Vuosien saatto. Tietäjien?
(Säe Lassi Nummen runosta kokoelmassa Joulukonsertto)
Olin saanut päähäni lähteä katsastamaan kaupungin toimesta luvattua ilotulitusta. Mitenkä nyt ei tuntunut riittävän omalta pihaovelta katsella sitä myllerrystä kuten tavallisesti. Toinen kyllä pariinkin kertaan ihmetteli, että olenko aivan varma. – Juu juu, pitää olla poikkeuksia, tuumasin.
Kaupungin keskustan aukio oli mustanaan nuorta väkeä. Kilinää, mölinää, pauketta, sähinää, räiskettä. Muutamakin nuorimies oli jo kajahtanut kanveesiin ja ojenteli maan tasalta kaljapulloa kaverilleen. Tunnelma oli pelottava. – Ei tää taida olla meille, totesimme.
Ajettiin siitä kauemmaksi. Hyvinpä näki sieltäkin sen kolmen minuutin ilon, mikä kaupungin toimesta asukkaille suotiin. Hetken upea säihke.
Kaksi kaverusta tapasi kadulla tammikuun toisen päivän aamuna. – No, kato äijä, mitenkä se on vuosi vaihtunut? – Kännissä.
Eipä ole ehtinyt istahtamaan blogien ääreen kuin lennossa viime aikoina, sen verran vilkasta on ollut sosiaalinen elämä – niinkuin juhla-aikaan hyvin sopii. Paljon kohtaamisten iloa! Ja tätä kotoista maisemaakin valostaa viimein lumiharso. Eilen ihan aurinko säteili talvimatalalta!
Muutama ystävistäni elää vielä työvuosiensa rytmiä, niinpä heitä tapaa harvemmin. Olen huomannut, että kun tapahtuu paljon tapaamisten välillä, on vaara, että pienet hiljaiset sävyt tukehtuvat paljoon puheeseen. On tärkeä saada kertoa, mutta on myös annettava vastaukselle tilaa.
Ystävien kohtaamisessa on tärkeää olla läsnä kokonaisvaltaisesti. Ei ole mukava jäädä toisen kuulumisvyöryn alle. Tunnelmien ja oivallusten yhteinen jakaminen on tärkeää. Keskustelun hapekkuus, ilmavuus toteutuu kuuntelun ja kertomisen vuorovaikutuksessa.
Saarnaan tässä itselleni. Hienovaraisen kuuntelun ammattilaisesta näyttää yllättävän helposti sukeutuvan itsekeskeinen lörppö.
Anna menneen mennä, jäädä eiliseen.
Astu huomispäivään, aamun kirkkauteen.
Ota omaksesi rauha, rakkaus,
tunne kivussasi Luojan kosketus.
(Kuva Minna Immonen; teksti Sinikka Svärd; Minervakustannus)
Eila Kostamo; Kosketus; WSOY, 1999
Kosketus on kääntäjänäkin tunnustusta saaneen Kostamon kahdeksas proosateos. Romaani kertoo erityisistä ihmisistä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavanomaisia määrittelyjä vieroksuvalla tavalla. Kostamon kerronta on hienovireistä, tarkkaa ja syvällistä. Kirjoittaja pohtii romaanihenkilöidensä suhteita filosofisen tarkasti. Tapahtumien kautta romaanin kerronta ei paljon etene, henkilöiden välisiä kosketuksia kuvataan mielenliikkeinä, sanallisina. Kostamo luo intensiivistä tekstiä, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun asti.
