Pissismummo tokeni eräänä päivänä muista touhuistans, otti ja pakkasi flanelliyöpaidan ja muuta tähdellistä mummotarviketta, nosti repun selkäänsä ja tallusti junaan. Oli puhuttu mummokaverin kanssa, että tavataan Matkanpäässä. Näin tehtiin.
Huiskismummo oli eläköidyttyään poteroitunut kotiinsa Matkanpäähän eikä hyväkään kaveruus häntä sieltä saanut näköjään liikahtamaan tänne päin. – Tullaan, tullaan sanaili tuo aina, mutteipä näkynyt. Oli jo pitkään pikamoikattu kirjeillä, viesteilty ja kohdattu pikimmiten matkainvarrella.
Nythän on niin, että Pissis ja Huiskis ovat nykyään vakavastiotettavia iäkköhenkilöitä, muistakaa tämä. Toivovatten tämän julkiskuvan eritoten säilyvän, eivätkä siksi mieluusti elämöi julkisilla paikoilla. Urimoivat nytkin Huiskismummon kesämetsään ja kalarannoille kaksin keskenäns käpsehtimään.
Mummot marhailivat onnellisina metsäpolkuja, tutkivat kivet ja kannot, perhoset, linnut ja kukat. Jossain välissä söivät ja istuksivat löhötuoleissa filosofeeraamassa. Illan tullen pehmyyntyivät löylyissä ja Huiskis taisi käväistä uimasillaankin. Auringonlaskut ihailtiin saunalämpöisinä mummoina ikkunan takaa.
Uutena aamuna päättivät nämä lähteä veneellä järveltä päin maisemia katsastamaan. Huiskis souti ja Pissis nökötti perätuhdolla. Eipä mahtavaa. Ensteks. Äläs mitäkään, äkkipäätä nousi tuuli, veti sinitaivaalle mustanpuhuvat pilvenroikaleet ja rypytti rauhaisat laineet. Pissis kohta nenänpää kalvakkana ja ääni väristen, että eikös me jo palata rantaan. – Huihai, tämä mitää vielä ole, pikkusen viriä nostaa. Huiskismummo nauroi ja souti, vene kiikkui jo kiivaasti ja aallot paukkui purtilon kylkeen.
Pissis painoi jo paniikkinappulaa: nyt rantaan ja heti paikalla ennenko hukutaan tai siis mie aineski hukun. Huiskis tuumi, että tuollahan on peijakkaantosi kyseessä. Kotirantaan tultiin kokka kohisten ja siihen se lopahti tuulikin. – Ei sitten hukuttu tälläkään kertaa, tuumi huvittunut Huiskis reippaana mummona, ikänsä vesillä soudelleena.
Jaa, että mistä on nimensä on saanut tuo toinen mummontoimikas. No, kun hää aina, että annas ku mie huiskasen. Ja huiskis vain, tehty on.
Talossamme on asukkaiden läsnäollessa viisi puhelinta. Hälytysääniä on monenlaisia aina soittajan mukaan. Lankapuhelinta on toistaiseksi tarvittu muun muassa siksi, että matkapuhelinverkko ei toimi ihan takuuvarmasti kaikkialla, missä meillä on tuttuja.
Puhelin soi illalla. – Hei, onko tuo piipitys/musiikki/kilinä puhelin, radio vai telkkari? Sinun kännykkä vai minun? Missä huoneessa/laukussa/taskussa? Kun oikea puhelin löytyy, soittaja on jo kyllästynyt odottamaan ja puhelin tuuttaa vahingoniloisesti. Vastaaja vilkuttelee, sinne meni taas, soita perään.
Puhelin soi päivällä. Tulen pihasta puhelimeen (jos satun kuulemaan) multaisia kenkiä ja työhanskoja riisuskellen. – Suomen gallupista/ taloustutkimuksesta /weilin-et-jöössiltä/tiesmistä, päivää. Onko taloutenne mieshenkilö tavattavissa. Eikö, no, palaamme myöhemmin asiaan. Kuulemiin.
Kun kuhunkin asiaan on palattu uudemman kerran samalla viikolla ja olen taas kertonut, että taloutemme mieshenkilö on työpaikallaan arkisin tähän aikaan ja että sinnekään ei kannata soittaa, nousee pääni päälle hitaasti mustuva ukkospilvi. – Saanko pyytää, älkää enää palatko asiaan.
Uusin uhka digitaaliarjessa on tv:n katselu- ja musiikinkuuntelulaitteiden myötä sohvapöydän tuntumaan pesiytynyt kaukosäädinarmeija. Hopeanvärisen cd-soittimen samanvärinen kapula erottuu, mutta mustia on pitkää, pätkää ja pullukkaa. Toinen räplää niitä suvereenisti, mutta minun on vielä pohdittava mikähän näistä nyt olikaan mikä ja mitenkä se tämä taas toimikaan.
Toinen yrittää lohduttaa, että kun hän saa lopullisesti synkronoitua laitteet toisiinsa, ne toimivat samalla kaukosäätimellä. Sitä päivää kannattaa kyllä odottaa!
