|
Risti, ehkä maailman tunnetuin symboli olympiarenkaiden ohella, mitä kertomassa kenellekin. Kristuksen rakkaudesta; kärsimyksestä, kuolemasta, ylösnousemuksesta. Kristittyjen yhteydestä taivaan meridiaanilla. Kohtaamisen paikasta idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuleville.
Muistelin muinaisia lapinreissujani ajellessamme Sallan tietä ja Pyhä-Luoston tunturialueen kautta Sodankylää kohti. Olin tullut valituksi ensimmäiseen seurakuntavirkaani Helsingissä alkuvuodesta 1970 ja elokuussa läksimme kollegani Marjatan kanssa hänen Morris Minillään ensi kertaa Lappiin omat telttakamat mukana. Yövyimme leirintäalueilla ja maastossakin. Sillä matkalla nousimme Rukalle, Pyhätunturille ja Saariselän Kiilopäälle. Huoletonta ja hauskaa matkantekoa, eivätkä tunturille nousut tuntuneet missään. Pyhätunturin kupeella kävimme kääntymässä ja toteamassa, että hotellihan siihenkin oli noussut ja hulppeita hirsimökkejä rinteeseen, mutta hiljaista oli kuin huopatossussa. Läksimme saman tien eteen päin ja ihmettelimme mennessämme Luoston valtaisia matkailupyydyksiä. Pian niiden jälkeen putkahti esiin Kairosmajan opaste. Sinne! Revontulikappeli Kairosmaja on Kansan Raamattuseuran toimintapiste pohjoisessa ja itse KRS yksi luterilaisen kirkon evankelioimisjärjestöistä. Kairosmajalla järjestetään ripareita, vaellusleirejä ja erilaisia ryhmiä kokoavaa toimintaa, mutta siellä voi myös yksittäinen lapinkulkija majoittua. Tienvarren tuvassa oli asiallinen kahvila, josta saimme hyvää kahvia, tuoretta pullaa ja ystävällistä palvelua. Silmäilimme lehtiä ja tarkistimme pikku myymälän monipuolisen tarjonnan. Hetken istuin Ekiä muistellen nurkkauksessa, jossa oli esillä edesmenneen kirjailija Erkki Lemisen runokirjoja. Eki toimi aikanaan KRS:n matkatöissä ja oli löytänyt Lapista sielunmaisemansa. Tutustuin häneen 1960-luvulla. Hän jäi silloisen oppikoulutytön mieleen sympaattisena ja syvällisenä ihmisenä.
Kairosmajan Revontulikappelin alttari oli kauneimpia koskaan näkemistäni. Kelopuu kaiteena, niin lämmin ja pehmeä koskettaa, sileäksi käsien sivelemä ja porontalja polvistujalle. Alttaripöydällä lasimaljassa lepää kimppu lumivalkeita niittyvilloja, vieressä valkea posliiniriekko. Ikkunan takana kiveliössä seisoo tukeva kelopuuristi. Ikkunan yläpuolella kohoaa puuseinä, jonka ihmeelliset värit tuovat mieleen revontulet. Näen mielikuvissani kynttiläin liekkien häilähtelevän kaamoshämärässä ja seinän hulmuavan revontulina… Sodankylän kirkot Jos Revontulikappelin alttari puhutteli ainutlaatuisella yksinkertaisuudella ja herkkyydellä, löytyi Sodankylän uudesta kirkosta (valm. 1859) yllättäen kaunein koskaan luterilaisessa kirkossa näkemäni mariansininen lasimaalaus. Taiteilija Liisa Tervahaudan 1989 valmistunut työ onkin omistettu Herramme äidille, Neitsyt Marialle. Vanhan kristillisen värisymboliikan mukaan sininen on Marian väri ja valkoiset liljat symboloivat neitseellistä viattomuutta ja puhtautta. Auringonkeltainen on jumaluuden symboliväri, elämäniloa maalauksessa kuvaa punainen ja surua harmaa.
