– Erinomattaista on, tuumi Pissismummo kesähelteiden välillä, että edesmennyt legendaarinen yrmykriitikko Jukka K. on viimein saanut seuraajan. Hesarin ’Kanavalla’ Katja M. näet mätki topakasti ja hyvissä ajoin ennen syysateita maan rakoon lauantai-iltojen katsotuimman, sen aivovuoto-ohjelman.
– Kiukuksi pistää, eipä ole telkkaykkösellä kymmeneen vuoteen ollut muuta virikettä sohvaansa nuupahtaneille katsojille tarjota lauantaiehtoona kuin jälkilämmitettyjä kökköuutisia mukakilpailuna ainasamojen julkkisnaamojen kesken, Mummo tilittää. Yyberkiusallisia kättelysessioita, teennäisiä poskipusuja ja naurunmölähdyksillä osallistuva yleisö studiossa.
– Vaan voiko satojen tuhansien, ellei mukamas miljoonan hoikosenaan hohottava kotikatsomo väärässäkään olla, Mummo meinaiksen? Jossevaikka onkin muitten mielestä hauskaa? Pitäähän maassa sentään yksi tanakka sovinistilinnake olla, missä tahatonta, väkisin väännettyä ja kirskuvan huonoa komiikkaa saa kyllikseen. Hähää.
Pissismummo on otettu aiheesta. Poikakaveri siinä kohta taas hekottaa lauantaisin ja pitää kapulaa selkäns takana, jottei Mummo pääse säätämään. Aargh!
”Elämässä ei vuosilla ole merkitystä, tärkeintä on nauttia hetkistä”. Ajatus oli ystävältä tulleessa ruusukortissa. Elämä, vuodet, merkitys ja tärkeä ovat painavia sanoja. Ne tuntuvat painavan lyttyyn hennon ’hetken’.
Onhan vuosilla toisaalta merkitystä. Elämänpituisella matkalla vuodet ovat raskaana niihin latautuneista kokemuksista, muistoista ja niiden merkityksistä. Lauselma sisältäneekin ajatuksen, ettei vuosien määrä ole tärkeä.
Elämän hetkellisyys ei sekään ole kevyttä. Monella on kokemusta siitä miten silmänräpäys voi täysin muuttaa, jopa kokonaan päättää elämän. Kertomukset peruuttamattoman painavista hetkistä alkavat usein: jos…
Paino tulee siitä, mitä kannan mukanani. Menneiden paino tai tulevien pelko voi ihan luhistaa. Ilo hetkestä on aina yhtä kevyt, ohimenevä ja silti uusiutuva. Me dokumentoimme hetkiä, mutta niiden merkitys ei siitä riipu.
Hetki on kuin kukalle istahtava perhonen, jonka siipi värähtää ja sisäiset maailmani huojahtavat.
Viljelijä kylvää ja korjaa, sadon kypsyttää Luoja. Kiitos Luojan, että saamme tänäänkin jokapäiväisen leipämme.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
Tiede-lehden numerossa 7/08 on artikkeli, jossa psykologi Tuija Matikka pohdiskelee ystävyyden olemusta monesta näkökulmasta. Kiintoisa artikkeli sai minut keskustelemaan aiheesta itseni ja ystävienikin kanssa. Joistakin jutun väittämistä rohkenen olla eri mieltä ja jäädä pohdiskelun jälkeen kannalleni.
”Ystävykset eivät koskaan puhu ystävyydestään.” – Eivätkö? Sanoisin, että eivät ehkä kehuskele ystävyyksillään pitkin kyliä, mutta kyllä missä tahansa suhteessa tulee joskus paikka, jossa sen laatua pitää voida tarkastella ja keskinäisiä solmuja aukoa. Suosittelisin viettämään reilun ystävyyden päivää, vaikkapa helmikuussa, suhteen tarkastelun merkeissä.
”Tosi ystävä esitellään muille korkeintaan parhaana kaverina, jopa satunnaisena tuttavana”. – Miksi ihmeessä? Kateuttako peläten? Kyllä minä ainakin ihmettelisin, jos ystäväni esittelisi minut perheelleen tai muille ystävilleen tyyliin: tässäpä muuan tuttavuus eräältä espanjanmatkalta. Tarvittaneenko ystäviä luokitella tosi- tai parhaisiin? Kukin on ainutlaatuinen ystävyydessäänkin.
