Jos vuodenaikojen olemusta jotenkin kuvaisi klassisina tansseina, olisiko kevättalvi oikukas kapriisi, kevät keinuva menuetti kenties, kesä hilpeä gavotti, syksy yhtaikaa ja vuorotellen tulinen ja raukea tango, joka vähitellen rauhoittuu talven hitaaksi valssiksi.
Kesä väsyy jo, antaa syksylle tilaa. Tänään sataa raukeasti, huomenna voi tuulla myrskyten. Sato kypsyy pelloilla, puutarhoissa, metsissä ja soilla. Jonakin myöhäisenä syysyönä hiipii halla ruohikossa ja aamuauringossa kimaltaa huurre. Puut hyvästelevät lehtensä, linnut pesänsä.
Syksyssä on täyttymystä ja haikeutta, kohtaamisen iloa ja luopumisikävää. Illat hämärtyvät, yöllä on viileää. Eilen jo sytytin takkaan tulen ja etsin villasukkia. Neljäskymmenesyhdeksäs päiväkirja tuli täyteen, uusi, Lapinruskakirja odottaa. Ensi viikolla on jo syyskuu.
Elokuun aamuna kuljen pellon piennarta Lapsuusmaalla. Kypsä vilja kahisee kevyessä tuulessa. Pilvien lomasta pilkahtavassa valossa olki kuultaa kultaisena. Pelto odottaa, entisen ladon kokoinen leikkuupuimuri on valmiina työhönsä.
Milloin katosi tummahirsinen riihi pellon poskelta, yritän muistaa. Tuolla se oli, ovi matala, kynnys korkea, nurkassa muurattu tulisija. Syksyn tuloon liittyi maisemassa leijaileva riihen tuoksu; sekoitus savua, tähkää, olkea.
Riihen sijaan rakennettiin lautaseinäinen puimala. Sisällä jyskivähampaista puimakonetta pyöritti kiihkeästi tykyttävä moottori, leveän hihnan metalliset hakaset läiskähtelivät vauhtipyörillä. Auringonkiilassa kimalsi pöly.
Kuivuri humisi maisemassa viikon, toista. Vilja tuotiin pulleissa säkeissä aittaan odottamaan myllymatkoja. Uutisen tuoksu lehahti kasvoille, kun pienen tytön käsi sukelsi kainaloa myöten säkkiin tunnustelemaan jyviä.
Äänistä ja tuoksuista on jäljellä enää häivähdyksiä muistin tiedostoissa. Rakennukset on jo aikaa sitten purettu. Korjuukoneet ovat kasvaneet kokoa ja muuttuneet muodoltaan. Aitan tilalla on valtava viljasiilo, jonne käsi ei enää ylety.
Pelto vain on yhä sama. Sukupolvesta toiseen on löytynyt joku, joka on jatkanut isien työtä, muokannut maan, kylvänyt viljan ja korjannut sadon. Talo on peltoa nuorempi, isäntä taloa. Viiri katolla kertoo sadat vuodet.
– Erinomattaista on, tuumi Pissismummo kesähelteiden välillä, että edesmennyt legendaarinen yrmykriitikko Jukka K. on viimein saanut seuraajan. Hesarin ’Kanavalla’ Katja M. näet mätki topakasti ja hyvissä ajoin ennen syysateita maan rakoon lauantai-iltojen katsotuimman, sen aivovuoto-ohjelman.
– Kiukuksi pistää, eipä ole telkkaykkösellä kymmeneen vuoteen ollut muuta virikettä sohvaansa nuupahtaneille katsojille tarjota lauantaiehtoona kuin jälkilämmitettyjä kökköuutisia mukakilpailuna ainasamojen julkkisnaamojen kesken, Mummo tilittää. Yyberkiusallisia kättelysessioita, teennäisiä poskipusuja ja naurunmölähdyksillä osallistuva yleisö studiossa.
– Vaan voiko satojen tuhansien, ellei mukamas miljoonan hoikosenaan hohottava kotikatsomo väärässäkään olla, Mummo meinaiksen? Jossevaikka onkin muitten mielestä hauskaa? Pitäähän maassa sentään yksi tanakka sovinistilinnake olla, missä tahatonta, väkisin väännettyä ja kirskuvan huonoa komiikkaa saa kyllikseen. Hähää.
Pissismummo on otettu aiheesta. Poikakaveri siinä kohta taas hekottaa lauantaisin ja pitää kapulaa selkäns takana, jottei Mummo pääse säätämään. Aargh!
”Elämässä ei vuosilla ole merkitystä, tärkeintä on nauttia hetkistä”. Ajatus oli ystävältä tulleessa ruusukortissa. Elämä, vuodet, merkitys ja tärkeä ovat painavia sanoja. Ne tuntuvat painavan lyttyyn hennon ’hetken’.