Keski-Lapin lappalaisia kastettiin kristinuskoon jo 1300-luvulla. Myöhemmin kuningas Kaarle IX auttoi Lapin uudisasutusta ja myönsi omista käyttövaroistaan rahat Sodankylän ensimmäisen kirkon rakentamiseen. Tuo karu paanukattoinen pyhäkkö valmistui v. 1689 ja on säilynyt ainutlaatuisen alkuperäisenä. Seinät ovat ajan patinoimaa hirttä, missään ei ole käytetty maalia. Pääovi on matala, tervantummaa ikivanhaa puuta, kynnys korkea. Kirkon ulkolaudoitus uusittiin Museoviraston valvonnassa 1990-luvulla alkuperäiseen tyyliin. Andreas Alariesto, Lapin shamaani Vanha kirkko on hautausmaa-alueella, jota ympäröi erikoinen katettu lauta-aita. Kirkkomaalta löytyi myös taiteilija Andreas Alarieston (1900-1989) ja vaimonsa Riikan hauta. Siitä saimme kimmokkeen tutustua läheiseen Alarieston museo-galleriaan. Paikka osoittautui erinomaisen mielenkiintoiseksi auliin opastajamme ansiosta. Hän esitteli Alarieston maalauksia, valokuvia ja esineistöä sekä kertoi tarinoita luonnonlahjakkaan taiteilijapersoonan elämästä. Kysyin, onko esittelijä itse lappilainen. Hän vastasi olevansa paikkakunnalta, siis lappilainen, mutta ei lappalaisia eli saamelaisia. Museossa on mm. Alarieston tekemä yksityiskohtainen pienoismalli Lapin kylästä, kodan rakentamisen mallipiirros sekä Andreaksen ja Riikan itsetehdyt värikkäät lapinpuvut – kansatieteellisesti arvokasta ja ainutlaatuista pohjoisen perinteen taltiointia. Etelän ihmiselle täysin uutta tietoa löysimme paljon. Ihmettelimme mm. tarkkaan kuvattua kodassa nukkumisen järjestystä. Kodan perällä nukkuivat vanhemmat, heidän vierellään ensin lastenlapset, sitten näiden vanhemmat siten, että miniät ja vävyt viimeisinä ovensuulla tehtävänään pitää huolta, ettei tuli pääse yön aikana sammumaan. ”Hyvä on ollu maalata, kun ei ole tarvinnu ajatella, että maalauksen pittää kelvata toiselle ihmiselle. Jos joku moittiikin niin se ei merkitse mittään.” – Kunnioitettava itsetunto Lapin shamaanilla. * Saariselkä ohitettiin sujuvasti ja Ivalossa pysähdyttyä päätimme jatkaa Inariin yöpymään. Siellä sattui olemaan runsaasti MC-porukkaa majoittuneena keskustan hotelliin, mikä oli onneksemme, sillä etsiydyimme sitten Juutuanjoen rannalle. Hotelli oli ylevästä nimestään huolimatta ulkoa päin rapistunut ja piha hoitamaton, mutta sisätilat siistit ja illallisesta muodostui kulinaarinen huippuhetki: ’elämänpäivänä’ ei ole saatu niin herkullista purotaimenta, mestarikokki keittiössä ja parasta palvelua mitä ikinä. – Helposti tulee tehneeksi päätelmiä ulkoisten havaintojen perusteella, sisältö voi ihanasti yllättää. (Jatkuu)
Ensimmäisenä matkapäivänä Katti kehräsi meidät Kainuun vuolasvetisen joen kaupunkiin. Kävelimme Ystävyydenpolkua illan viiletessä Kyynäspään niemeen, linnan raunioille ja Eino Leinon puistoon asti. Runoilijan patsaalla oli lauma paikallista goottihenkisiin asuihin sonnustautunutta nuorisoa. Meno oli sen verran reipasta, ettemme tohtineet pyrkiä seuraan. Kajaanilla on kävijälle paljon tarjottavaa: monen kansallisen merkkihenkilön muiston vaalimiseen pyhitettyjä patsaita ja puistoja, Renforsin luontolenkki joen rantoja kierrellen, historiallisen linnan rauniot, Kaukametsän komea kulttuurikeskus ja nikkarityylinen puukirkko muun muassa. Elämäntahti on enimmäkseen uneliaan rauhallista ja paikalliset herkut maistuvia. Hiljainen kansa Aamutuimaan kotvan viitostietä pohjoiseen ajettuamme ehdin juuri huokaista: tekisi mieli