”Ystävyydessä ei vaadita avunantoa ja yhteydenpitoa”. – Ei ehkä vaadita, mutta joskus tarvitaan, sanoisin. Ystävyys on rakkauden ja välittämisen muoto, joka ei jaksa elää itsekkyyden ilmapiirissä. Kukoistaakseen ystävyys tarvitsee vuorovaikutusta, yksisuuntaisena se ei hengitä. Vastakaiku ravitsee ystävyyttä.
”Ystävyys voi olla sankarillista muttei koskaan uhrautuvaa”. – Eikö koskaan?
Vierastan ’sankarillisuutta’, ehkä se sopii miesten kesken. Sen sijaan olen varmaan ystävänä joskus uhrautunut ja sillä tarkoitan epäitsekästä valintaa ystävän ollessa tavalla tai toisella hädässä. Koen, että jotkut ystäväni ovat myös joskus toimineet näin. Ei se muuta ystävyyttä hoivasuhteeksi.
”Ystävyys on molemminpuolinen hiljainen valinta, jonka näkee vain suhteen sisältä. Tärkeintä ovat yhteiset kokemukset ja kiva yhdessäolo. Ystävyys on asteittain syvenevien kohtaamisten verkko.” Toveruudet syntyvät ja kuolevat elämänvaiheiden mukaan: lapsuuden leikkitoverit muuttuvat ajan myötä koulu-, opiskelu-, työ- ja harrastustovereiksi. Vertaiskohtalous elää aikansa.
Aitoa ystävyyttä ei voi tehdä, se syntyy – siinä mielessä se on aidon rakkauden kaltainen. Ystävyys on lahja elämältä – rehellisyyden ja vaalimisen arvoinen.
Ihminen ihmiselle, siltana luokse tai vaikeuksien yli, pitkospuuna hetteikössä, yhteyden merkkinä..
Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.
Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.
Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.
– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.
Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.
Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.
Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.
Luulin jo, että matkamme elämykset päättyvät Saanalle. Eivät päättyneet. Saanalta laskeuduttua päätimme ajella eekasia alemmas yöpymispaikkaa etsimään. Muoniosta käännyimme seiskaysille, kartan mukaan sieltä löytyisi majapaikkoja. Ilta oli jo käsillä, kun kurvasimme Olostunturille, jossa piti olla hotelli. Siellä olikin, hulppea kuin mikä, mutta täysin autio. Ovessa lappu, että avataan taas syyskuussa. Muistin siinä, että Saanalla tavattu lapinmatkaajanainen oli kertonut yöpyneensä tulomatkalla Pallastunturin vanhassa hotellissa. Sinne! Ajettiin kilometritolkulla erämaahan päin ja ihmeteltiin Lapin matkailupalveluita, jotka taitavat pyöriä enimmäkseen talvisen laskettelubisneksen voimalla.
Pallas-Ylläs kansallispuisto
Vanhan Pallashotellin uudemmasta siivestä saimme kodikkaan huoneen. Ikkunasta näkyi tunturin siluetti tummana yllään päivänlaskun ruskopilvien haituvia. Huoneessa sai keittää teevettä ja syödä iltapalaa. Yhtä ja toista oli kylmälaukussa vielä jäljelläkin niin ettei tarvinnut nälkäisenä nukkumaan mennä. Nukutti hyvin, silti kampesin aamuyön tunneilla ihmettelemään uuden aurinkopäivän ruskotusta.
Aamiaisella todettiin, että vanha hotelli oli äärimmäisen sympaattinen: vaatimaton harmaa ulkoasu ja entisvanha sisustus, ehkä juuri siksi. Paikka henki lapinlumoa, aitoa erämaahenkeä ja kodikasta ystävällisyyttä kävijää kohtaan. Tiedustelijaporo tuli pihaan, kierteli autoja ja moottoripyöriä ja kohta siihen tuli koko lauma, vaatimia ja vasoja myöten. Siitä riitti monen matkailijan kameraan hauskaa kuvattavaa eikä kumpikaan taho hätistellyt toistaan. Lähtiessäni ajattelin, miten suuri vahinko on, jos näidenkin lempeämuotoisten tunturien rinteet raiskataan ja pöyhkeä turistirysä pystytetään rauhaisaan, karuudellaan puhuttelevaan maisemaan.