Onhan vuosilla toisaalta merkitystä. Elämänpituisella matkalla vuodet ovat raskaana niihin latautuneista kokemuksista, muistoista ja niiden merkityksistä. Lauselma sisältäneekin ajatuksen, ettei vuosien määrä ole tärkeä.
Elämän hetkellisyys ei sekään ole kevyttä. Monella on kokemusta siitä miten silmänräpäys voi täysin muuttaa, jopa kokonaan päättää elämän. Kertomukset peruuttamattoman painavista hetkistä alkavat usein: jos…
Paino tulee siitä, mitä kannan mukanani. Menneiden paino tai tulevien pelko voi ihan luhistaa. Ilo hetkestä on aina yhtä kevyt, ohimenevä ja silti uusiutuva. Me dokumentoimme hetkiä, mutta niiden merkitys ei siitä riipu.
Hetki on kuin kukalle istahtava perhonen, jonka siipi värähtää ja sisäiset maailmani huojahtavat.
Viljelijä kylvää ja korjaa, sadon kypsyttää Luoja. Kiitos Luojan, että saamme tänäänkin jokapäiväisen leipämme.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
Tiede-lehden numerossa 7/08 on artikkeli, jossa psykologi Tuija Matikka pohdiskelee ystävyyden olemusta monesta näkökulmasta. Kiintoisa artikkeli sai minut keskustelemaan aiheesta itseni ja ystävienikin kanssa. Joistakin jutun väittämistä rohkenen olla eri mieltä ja jäädä pohdiskelun jälkeen kannalleni.
”Ystävykset eivät koskaan puhu ystävyydestään.” – Eivätkö? Sanoisin, että eivät ehkä kehuskele ystävyyksillään pitkin kyliä, mutta kyllä missä tahansa suhteessa tulee joskus paikka, jossa sen laatua pitää voida tarkastella ja keskinäisiä solmuja aukoa. Suosittelisin viettämään reilun ystävyyden päivää, vaikkapa helmikuussa, suhteen tarkastelun merkeissä.
”Tosi ystävä esitellään muille korkeintaan parhaana kaverina, jopa satunnaisena tuttavana”. – Miksi ihmeessä? Kateuttako peläten? Kyllä minä ainakin ihmettelisin, jos ystäväni esittelisi minut perheelleen tai muille ystävilleen tyyliin: tässäpä muuan tuttavuus eräältä espanjanmatkalta. Tarvittaneenko ystäviä luokitella tosi- tai parhaisiin? Kukin on ainutlaatuinen ystävyydessäänkin.
”Ystävyydessä ei vaadita avunantoa ja yhteydenpitoa”. – Ei ehkä vaadita, mutta joskus tarvitaan, sanoisin. Ystävyys on rakkauden ja välittämisen muoto, joka ei jaksa elää itsekkyyden ilmapiirissä. Kukoistaakseen ystävyys tarvitsee vuorovaikutusta, yksisuuntaisena se ei hengitä. Vastakaiku ravitsee ystävyyttä.
”Ystävyys voi olla sankarillista muttei koskaan uhrautuvaa”. – Eikö koskaan?
Vierastan ’sankarillisuutta’, ehkä se sopii miesten kesken. Sen sijaan olen varmaan ystävänä joskus uhrautunut ja sillä tarkoitan epäitsekästä valintaa ystävän ollessa tavalla tai toisella hädässä. Koen, että jotkut ystäväni ovat myös joskus toimineet näin. Ei se muuta ystävyyttä hoivasuhteeksi.
”Ystävyys on molemminpuolinen hiljainen valinta, jonka näkee vain suhteen sisältä. Tärkeintä ovat yhteiset kokemukset ja kiva yhdessäolo. Ystävyys on asteittain syvenevien kohtaamisten verkko.” Toveruudet syntyvät ja kuolevat elämänvaiheiden mukaan: lapsuuden leikkitoverit muuttuvat ajan myötä koulu-, opiskelu-, työ- ja harrastustovereiksi. Vertaiskohtalous elää aikansa.
Aitoa ystävyyttä ei voi tehdä, se syntyy – siinä mielessä se on aidon rakkauden kaltainen. Ystävyys on lahja elämältä – rehellisyyden ja vaalimisen arvoinen.
Ihminen ihmiselle, siltana luokse tai vaikeuksien yli, pitkospuuna hetteikössä, yhteyden merkkinä..
Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.
Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.
Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.
– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.
Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.
Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.
Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.