lettukahveja! kun Suomussalmen kiehtovin ja kummallisin näkymä aukeni tien oikealla laidalla. Satamäärin värikkäisiin kesäasuihin pukeutunutta kansaa seisomassa totisina niityllä tien poskessa. Ja siinähän se olikin, Niitty-Kahvila, josta sai muurinpohjalettuja nokipannukahvin kera. Vaeltelimme hiljaisen kansan niityllä lettujen valmistumista odotellessa. Kohta paikalle kurvasi bussillinen saksalaisia matkailijoita, joiden äimistelyä lystikseen kuunteli kahvia juodessaan. Juuriltaan suomussalmelaisen kulttuuripersoonan, Reijo Kelan vaikuttava taideteos on elänyt monta aikaa ja paikkaa vuodesta 1988. Lassilan pellolta Ämmänsaaren Jalonuoman rannalle välillä pääkaupungin Senaatintorillakin pistäytyen. Tällä niityllä porukka on seisoskellut vuodesta 1994. Kesäkauden alussa Suomussalmen nuorten työpaja kunnostaa ja pukee hahmot kesävaatteisiin, syksyllä vaihdetaan talvisempiin, kertoi letunpaistaja. Unohdettua kansaa nämä eivät ole, monta sanatonta keskustelua ovat matkaajien kanssa käyneet. Julma Älkky Kuusamon kohdalla meidät nappasi viitostieltä sivuun Julman Älkyn opaste. Saimme ajella yli 20 kilometriä yksiksemme kapeaa soratietä erämaan halki kanjonijärvelle. Perillä autoja oli enemmänkin, suuri osa ilmeisesti Hossan ja Teerirannan kautta helpompaa reittiä tulleita. Kioskin palvelut olivat käytettävissä ja puolen tunnin veneajelu kanjonille viiden euron hintaan. Jylhät kalliot ovat rotkon pohjan vesiltä katsellen mykistävä näky. Nimensä veroinen Julma Älkky on Suomen kolmesta kanjonijärvestä pisin, kolme kilometriä. Jääkausien muovaaman, kallioperustan halkeamiin revenneen kanjonin ikä lasketaan miljardeissa vuosissa. Kivikauden terveisinä paikoin lähes 50 metriä korkeissa pystysuorissa seinämissä on nähtävissä kalliomaalauksia. Maitse kanjonin voi kiertää 10 kilometrin vaellusreitillä, joka kulkee nimellä Älökynähkäys, kainuulaista huumoria arvattavasti.
Ajelu samaa erämaareittiä takaisin viitostielle oli palkitsevaa. Saimme ihmetellä rautaoksidin punaisiksi värjäämiä kiviä ja siirtolohkareita, suoalueita niittyvilloineen, upeita keloja ja aihkipuita. Karun kauneuden vastapainoksi näimme myös karmivia metsäraiskioita, joilta työkoneet helvetinkourineen olivat putsanneet puut teollisuuden pohjattomaan kitaan ja pahoinpidelleet maaston kulkukelvottomaksi. Ajattelin miten ristiriitaisia ovat elämisen ehdot tällä vuosituhannella; luontoa haluaisi varjella, mutta hyödynnettäväkin on. * Toisen matkapäivän iltana kallistuimme yöpuulle Kemijärvellä. Siellä tuo näkyi olevan paljon puhuttanut sellutehdas ja ’Taivaan tulista’ tuttu rautatiesilta. Raitti hiljainen, jokin alistunut apeus ihmisten katseessa. (Jatkuu) Pissismummon poikakaveri oli suorittanut tarpeelliseksi katsomansa hankinnan. Mainittakoon, että kyseisen henkilön hankinnat tuppaavat ylipäänsä olemaan teknistä sortimenttia. Henkilö on sitä paitsi entisenä (erittäin ent.) suunnistajana karttaekspertti. Mummo ja Poikakaveri olivat nimittäin lähdössä pitkänmatkan liikenteeseen Kehräävällä Katilla. Tiedetään yleisesti, että ajajan vierushenkilö joutuu ankaraan vastuuseen tienpäällä siitä, että ajaja on kartalla. Ja että kartta on oikea ja oikein päin, kun sitä luetaan. Toimi oli alkanut rasittaa Mummoa. Hankinta oli siis tarpeellinen, jopa tervetullut. Poikakaveri sääteli vempainta aikansa, askarteli sen tuulilasin vasempaan alakulmaan kiinni ja viritteli johdon virtalähteeseen. Mummo risti