti tätä laulua. Hän on jo ikuisessa rauhassa. Kuoro haparoi alussa, sitten sointi kiinteytyy.  Hiljainen joululaulu soi jo kauniisti ja kuulijat kiittävät aplodein.

Lähetysseuran oivalluksesta lähti kasvamaan perinne seurakuntien jouluun. Ei tarvita puheita, luotetaan sävelten voimaan, tuttujen laulujen sanomaan ja yhdessäolon kokemukseen. Joulumieli syntyy yksinkertaisuudesta.

Yhteyden tarkoitus on sen oma olemus eli Sinän koskettaminen. Jokaisen Sinän koskettamisen kautta meitä koskettaa ikuisen elämän henkäys.

(Martin Buber)

Junan eteisessä seistessä katselin hyvin matalalla horisontissa kelluvaa punaista pilveä. Aamurusko! tästä tulee hyvä päivä, ajattelin. Kuka on matkalla työhönsä kuka minnekin, olkoon päivä meille kaikille onnellinen.

Illalla olin soittanut keskussairaalaan. Äiti oli kipulääkitty toimenpiteen jälkeen, tiesi kumminkin missä oli. Tänään hänet haetaan sairaalasta kotiin odottelemaan tietoja. – Älä pelkää, äiti, sanoin, asiat järjestyvät.

Rouva Dosentti otti vastaan tyylikkäässä asussa, sanoi lähtevänsä klinikalta suoraan nuoremman kollegan väitöstilaisuuteen. Kyllä tuntui hyvältä, kun hän ilahtuneena sanoi kaiken olevan silmäni suhteen niin hyvin kuin olla voi.

Minun ei tarvitse mennä enää tarkastukseen silmäklinikan tutkimusosastolle, mutta voin aina ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotiin palaillessa muistelin, mitä kaikkia vaiheita olin käynyt läpi. Tunsin syvää kiitollisuutta.

Kummipojan – jo mieheksi ehtineen – perheeseen on odoteltu näinä viikkoina syntyväksi vauvaa. Kolmivuotiaasta suvun pikku lemmikistä kehkeytyy isosisko. Isovanhemmat, veljeni ja vaimonsa ovat tohkeissaan. Vähänkös täällä kummitätikin on kuumotellut!

Uuden elämän synty on aina niin ihmeellinen tapaus. Siinä on jotain pyhää ja syvästi merkityksellistä kaiken arkisen keskellä. Elämä aukeaa kohti tulevaisuutta, sukupolvi sukupolvelta. Tuntuu hyvältä, että nuoret uskovat, toivovat ja luottavat huomiseen.

Enkelivarjelusta ja onnellista lapsuutta tänään syntyneelle! Iloista ja onnellista hässäkkää potran pojan vanhemmille, isosiskolle ja isovanhemmille! Great!!

Hätkähdyttävä, raastava kipu jalassa heti ylösnoustessa. Rauhallisen, hyvin nukutun yön jälkeen? Mitä tämä nyt? Väärällä jalallako nousin? Seinistä pidellen, melkein kaksinkerroin selviän jotenkin liikkeelle.

Tavalliset aamutoimet muuttuvat vaikeiksi. Tekee mieli ulista. Tyypillistä, että mielessä käynyt ajatus lääkäristä sinkoaa saman tien yli laidan. ..tämä..tästä..ähh..varmaan..äähh..pian…

Kipu ei tunnu istuessa, mutta kun yritän nousta, lähteä liikkeelle, jalkaa repii ja raastaa helvetillinen lieska. Tätä se oli kesällä ja syksylläkin, muistan. Silloin oli syynä pihapuuhien kipeyttämä selkä. Mikä nyt?

Illan hämärtyessä nousen levosta kokeilemaan tuleeko joulukonserttiin lähtemisestä mitään. Kipu on poissa! Yhtä selittämättömästi kuin tulikin. Haluaisin ymmärtää mitä tapahtui.

Äidissä viime vuosina tapahtuneet muutokset ovat pakottaneet pohtimaan vanhuutta ja tuntuneet kipuna tunnetasolla. Toisaalta muuttuminen on hyväksyttävää, osana luontoa ihminen on samojen prosessien alainen. Läheltä seuraajaa silti koskee.

Tulee aika, kun aikuisenergia hupenee. Ihminen haurastuu hiljalleen sekä fyysisesti että henkisesti. Elämänpiiri supistuu, rajat lähenevät vaivihkaa toisiaan. Niin kuin järvi jäätyy rannoiltaan, keskellä yhä pienenevä sula, joka sekin lopulta katoaa jonakin pakkasyönä. Joutsenen on noustava siivilleen.

Hän, joka elää vanhuuttaan, aistii itse epämääräisesti elämänliekkinsä hiipumisen. Voimien vähetessä ihminen alkaa henkisesti luopua. Kiinnostus asioihin ja toisiin ihmisiin sammuu hiljalleen. Aluksi se loukkaa läheisiä, kunnes he ymmärtävät, että vanhus näin irrottautuu elämästään.

Vanhainkodeissa ja vuodeosastoilla saattaa nähdä, miten omaiset joskus takertuvat menneisiin mielikuviinsa suostumatta kohtaamaan hyvästelyn kipua. Vanhuksen elämän viime metreillä saatetaan ryhtyä vaatimaan hoitotoimia, jotka rikkovat elämän luonnollisen päättymisen rauhan.

Vanhuus on vähenemiseen suostumista. Elämän puolesta joutuu joskus lujasti taistelemaan matkan varrella, mutta lopussa kuolemaa vastaan taistelu käy turhaksi. Elämän kuuluukin päättyä aikanaan. Lähtevän osa on kuolemassa paras ja kaunein. Saattajan on suostuttava päästämään irti.