Adonis; Tomun taikuri, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; Otava, 2007
Syyrialaissyntyinen, monin palkinnoin arabimaailman tärkeimmäksi runoilijaksi tunnustettu Ali Ahmad Said otti jo 17-vuotiaana kirjailijanimekseen Adonis syyrialais-kreikkalaisen tarujumalan mukaan. Hän on jo nuoresta kutsumuksestaan tietoiseksi tullut runoilija, joka hankki laajan yliopistosivistyksen ja joka on ollut vahva poliittinen mielipidevaikuttaja arabimaailmassa. Runoissaan hän viljelee sekä kreikkalaista että arabimytologiaa ja islamilaista mystiikkaa. Adoniksen runokieli on toisaalta klassisen ylevää, toisaalta modernia. Tomun taikuri sisältää Adoniksen parhaimpana pidetyn kolmiosaisen runoelman Mihyar Damaskolaisen laulut sekä osia muista kokoelmista.Lukukokemus oli vaikuttava. Tunnen kyseisiä mytologioita kovin pintapuolisesti kyetäkseni erittelemään runoissa esiintyviä viittauksia, mutta islamilaisella ja kristillisellä mystiikalla on yhteisiä piirteitä, jotka voi tunnistaa runoissa. Klassinen runokieli tuo suorastaan profeetallisia sävyjä teksteihin. Joka on lukenut Kahlil Gibrania, viehättyy Adoniksen runoistakin.
?Lippuni on raja vailla veljiä, vailla kohtaamista.
Lauluni ovat raja.
Nyt kokoan kukat, kutsun puiden joukot,
levitän teltaksi taivaan.
Rakastan, elän ja synnyn sanoissani.
Nyt kokoan perhoset seuraamaan aamun lippua
ja kasvatan hedelmät,
vietän sateen kanssa yötä
pilvissä ja niiden kelloissa, merissä.
Nyt nostan tähdet ja lasken ankkurin,
asetan itseni
tuulten kuninkaaksi.?
(Tuulten kuningas)
Kyllikki Sepponen, Äidin kirjakäärö; Pilot-kustannus Oy 2007
Elämäntarinoiden sato on kaiken kaikkiaan kirjava. Ei niin, etteikö kenen tahansa tarina olisi omalla tavallaan kiehtova ja kertomisen arvoinen. Kertojatkin voivat olla monella eri tavalla lahjakkaita lajissaan. Kylien ja kaupunkien kirjastot ottavat myös omakustanteita hyllyihinsä. Kun olen itsekin elämänkertomustani koonnut, olen myös kiinnostunut lukemaan toisten tallenteita.
Äidin kirjakäärö, kirjoituskokoelmaksi luonnehdittu, kertoo pohjalaisen maalaistalon tytön tarinan. Se alkaa lapsuudesta ja etenee kronologisesti. Kerronta on juohevaa, tarina elää. Aikakauden ja kasvuympäristön elämänfilosofia ja varsinkin parisuhdekäsitys tulee tarinassa kuvatuksi hyvällä yleiskielellä. Oikeastaan toivoin kirjalta enemmän paikallisväriä, sitä pohjalaisuutta, joka toisaalla kasvanutta lukijaa kiinnostaa. Kirjoittaja välttää kuitenkin huolellisesti murresanontoja, vaikka käyttääkin paljon suoria repliikkejä. Tapojen ja ympäristön kuvauskaan ei tuo kaivattua omaleimaisuutta paljoa esiin. Lajissaan silti hyvinkin luettava tarina.
Pissismummo oli pyhästi päättänyt. Julistaa nimittäin keittiönsä stressivapaaksi vyöhykkeeksi. Kerta kaikkiaan. Siitä mitäkään, postilaatikko tursuaa kaupallisia tiedotteita. Ennen joulua: osta sitä osta tätä älä ostamatta jätä. Joulun jälkeen: ale siellä ale täällä asiakas alepäällä.
Varhaisherännäinen Poikakaveri kantaa aamulehden mukana keittiön pöydälle läjäpäin monivärikästä informaatioliitettä. Mummo lennättää herättyään kaikki paperinkeräykseen. Iltapäivällä sama. Toivoa sopii, ettei seassa muuten mennyt kovin monta joulukorttia lukemati.
Jonakin aamuna avulias Poikakaveri panee kahvinkeittimen toimittamaan virkaansa. Mummo selin vekottimeen siinä askaroi painikkeelle palaa. Vaan kun käännähtää, näkymä on outo. Keitin työntää kahvia pitkin pöytää. Lammikko valuu parhaillaan jouluksi vaihdetulle puhtoiselle matolle.