Luulin jo, että matkamme elämykset päättyvät Saanalle. Eivät päättyneet. Saanalta laskeuduttua päätimme ajella eekasia alemmas yöpymispaikkaa etsimään. Muoniosta käännyimme seiskaysille, kartan mukaan sieltä löytyisi majapaikkoja. Ilta oli jo käsillä, kun kurvasimme Olostunturille, jossa piti olla hotelli. Siellä olikin, hulppea kuin mikä, mutta täysin autio. Ovessa lappu, että avataan taas syyskuussa. Muistin siinä, että Saanalla tavattu lapinmatkaajanainen oli kertonut yöpyneensä tulomatkalla Pallastunturin vanhassa hotellissa. Sinne! Ajettiin kilometritolkulla erämaahan päin ja ihmeteltiin Lapin matkailupalveluita, jotka taitavat pyöriä enimmäkseen talvisen laskettelubisneksen voimalla.
Pallas-Ylläs kansallispuisto
Vanhan Pallashotellin uudemmasta siivestä saimme kodikkaan huoneen. Ikkunasta näkyi tunturin siluetti tummana yllään päivänlaskun ruskopilvien haituvia. Huoneessa sai keittää teevettä ja syödä iltapalaa. Yhtä ja toista oli kylmälaukussa vielä jäljelläkin niin ettei tarvinnut nälkäisenä nukkumaan mennä. Nukutti hyvin, silti kampesin aamuyön tunneilla ihmettelemään uuden aurinkopäivän ruskotusta.
Aamiaisella todettiin, että vanha hotelli oli äärimmäisen sympaattinen: vaatimaton harmaa ulkoasu ja entisvanha sisustus, ehkä juuri siksi. Paikka henki lapinlumoa, aitoa erämaahenkeä ja kodikasta ystävällisyyttä kävijää kohtaan. Tiedustelijaporo tuli pihaan, kierteli autoja ja moottoripyöriä ja kohta siihen tuli koko lauma, vaatimia ja vasoja myöten. Siitä riitti monen matkailijan kameraan hauskaa kuvattavaa eikä kumpikaan taho hätistellyt toistaan. Lähtiessäni ajattelin, miten suuri vahinko on, jos näidenkin lempeämuotoisten tunturien rinteet raiskataan ja pöyhkeä turistirysä pystytetään rauhaisaan, karuudellaan puhuttelevaan maisemaan.
Ajoimme Äkäslompolon tietä ja kävimme kääntymässä Ylläksellä muistelemassa muinaista juhannusta, jonka siellä vietimme. Kuopus oli tuolloin mukana ja ajoittaisesta teinikyrmyilystä huolimatta läksi vanhempiensa mukana jopa päivävaellukselle tunturiin. Silloin kohtasimme jotoksella kuukkelin. Eräänä viikon päivistä läksin kiipeämään hissivaijerien alaista louhikkoa Ylläkselle. Hulluutta! Puolivälissä rinnettä iski paniikki. Siitähän ei pääse muuten kuin jatkamalla matkaa ylös kuolemanfiiliksiä uhmaten. Alas kyllä tultiin kiltisti normaalia kiertotietä. Sillä viikolla ajoimme myös Sirkkaan ja poikkesimme Särestöniemessä.
Päivän ajomatkan päätteeksi rantauduimme Oulun Edeniin. Ilta oli kaunis, kuljeskelimme meren rantaa, katselimme lasten leikkejä ja ihailimme varjosurfaajia, joiden joukossa oli muutama tosi taidokas.
Hailuoto
Monesti on oltu näillä main eikä koskaan ole ollut aikaa poiketa Hailuotoon. Nyt se tapahtui. Lossi vei nätisti rantaan ja parinkymmenen kilometrin matka saaren läpi merelliseen Marjaniemeen oli äkkiä ajettu. Viehättävässä pikkuruisessa kahvituvassa emäntä kaateli erilaisten kuppien kokoelmasta kullekin mieluisaan tuoretta kahvia. Tuvalla oli myös aitoa paikallista käsityötä myytävänä ja mitä ikinä keksit kysyä elämästä Hailuodossa, se kerrottiin auliisti, ystävällisesti ja huumorilla. Kalasatamasta ostimme jäämurskaan pakatun vasta pyydetyn siian kotiintuliaisiksi. Meri henkäili tyynesti, lokit istuivat rivissä aallonmurtajalla. Niemen kärjessä näkyi olevan pieni hotellikin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta lossille palatessa tuli voimakas tunne: tänne haluaisin tulla uudestaan, olla pitempään, elää saaren kesää.
*
On matkoja – ja Matkoja. Tämä oli Matka. Tarttuiko lapinlumo, syttyikö polte ja palaammeko meren saareen, sen näemme myöhemmin. Nyt jo on ikävä tuntureita, erämaata, avaruutta, rauhaa. Nyt jo on meren ikävä, tuulisten ja kivisten rantojen ja saari-ihmisten ikävä. Vain yhtä juttua ei kaihoilla: sääskiä.
(Pohjoisia etappeja päättyy tähän.)
|
|