”Kun poika vielä oli kaukana isä näki hänet ja heltyi..”
Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
Pissismummon kouraan osui päivänä muutamana muuan akkainlehden alkutalven numero. Siinä kyseltiin lukijoilta tunnistavatko nuo itsensä aikuisnaisen 11 kategoriasta, jotka lehden mukaan ovat: boldis, deme, entsy, kovari, liris, mudis, mummo, pomo, rouva/täti, nyyhky ja villi.
Pissismummo tietysti oitis tutkimaan mummokategoriaa. Näin lehti siitä: ”Mummot eivät ole vanhoja. Mummous on elämänasenne. Mummot eivät lipitä lattea vaan juovat kunnon kahvia. Mummot ovat aliarvostettu hyväntekijöiden joukko. Osa mummoista kitkeröityy ja alkaa etuilla jonossa.”
No jopas sattui. – Juuei, ei ole vanhoja, ei tosiaankaan eikä varsinkaan omasta mielestäns. Hähää. Ja elämänasenne nimenomaan, tuumi Pissismummo naurunkureet kurtullaan. – Eikä lattee missään nimessä, kunnon kahvia olla pitää, kuumaa ja tömäkkää, minkä tuoksukin jo höristää sieraimia.
Löytyipä toinenki käypä kategoria mainitusta kasasta. Se, joka etsii avaimia, lukulaseja, kännykkää ja pinnistelee nimien kanssa. Joskus pitää nimi panna oikein hakuun ja saattaapi kestää hiukkapiukka ennenko putkahtaa kuuru piilostaan. – Mitäs, on kuulkaa emolevylle dataa jo kertyny, Mummo puolusteleiksen.
– Saattaapi sitäpaitti muutes olla vielä ihka oma kategoria pissismummoille, tuumii tämä silmät sirrillään. – Yhtaikaa haikee ja ilonen, vaikee ja silonen, naisellinen ja narjakka, kiltti ja kipakka. Vai mitäs sanotten.
*
PS. Pari päivää myöhemmin. Pissismummon Poikakaveri, tuo tekniikan ikuinen ihmemies, opasti (erittäin hienovaraisesti, hihii) Mummoa levyasioissa. Että ei ole kuulemma emo- vaan kova-, se mihin dataa kertyy. Että kuulemma kova- puolestaan istuu emo-ssa. Ja toi hän kaappiens uumenista nähtäväksi sekä emo-n että kova-n. Oh, kuin kaunis tuo kova- onkaan! Pissis halusi heti pöydällens ihailtavaksi kaappien kauneimman kova-n! Siinä se nyt nauttii ihailua ja arvostusta aamusta iltaan. Jo vain Mummon ny passaa!
Toukokuun viimeistä lauantaita juhlistimme Turun reissulla. Sää oli mitä parhain ja tungos oli toisaalla meidän reiteiltämme. Kaupungilla on kauneutensa kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisen viehättävä Turku on kesällä, kun vedet ovat vapaana ja vanhat lehtipuut viheriöivät.
Minulla ei ole tunnesiteitä Varsinais-Suomen suuntaan, Toisella on muistonsa Paimiosta, jossa asui muinoin yhden talven diplomityötään tehden. Turku on meille kaupunki muiden joukossa, aina positiivisesti koettu paikka, jossa olemme vapaita poimimaan rusinat pullasta kuin kuka tahansa turisti.
Wäinö Aaltosen museo on yksi vakiokohteeni. Tällä kertaa se tarjosi upean ja puhuttelevan kokonaisuuden herkkiä valokuvia, jyhkeitä veistoksia ja ikivanhaa afrikkalaista kulttuuria. ’Maailman ihanin tyttö’, kuvattuna voimaa ja herkkyyttä, värejä ja vuodenaikoja uhkuvassa maisemassa, sykähdytti.
Harry Kivijärven keräämien afrikkalaisveistosten kooste kirvoitti keskinäisen ajatustenvaihdon taiteen alkuperäisen käyttöluonteen muuttumisesta arvokaupan kohteeksi. Kivijärven omat kiviveistokset tuntuivat tutkivan materian ja liikkeen suhdetta. Helsingillähän on oma Kivijärvensä ydinkeskustassa, presidentti Paasikiven muistomerkki, jota kutsutaan lempinimellä Alli ja Kusti.
Olen ollut joskus Ruissalossa kylpylöimässä, mutta käynti kasvitieteellisessä puutarhassa oli ensimmäinen meille molemmille. Inspiraation antoi Haavetar, joka usein on maininnut ja kuvannut blogissaan paikan kasveja. Tuttua ja eksoottista kukkailoa saa kokea kesäaikaan sekä ulkona että sisällä. Viihdyimme, vaikka varoituksen sana onkin sanottava paikan nuhjuisen kahvion sämpylöistä. Huh!
Ihanat tulokahvit sekä myöhemmin lounaan nautimme Aurajoen rannalla. Erityisesti tykästyimme ravintola Mamin hyvään palveluun ja herkulliseen ruokaan. Valitsimme listalta pariloitua lohta, parsaa ja korvasienikastiketta sekä vaniljaliemessä marinoitua raparperia jäätelön kera. Nam!