No, kerrankos tuota unohtaa pannun keittimen levyltä, sattuuhan sitä. Joskus jää kahvinporot panematta ja juomasta tulee laihanpuoleista. Erään kerran unohtuu vesi ja toisen kerran töpseli irti ihmetellään, kun ei mitään tapahdu. Kaikki kahvinlaiton katastrofit on koettu yhteiselossa. Värikästä tämä.
Pissismummo sattuu olemaan sitä sorttia, joka katastrofitilanteessa reagoi heti ja hepuloi vasta myöhemmin. Äkkiä keitin kiinni, pöytäriepua ja talouspaperia katastrofiavuksi. Poikakaveri hoitaa päivittelyn, jälkiselvitykset ja mahdollisten vaurioiden korjauksen, Mummo ensiapuluontoiset toimet.
Keittiö on taas stressivapaa. Joulu on näet ohi ja Poikakaveri poistunut päiviksi Tärkeisiin Töihin kustannuspaikalleen. Mitäpäs tässä, katastrofit kuuluvat elämään ja varsinkin jouluelämään.
Kävin yhdessä Toisen kanssa katsomassa kotimaisen elokuvasyksyn uutuuden joulunalusviikolla. Musta jää on saanut kehuja erityisesti päähenkilöidensä, kahden naisen vahvojen roolitöiden perusteella.
Elokuvan juonikuvio käynnistyy melko tavanomaisella rakastelukohtauksella ja parisuhteen uskottomuuden paljastumisella. Jatkossa draamaa kehitellään mustasukkaisuudesta, joka viimein kääntyy tragediaksi. Lopussa moni kysymys jää auki, kaikki tapahtunut ei tunnu ihan katu-uskottavalta eikä rikoksen puolelle kääntyviä tapahtumia selvitellä lopuksi mitenkään.
Outi Mäenpää tekee ainutkertaisen, huikean intensiivisen roolin, jonka varassa tapahtumat vyöryvät eikä kuolleita hetkiä synny. Myös Ria Kataja toisen naisen osassa on modernin nuoren naisen vahvuuden väkevä tulkki.
Aikuiskatsoja havainnoi lievästi hämmästyneenä nuoren miesvoittoisen yleisön naureskelun seksikohtauksille ja varsinkin naisten ronskille kielenkäytölle. Loppua kohti tarinan traagiset käänteet hiljensivät yleisön. Rankka, mutta ei synkkä elokuva. Kannattaa katsoa.
… on sijansa enkeleillä …
taivaanvalo ja maan
Ajattelen perhettäni. Kuopus ja Neito tulevat huomenna jo viettämään aattoa kotona, Esikoisen ja Nuorikon luo meitä on kutsuttu joulupäivänä. Hyvältä tuntuvaa yhteyttä ja kahdenkeskistäkin oloa.
Ajattelen äitiä, joka taas on itkuinen ja elämäänsä väsynyt. Entisessä kodissa käynti jännittää. Lähettämäni joulupaketti oli talletettu avaamattomana kaappiin. Olisi varmaan unohtunut sinne, ellen olisi kysellyt. Kortteja oli tullut. Kynttilöitä olisi, mutta niitä ei saa muistamaton palvelutalossa polttaa.
Ajattelen kummipojan perhettä. Joulunlapsen syntymäonnen jälkimakujakin on päästy maistamaan: vauva ajoittain valvottaa ja ’talossa on kaikki sekaisin’ kuin muinaisessa joululaulussa. Rennolla mielellä ovat silti.
Ajattelen torstairyhmän mummeleita. Kaikki he viettävät jouluaan yksin. Kenen lapset ovat ulkomailla, kuka ei jaksa osallistua suvun jouluhässäkkään, kenellä ei ole perhettä tai ketään muutakaan, joka muistaisi. Miten pitkään he halasivat joulujuhlasta lähtiessään, toisiaan ja meitä ohjaajia.
Ajattelen lämpimästi ystäviä matkojen päässä tai lähellä – erityisesti Sinua, joka tänään saatat äitiäsi hautaan ja Sinua, joka vietät ensimmäistä joulua leskenä. Tyhjäksi jääneelle paikalle lennähtää joulun enkeli, lohduntuoja, rauhan lähetti..