matkaseuran oitis Tiemestariksi. Sopi nyt Mummon oikaista vieruspenkille ja vyöttää itsens matkaa varten. Lähdettiin pihasta. Tiemestari parahti neuvomaan: NYT, KÄÄNNY VASEMMALLE. – Enpä arvannut edesmenneessä kartanlukijan toimessani, että kotipihasta tielle kääntyminenkin kuuluu ilmoitusvelvollisuuksiin, tuumi Mummo lievästä slaagista tokeennuttuaan. Tiemestarin kaakatus alkoi kohtsillään käydä hermoon. Jos tuon kanssa ei ollut samaa mieltä tai muuten päätti poiketa tuon säätämästä reitistä, komensi tuo ärhäkkäästi: TEE U-KÄÄNNÄS. Mummo alkoi jo protestoida komentelua. Poikakaveri ymmärsi näpertää Tiemestarilta äänen. Kolmetuhatta kilometriä Tiemestarin ohjauksessa opettaa tuon metkut tuntemaan. Nopeusrajoituksista tuo ei ollut juurikaan samaa mieltä liikennenmerkkien kanssa. Tietyöosuuksien ennakoinnissa oli toivomisen varaa. Jääräpäisyyttäkin ilmeni. Jos olit säätänyt liian tarkat koordinaatit ja poikkesit reitiltä, koetti tuo oljentaa kulkua tolalleen sitkeästi. Mummoa ja haitarikarttaakin tarvittiin. Vanhat toverit sentäs kertoivat reitin varrella olevat nähtävyydet ja kartanpa mukaan Tiemestarikin ohjeistettiin.
Tunnustustimantin tarjosi kuvablogistaan poimittavaksi Liisa. Kiitos. Iloista hälinää äidin huoneessa palvelutalossa, sukupolvien katkeamatonta ketjua neljässä polvessa. Äiti näyttää hämillisen onnelliselta. Hän ei muista miksi olemme siellä, mutta kyllä hän tunnistaa meidät perheekseen. Äiti syö kakkua ja mansikoita. – Hyvväähä tää on, mut mistäs työ kaik tiesittä tänne tulla? – Siulla on syntymäpäivä, sanoo tytär ties monennenko kerran. Sie täytät 94. – Vainnii, äiti ihmettelee, jo mie sit taijan ollakkii aika vanha. Tunnin ja vartin päästä – äiti on ollut jo kahdesti välillä lepäämässä vuoteellaan – jätämme äidin hoitoväen huomaan ja siirrymme Lapsuusmaalle, missä ilohälinä jatkuu veljenvaimon taannoisten synttärien merkeissä. Äiti oli nukahtanut lähdettyämme. – Mistäs nuo kukat on tänne tulleet, hän ihmetteli kohta herättyään. Suremme niin paljon, kun ymmärtäisi onnellisten hetkien arvon.
Pysähdyn tarkastelemaan kulkemaani matkaa, kuulemaan sisältäni nousevia viestejä Kesä on otollista pokkariaikaa, kevyet nidokset sopivat mainiosti mökeille ja matkoille mukaan. Pokkarit eivät välttämättä ole silti heppoista luettavaa. Kannattaa silmäillä takakansi ja vähän muutakin pokkaria valitessaan. Hyvä tarina ei muutu huonoksi pokkarihyllyssäkään. Siinä mielessä lienen ikinaisellinen lukija, että mielestäni hyvää pokkaria huumori ja romantiikanripaus maustaa paremmin kuin murha. ¤ Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä, Tammen Loistopokkari, 2003 Kun olen himoinnut tutustua Itkoseen kirjoittajana, osui tämä kirja sopivasti toukokuista junamatkailua ryydittämään. Tämä ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä pokkarikamaa; Itkosen tyyli on vakava ja tässä kirjassa aihekin. Tarina kertoo mormoninuorukaisten tulosta hiljaiseen suomalaiseen pikkukaupunkiin lähetystehtävään. Itkonen kertoo kahden erilaisen nuoren miehen kohtalonkäänteistä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Taustoitus on vahvaa, jopa niin yksityiskohtaista, että tulee mieleen, onko kirjoittajalla omaa kokemusta mormoniuskonnosta. Kirjan romantiikka on kiellettyä ja uhanalaista, vaikka onkin vahvasti juonessa mukana alusta asti. – Kiinnostava kirja. ¤ Tuomas Vimma; Toinen; Otavan Seven-sarjaa, 2005 Vimman kirjan nimi