Ajoimme Äkäslompolon tietä ja kävimme kääntymässä Ylläksellä muistelemassa muinaista juhannusta, jonka siellä vietimme. Kuopus oli tuolloin mukana ja ajoittaisesta teinikyrmyilystä huolimatta läksi vanhempiensa mukana jopa päivävaellukselle tunturiin. Silloin kohtasimme jotoksella kuukkelin. Eräänä viikon päivistä läksin kiipeämään hissivaijerien alaista louhikkoa Ylläkselle. Hulluutta! Puolivälissä rinnettä iski paniikki. Siitähän ei pääse muuten kuin jatkamalla matkaa ylös kuolemanfiiliksiä uhmaten. Alas kyllä tultiin kiltisti normaalia kiertotietä. Sillä viikolla ajoimme myös Sirkkaan ja poikkesimme Särestöniemessä.
Päivän ajomatkan päätteeksi rantauduimme Oulun Edeniin. Ilta oli kaunis, kuljeskelimme meren rantaa, katselimme lasten leikkejä ja ihailimme varjosurfaajia, joiden joukossa oli muutama tosi taidokas.
Hailuoto
Monesti on oltu näillä main eikä koskaan ole ollut aikaa poiketa Hailuotoon. Nyt se tapahtui. Lossi vei nätisti rantaan ja parinkymmenen kilometrin matka saaren läpi merelliseen Marjaniemeen oli äkkiä ajettu. Viehättävässä pikkuruisessa kahvituvassa emäntä kaateli erilaisten kuppien kokoelmasta kullekin mieluisaan tuoretta kahvia. Tuvalla oli myös aitoa paikallista käsityötä myytävänä ja mitä ikinä keksit kysyä elämästä Hailuodossa, se kerrottiin auliisti, ystävällisesti ja huumorilla. Kalasatamasta ostimme jäämurskaan pakatun vasta pyydetyn siian kotiintuliaisiksi. Meri henkäili tyynesti, lokit istuivat rivissä aallonmurtajalla. Niemen kärjessä näkyi olevan pieni hotellikin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta lossille palatessa tuli voimakas tunne: tänne haluaisin tulla uudestaan, olla pitempään, elää saaren kesää.
*
On matkoja – ja Matkoja. Tämä oli Matka. Tarttuiko lapinlumo, syttyikö polte ja palaammeko meren saareen, sen näemme myöhemmin. Nyt jo on ikävä tuntureita, erämaata, avaruutta, rauhaa. Nyt jo on meren ikävä, tuulisten ja kivisten rantojen ja saari-ihmisten ikävä. Vain yhtä juttua ei kaihoilla: sääskiä.
(Pohjoisia etappeja päättyy tähän.)
Löytyihän se taukopaikka kahviloineen sitten Olderfjordista. Kaivelin kassalla kolikoita maksaakseni murkinat ja sain yllättäen vastauksen suomen kielellä. Salla kertoi olevansa kesätöissä Norjassa. Pohjoisella reitillä tapaa taatusti vaikka mistä maailman kolkasta tullutta porukkaa, joten kielitaito saa harjoitusta ja suomalaiset matkailijat taas ilahtuvat omankielisestä palvelusta. Hammerfestin tienristeyksen ohitimme ja jatkoimme etelään. Olin siellä joskus käynyt emmekä kumpikaan erityisesti kalatehtaiden hajuun kaivanneet.
Olin hehkuttanut Toiselle Altan, Nordreisan ja Kåfjordin vuononäkymiä ylivertaisen kauniiksi. Sade oli jäänyt Nordkappiin ja aurinko pilkahteli, kun pääsimme Altaan. Sieltä löytyi pöydin varustettu taukopaikka, jossa tosin saimme vauhtia välipalan nauttimiseen sääskien tuppauduttua seuraan. Norjan P-paikat ovat pöytien ja roskisten osalta Suomen vastaavia paremmat, mutta haisulat ovat samaa sorttia kaikkialla.