Herkkuaterian ja antoisan päivämme päätteeksi vanhan Tuomiokirkon ehtookellot saattelivat meitä kotimatkalle.
On jotain mitä vuosisatojen melske ei ole murentanut ja jotain mikä puhkeaa joka vuosi uudelleen
Huomenna tuhansissa kodeissa on juhlan tuntua, ruusujen tuoksua ja kauniisti katettu pöytä herkkuineen. Kouluissa lauletaan Suvivirttä ja esitetään herkistäviä ja huvittavia ohjelmanumeroita. Vanhemmat noutavat lomasta hullaantuneet lapsensa ja koulunsa päättävät nuorensa suvun keskelle juhlittaviksi. Onnea kaikille ja ihanaa kesää!
Sukellan hetkeksi kuva-albumeihin kutsuakseni menneiden vuosien muistot esiin piiloistaan. Hetkestä tulee äkkiä tunti ja toinen. Naurattaa ja itkettää, hyvään mieleen ovat sulaneet kaikki harmitkin. Mikä huikea määrä perhe-elämän rikkaita kerroksia, juhlaa ja arkea kuviin onkaan tallentunut. En koskaan, en mistään hinnasta antaisi niitä muistoja pois.
Liehukoot liput suvituulessa, on juhlailon aika!
Ei kuulkaa keski-ikäiset ja vanhat ole ainoita, joihin nostalgia puree. Uutisissa nuori ihminen sanoi tv-toimittajalle odottaneensa 24 vuotta KISS-yhtyeen konserttiin pääsemistä. Niitä faneja taisi olla meilläkin poikien ala-asteaikoina. Joka sukupolvella ja yksilölläkin on omat nostalgian merkkipaalunsa.
On kotipuuhia, jotka ovat odottaneet vuoroaan vuosikymmenen. Eilen tsekattiin vanhojen älppäreiden ja kasettien röykkiöt. Videokasetteja ei onneksi paljon enää ollutkaan, mutta pikku nauhurin muinaista soittokamaa heivattiin jätesäkillinen. Rakkaita älppäreitähän ei voi heittää pois, niitä jopa kuunnellaan aika ajoin. Raivattiin niille uusi paikka kaapinovien taakse.
Nostalgia puree kovaa. Oli tosi vaikeaa hylätä vanhat Beatlet, Hectorit, Katri Helenat sun muut ikimuinaisilla automatkoilla puhki soitetut kasetit. Löytyi radion sinfoniaorkesterin konserttiäänityksiä, aikanaan ainutlaatuisia solistiesityksiä, laulu- ja viulukilpailujen tallenteita 1970 ja -80-luvulta – säkkiin vain kaikki.
Lumipalloefektin sai aikaan tv- ja musiikkilaitteiston uusimisprojekti. Toinen on kypsytellyt valintoja ja tehnyt tinkimättömiä laatuvertailuja insinöörin sisulla. Viime viikolla poissaollessani vyöry oli lähtenyt liikkeelle televisiosta ja jatkuu radioon ja vahvistimiin. Entiset laitteet lähtevät kiertoon ihan käyttökuntoisina.
Haikeutta! Ensimmäiset itse hankitut EP-levyt, Beethoovenin Kuutamosonaatti ja Marian Anderssonin laulama Schubertin Ave Maria… niitä veivattiin veljen kanssa 60-luvun alussa Lapsuusmaalla. Kehitys on kulkenut huiman matkan ja hetken päästä cd-levystökin on antiikkia. Blu-ray disc player ei enää muinaisia soittele.
Ah iloa eilisen ikkunanpesun tuloksesta ja väsymyksestä aherruksen jälkeen. Illalla saunan löylyissä lämmiteltyä selkää siveli Toinen ruususaippuan tuoksuvalla vaahdolla ja pesuaineen kuivattamia käsiäni hoitelin yrttivoitein. Valo suorastaan säihkyy huoneissa.
Aamulla räiskähti riita. Mitä mitättömämpi aihe, sitä sihakammin salamoi. Pitää harjoitella tätä arkista yhteiseloa, sillä Toisen viikkolaskurissa on enää nelisenkymmentä pykälää eläkepäivien alkuun. Rauhaisat ja omaehtoiset arkipäiväni ovat ensi vuonna ohi ja muutos kourii.
Kyllä sanallinen räiske aina viikon mökötyksen voittaa. Räiskähdyksiä tarvitaan aika ajoin puhdistamaan keskinäistä ilmastoa. Akanilma menee ohi suunnilleen saman tien, ukonilma pienellä viiveellä. Opittu on: parasta on sallia toinen toisensa olla hetki rauhassa räiskeen tauottua.
Suhteen loputtomasta setvimisestä on luovuttu. Sovinnon löytää pieninkin keinoin, jos molemmat sitä tahtovat. Anteeksi annetaan puolin ja toisin, vaikka pyynnöt ovat joskus tiukassa.
|
|