esikoisromaania seuranneena on myös julkaisun järjestysnumero. Pakko tunnustaa, etten ole lukenut Kusti Miettisen (alias T. Vimma) esikoista ja luulenpa, etten tartu siihen tämän jälkeenkään. Kirjoittajan tyyli on kevyttä, hulvatonta teiniläppää, joka pyrkii hieman horjahdellen esittämään aitoa stadin slangia. Teksti pursuu testosteronista nuorimiesenergiaa ja brassailee räävittömästi kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla kliseillä. Jos tämä olisi oikeasti jonkun ihmisen elämän kuvausta, olisi syytä olla vakavasti huolissaan päähenkilön maanisesta siivousvimmasta ja maailmaanmahtumattomasta egosta ja toisen päähenkilön huumeongelmasta. Kriitikko Antti Majander sanoo osuvan tyhjentävästi: ”sonnifantasiaa” ja kollegansa Tommi Aitio: ”aika rasittavaa luettavaa”. Harvinaisen samaa mieltä. ¤ Salme Kananen; Punaiset revontulet; omakustanne, 2008 Tämä mummoprojektimme kesäinen ’kiertokirja’ on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu lyhyt omaelämäkerrallinen sota-ajan tarina pienen tytön kasvu- ja evakkotiestä. Pohjois-Karjalan itäinen murre sointuu rikkaasti ja paikallisen maaseudun elämäntapa tulee elävästi kerrotuksi. Tarinassa kuvataan kipeitäkin kokemuksia, silti jää positiivinen ja valoisa tunnelma. -Tarina saa lukijan mukaansa ja mielenkiinto säilyy töksähtäen tulevaan loppuun asti. Nimi ei ehkä ole onnistunein mahdollinen; ’punaiset revontulet’ liittäisi mielessään pohjoisiin maisemiin, mutta nimi viittaakin sotavuosiin Karjalassa. ¤ Inger Frimansson; Varjo vedessä; suom. Anu Tukala; Like, 2008 ”Paras ruotsalainen rikosromaani 2005” lukee pokkarin kannessa. Suomeksi on menossa toinen painos. Tämä kirja on sitä harvinaisempaa lajia, jossa poliisi tai etsivä ei ole rikosjutun pääosassa, vaan ihmiset, joilla on tavallisennäköinen elämä ja syynsä toimia siten, että kiinni jäädessään saisivat rikostuomion, mutta eivät jää kiinni. Ruumiita löytyy, mutta kuolema naamioituu milloin selittämättömäksi, milloin vahingoksi. Kirjoittaja osaa kutoa tiuhasilmäisen jännitysverkon, jossa lukijakin joutuu pyristelemään ahdistuneena niin kuin päähenkilöt elämänsä kuvioissa. – Ei ollut rentouttavaa eikä viihtyisää luettavaa, pikemminkin pihdeissään pitävän kamalaa. ¤ Marianne Fredriksson; Anna, Hanna ja Johanna; suom. Laura Jänisniemi; Otavan Seven 1998, 2.painos 2007 Kolmen sukupolven naiset -teemaa olen lukijana harvoin näin vetovoimaisena kohdannut. Tarina sijoittuu Ruotsin Taalainmaalle ja Göteborgiin ja alkaa lyhyellä johdannolla Annan äidin Johannan viimeisistä vaiheista, mutta siirtyy pian kuvaamaan 1870-luvulla syntyneen isoisoäiti Hannan elämäntarinaa. Välinäytöksenä palataan hetkeksi Annan elämään, mutta paneudutaan kohta Hannan nuorimman tyttären, 1902 syntyneen Johannan elämänvaiheisiin. Annan tarina kulminoituu viimeisessä, loppunäytös-osassa, joka myös vetää yhteen Annan tyttärien ja esiäitien sukupiirteiden vahvat juonteet. – Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea tämä kiehtova sukutarina juuri tänä kesänä. Se antoi ajateltavaa ja näkökulmia monen sukupolven matkalta äitien ja tyttärien suhteista sekä heidän miehiään yhdistävistä piirteistä. Jos jotain kritiikkiä sanoisi, niin kompositio alku-, väli- ja loppunäytöksineen oli hiukan sekavanoloinen ja hyppelehtivä. ” Mihin minä tällä kolmen naisen elämään tekemälläni matkalla pyrin? Löytämään tien kotiin? Siinä tapauksessa epäonnistuin. Mitään kotia