Storsslettin paikkeilla ilta oli jo siinä vaiheessa, että tuntui hyvältä etsiä majapaikka. Kaupungissa olikin oivallinen kesähotelli, jossa viimeinen Norjan yö nukuttiin hyvin. Pohdimme huomista reittiä. Olimme pohtineet myös reittiä Narvikiin ja sieltä Ruotsin kautta kotimaahan. Kun varsinainen päämäärä, Nordkapp, oli nähty, alkoi tuntua hyvältä kääntyä Skibotnista kotiin päin.
Tien kihara nuoleskeli Lyngenvuonosta kohoavien vuorten kylkiä välillä tunneliin sukeltaen. Tunturit kuvastuivat jyhkeinä vihreään veteen ja rinteiltä ryöppysi kirkkaita puronauhoja. Vastapäisen tunturin otsalle oli jäänyt valkea pilvi lepäilemään. Pilven yläreunan rakoillessa rinteen henkeäsalpaava jylhyys paljastui hetkeksi. Vuonolla liikkui rauhallisesti veneitä ja pohjukkaa kohti kulkiessa näkyi rykelmä kalanviljelyaltaita. Talot uinuivat levollisesti rinteillä, pihoilla unkarinsireenejä uhkeina kukkapilvinä.
Skibotnissa pysähdyttiin. Sataman levähdyspaikan pöydällä oli mielikuvitusta kiehtova asetelma: kultakehyksiset silmälasit, joista puuttui toinen sanka, sininen termoskannu, jonka kansi oli hukassa ja makkarankuoria. – Mikähän tarina tuohonkin kätkeytyy, tuumi Toinen. Lyhyeltä tuntui taival Skibotnista kotimaan ojennetulle käsivarrelle. Kaksikymmentä kilometriä ennen rajatonta rajaa viimeisetkin pilvet jäivät taakse ja auringon leveä hymy toivotti tervetulleeksi kotimaahan.
Saana!
Kuvailin innoissani Toiselle Saanatunturilta aukeavaa maisemaa, nousun vaikeuksiakin, erityisesti sitä ilmiötä, että juuri kun luulet tulevasi korkeimmalle kohdalle polku jatkuukin ja uusi huippu häämöttää. Tunnetaan sanontakin: tunturi pettää viidesti. Tulkitsin ilmiötä niin, että tunturi houkuttelee sinnittelemään etapin kerrallaan ja palkitsee perille jaksaneet huikeilla näkymillään. Olemme molemmat pikemminkin mukavuuspainotteisia kuin sporttisia henkilöitä. Toinen kai arveli aikansa hehkutusta kuunneltuaan, että kyllä tässä nyt yksi tunturi noustaan, vaikka mikä olisi. Niinpä vaihdettiin lenkkareihin, tankattiin kevyesti kahvilassa, pakattiin vesipullot, kevyttä välipalaa, kamera ja tuulipusero Toisen reppuun ja lähdettiin nousemaan. Oli ensimmäinen Lapin kolmesta tämän kesän hellepäivästä.
Sitten seitsemänkymmentäluvun reitin alkupäätä oli ’helpotettu’ pitkospuin ja jyrkintä nousua porrasaskelmilla. Meillä kun ei ollut mihinkään kiire, pidimme kohtuullisen hidasta vauhtia. Askelmia oli varmaan melkein tuhat, oli pakko seisahtua tuon tuostakin henkeä tasaamaan. Aurinko porotti täysillä eikä alkunousussa tuulenhengestä vielä ollut apua. Tuumin itsekseni olimmeko viisaita, kun tämmöisenä päivänä läksimme nousemaan. Puolivälin lepotasanteella istuessa epäily jo haihtui. Kilpisjärvi kimalteli ihanasti auringossa, tiellä kulki koppakuoriaisen kokoisia autoja ja Mallan siniset tunturit kohosivat maisemassa kuin maaäidin lempeä povi. Veden virkistäminä ja kesätuulen kuivattua hien jatkoimme nousua. Edellämme noussut nuoripari, vauva isän selkäkannattimessa, oli jo ehtinyt näkyvistä. Vastaantulijoitakin oli, useat tervehtivät ja jokunen sana vaihdettiin.
Porrasnousun jälkeen rinne loiveni ja kulku helpottui. Tsemppasimme toisiamme, välillä istahdimme kivelle hengähtämään, otimme muutaman vesikulauksen ja taas jatkui taivallus. Ensimmäisellä kivikasalla kysyin Toiselta jaksetaanko vielä ja iloitsin, kun hän totesi: jos Sinä jaksat, jaksan minäkin. Eikä siinä ollut minkäänlaista uhoa. Viilennettiin kiveliön kirkasvetisessä lammikossa kasvoja ja soviteltiin askelia polulle.
Perillä! Sanoinkuvaamaton tunne, kun tunturimaisema aukeni koko avaruudessaan ja karussa kauneudessaan. Saanan radiomasto ja huoltorakennus jäivät Kilpisjärven puoleiselle rinteelle, me laskeuduimme tunturimaan puolelle, jonne joku oli kivistä rakennellut jatulintarhan ympyrät. Istahdimme katselemaan tuntureiden välissä sinisenä hohtelevaa järveä ja nauttimaan suola- ja rusinakeksejä, vettä ja hedelmää. Sieltä oli ihan pakko lähettää muutamalle ystävälle pieni tekstari, sen verran ylpeitä olimme saavutuksestamme. Välittömästi tuli vastauksia ja onnittelut tunturinvalloituksesta. Nauroimme onnellisina varvikossa lojuen, että valloitus oli pikemminkin sisun voitto fyysisistä rajoituksista.
Oli vaikea irrota maisemasta palatakseen. Saanatunturin seidat olivat ottaneet meidät hyväntahtoisesti vastaan. Paluumatka tuntui suorastaan helpolta. Vastaantulijat kyselivät vieläkö on pitkälti. Siihen voi vain vastata: riippuu siitä aikooko perille asti. Joitakin ikätovereita rohkaisin: ajatelkaa, me tulemme sieltä, kyllä tekin jaksatte. Surku kävi muutamia vierasmaalaisia, joilla ei ollut juotavaa mukanaan ja pelkissä sandaaleissa loikkivat kivistä polkua.
Portaat ovat helpommat laskeutua kuin nousta, mutta leveät askelmat sopivat harvoille luontevasti askelrytmiin. Polvissa ja lonkissa alkoi tuntua. Puolivälin tasanteella istuskeltiin taas. Siihen pysähtyi myös ruskettunut nainen vaelluskengissään, iso reppu mukanaan. Hän sanoi käyvänsä joka vuosi Saanalla ja on nähnyt tunturilta kesäyön auringon, ruskan villit värit sekä kaamosvaloisat hanget. – Sinä varmaan osaat sanoa, mitä se lapinhulluus oikein on, kysyin. Nainen mietti hetken, sanoi sitten: ”Se on hiljalleen yltyvä sisäinen polte, joka hellittää vain palaamalla yhä uudestaan kokemaan tunturimaan syvää rauhaa.”
(Jatkuu)
Tenon Norjan puoleinen rantareitti osoitti meille toiseutensa. Tie näytti samanlaiselta kuin kotoisetkin, mutta kun aloimme kaivata pysähdyspaikkaa eväslaukun sisällön tutkailuun, eipä sellaista tullut vastaan. Lohijoki kyllä kiemurteli kanjonissaan enemmän tai vähemmän näkyvillä. Vesi oli paikoin matalalla, uoman keskellä isojakin särkkiä. Vuolaammissa kohdissa näkyi tuon tuostakin kalastajia vapoineen miehekkäästi keskellä virtaa seisomassa. Tuli jo Karasjok vastaan ennen kuin saimme välipalaa ja sitäkin osuimme saamaan surkeimmasta kuppilasta ikinä. Norja ei nyt fanejaan kovin kummoisesti vastaanottanut. Porsanginvuonon pohjukasta sitten kampesimme Kattia Nordkappia kohti.