ei ollutkaan. Tai sitten sitä vain ei enää löytynyt, ainakaan sen tien varrelta, jonka minä valitsin. Kaikki oli niin opaljon monimutkaisempaa ja ristiriitaisempaa, suurempaa ja synkempää kuin lapsi oli koskaan osannut aavistaakaan. En edes tiedä ymmärränkö nyt yhtään paremmin. Olen kuitenkin oppinut paljon enkä hitossa aio tehdä niin kuin sinä, äiti, antaa periksi, kun totuus pirstoutuu tuhanneksi totuudeksi.” ¤ Ian McEwan; Rannalla; suom. Juhani Lindholm; Otavan Loistopokkari, 2007 Edwardin ja Florencen hääyön tarina 1960-luvulle sijoitetussa menestysromaanissa oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi 2007. Tosin palkinnon vei toinen kirjailija, mutta McEwanin romaani on suomennettunakin jo ehtinyt neljänteen painokseen. Tarina kieppuu yhden ja saman hääyötragedian ympärillä rantahotellin sviitissä. Takautumina kertoja valottaa tapahtumien alkutahteja ja päähenkilöiden taustoja niin, että lukija ymmärtää miksi niin käy kuin käy. – Omalaatuinen ja kiehtova tarina, vaikka jossain vaiheessa jo ehdin tuumia, että nämä eivät kuunaan pääse puusta pitkään, sen verran perusteellisesti päähenkilöiden ajatuksissa ja tunteissa möyritään. ” Hän kuuli jonkinlaisen tasaisesti nousevan äänen, ei askelittain kohoavan niin kuin sävelasteikossa, vaan hitaan glissandon, joka ei kuulostanut sen paremmin viululta kuin ihmisääneltäkään tai ehkä se oli jotain siltä väliltä – joka tapauksessa se kohosi kohoamistaan sietämättömän hitaasti, mutta pysyi itsepintaisesti kuuloalueella. Se oli ihmisviulu ja kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt kertoa jotakin tärkeää vokaalein ja suhuääntein, jotka eivät muodostaneet sanoja, vaan toimivat alkeellisemmalla tasolla juuri ja juuri merkityksiksi kehkeytymäisillään. ” ¤ Leena Lander; Tummien perhosten koti; 10.p.Tammi 2008 (1.p. 1991) Tästä teoksesta Lander on kahminut lähes kaikki kirjallisuuspalkinnot tai vähintään ehdokkuudet 1990-luvulla ilmestyttyään. Keväällä oli tarkoitukseni mennä katsomaan kirjasta tehty elokuva. Se jäi tekemättä, niinpä oli hyvä lukea tarina alkuperäisenä ja muodostaa mielikuvat itse. Lander kutoo todella taitavasti tiheätunnelmaisen verkon poikakodin elämästä. Pääosassa on milloin eräs pojista, milloin hänen kasvattajansa, työlleen intohimoisesti omistautunut Herra Seebaot ja tämän perhe. Poikien kovalla kohtalolla ei mässäillä vaikka epäilystä ei jää miksi he ovat Saaressa. Tarina on vahva, tavallaan surullinen, myös omalla tavallaan valoisa. – Pidin kovasti kirjasta – tämä on niitä, jotka pitävät imussaan eivätkä jää lojumaan keskeneräisenä. Terveisiä pohjoisesta! Kesämme rientämis- ja kiertelyosio on takana. Toinen silmäili trippimittaria kotiuduttuamme ja loihe lausumaan: reilusti kolmetuhatta ajokilometriä on kertynyt. Ihmekö tuo, kääntöpiste kun oli Nordkapp ja sen pohjoisemmaksihan ei Euroopan mantereella pääse. Norja-faneja on oltu, mutta nyt kyllä taisi iskeä supisuomalainen lapinkuumekin, aavistan. Miksi muuten olisi ollut ihan pakko tuoda kiviä ja kantturoita, kuksat, pehmoporo ja muuta sälää. Ennenkin olen ollut tunturimaassa , mutta tältä ei ole tuntunut aiemmin. Tänään on eräs aikojeni taite; kolmas eläkevuoteni on alkanut ja samalla näkyy jatkuvan eläkevuosiblogin kirjoittelukin. Elämä on laatuisaa, etten sanoisi peräti onnellista!
¤ Kesälaitumilleen lähtijä toivottelee blogiystäville mahdollisuuksien löytöretkiä. Tavataan tuonnempana! |
|