Ilta jo hämärsi pilvisen taivaan alla, kun putkahdimme Nordkappin saareen meren ali johtavasta tunnelista. Kävimme Honningsvågissa kääntymässä ja näkemästämme liiemmin innostumatta päätimme jatkaa vielä Skipsfjordiin yöksi. Sen valtava Rica-hotelli oli suunniteltu majoittamaan bussilasteittain turisteja ja siellä meille suositeltiin H-vågin Ricaa, jossa olisi kuulemma yksilöllisempää. Matka ei ollut pitkä, mutta paluu kiemuratietä ei kiinnostanut. Järjestyihän se huone sitten. Missään emme koko matkan aikana nähneet niin valtaisaa ravintolaa ja hulppeaa illallispöytää, jälkiruokavaihtoehtojakin oli parikymmentä. Aamulla suorimme matkaan varhain joutuaksemme tielle ennen busseja.
Nordkapp
Tie ei unohdu. Värisin Toisen vierellä, en pelosta, pikemminkin maiseman erityislaatuisesta komeudesta. Tie kaarteli ylemmäs ja ylemmäs, näytti sukeltavan matalalla lepääviin pilviin. Tuli maailman äärimmäisen laidan tunnelma. Yksinäisiä poroja karuilla rinteillä, siellä täällä tunturilampi.
Perillä saimme suomenkielisen esitteen portilla pääsymaksua vastaan. Tuloajaksi kirjattiin klo 07:30 paikallista aikaa. Esite ei kertonut paviljongin aukioloajoista, näimme vain meitä ennen perille ehtineen bussilastillisen alunperin jostain kaukoidästä lähteneitä matkaajia tungeksivan sisälle ja päätimme kierrellä ensin kalliolla. Parkkipaikalla näytti olevan asuntovaunuja, mutta tuskinpa yöpyjätkään olivat kuuluisaa pohjoista valoa ja yötöntä yötä nähneet. Sää on siellä oikukas ja usein sateinen. Aurinkoisista näkymistä ei ollut sinäkään aamuna toivoa, tihutti hiljakseen.
Seisoin jyrkänteen laidalla, suojakaiteen takana ja katselin Jäämeren aaltoihin, jotka pärskyivät jossain huikean paljon alempana pystysuoraa kallioseinämää vasten. Näkymä teki hiljaiseksi. Tuulenhenki hytisytti. Jossain tuon meren takana on pohjoisin napamanner ja Huippuvuoret sulamassa olevine jäätiköineen. Suojakaiteen meren puolella kallion reunakaistaleella kukkivat valkeat lapinvuokot. Matkailijat ikuistivat tovereitaan Nordkappin maapallosymbolin jalustalla seisomassa. Verkkoaitaan oli jopa kiinnitetty muutamia kävijöiden jättämiä laattoja, myös eräs muistolaatta kuolleelle ystävälle. Jotkut ihmiset haluavat jättää muiston itsestään, missä kulkevatkin. Vuonna 1989 valmistunut Maapallon Lapset monumentti oli eräs vaikuttavimpia koskaan näkemiäni. Esite kertoi: Nordkapp jakaa myös vuosittain Barn av Jorden -palkinnon lasten hyväksi toimivalle järjestölle tai projektille.
Kaukoidän matkalaiset tulivat ulos paviljongista, joten me etsiydyimme sisälle lämmittelemään välipalan toivossa. Emme päässeet valtavaa eteisaulaa pitemmälle, kun meitä tultiin jo ohjaamaan ulos. Saimme kuulla hämmästykseksemme, että paviljongin normaali aukiolo alkaa vasta kahden tunnin kuluttua, se oli ollut avoinna vain kaukaa tulleen ryhmän vuoksi. Tuntui tosi kornilta siinä tilanteessa. Paviljongissa oli myymälä, ravintola, kahvila, baari, museo, näyttelytiloja, supervideokatsomo, panoraamahalli ja Pyhän Yrjön kappeli, osa tiloista maan alla. Kaikki jäi näkemättä, meidät ja muut yksityiset matkailijat paimennettiin tylysti ulos ja ovet lukittiin jälkeemme.
Läksimme saman tien autoon ja paluumatkalle. Varsinainen tylypahka koko paikka.
(Jatkuu)
|
|
