” Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani. ”
1936, Juhani Aho, Lastuja
Vuorokausirytmini on hiukan nyrjähtänyt, ehkä tilapäisesti. Taas kävi kello kahta, kun sammutin television ja mitä siitä seurasi, sen arvaa. Aamu herätti pienen juhlijan vasta puoli kymmeneltä. Toinen oli ajat sitten ponnistautunut töihinsä, flunssaisena.
Mitäpä tuosta, tänään on sama missä aikataulussa mikäkin tapahtuu tai ei ollenkaan. Pilviharmaa päivä ei kutsu minnekään, tekemättömät työt ovat kärsivällisiä kanssani. On aikaa ihmetellä näkemiään kuvia, unia sekä elämää.
Katsoin toistamiseen eilen elokuvan, sen, missä poikaystävä hylkää raskaana olevan tytön tavaratalon parkkipaikalle. Tytöllä on jalassaan juuri ostetut varvassandaalit ja kädessä tyhjä kassi. Tarina voisi olla totta kaikkine surrealistisine käänteineenkin. Jotenkin elokuva onnistuu välttämään patetiaan putoamisen ja naivismiin hukkumisen, vaikka taiteilee rajalla koko ajan. Pääosan esittäjästä ei väännetty tähteä, koko ensemble sai loistaa. Oikeastaan elokuvan vahvuus oli juuri herkullisten sivuroolinäyttelijöiden ja viattomuutta säteilevän pääosan esittäjän mutkattomassa yhteistyössä. Tarina päättyi onnellisesti, ei siis tarvinnut pelätä kauhukuvien hiipivän uneen.
Viattomuus, hyvyys ja onnelliset loput ovat aliarvostettua elokuvamaailmassa nykyään. Elokuvamaailman rahantekijät ehkä ovat, mutta ovatko katsojatkin kadottaneet kyvyn nähdä pienessä kaunista. Miksi tarina – ehkä elämäkin – tuntuu elämältä vain jännityksen, raakuuden ja tappamisen tehostamana? Tätähän joutuu pohtimaan joka kerran television elokuvatarjonnan äärellä tai kauppojen ja vuokraamojen dvd-valikoimaa selatessaan.
Naapuri on alkanut vimmatun matonpiiskauksen, mikä seikka palauttaa mietteet arkiseen kontekstiin. On taas perjantai.
Eeva Hurskainen; Aurora Karamzin, Pietarin hovista köyhien auttajaksi; Kirjapaja 2002
Raili Mikkanen; Aurora, keisarinnan hovineito; Otava 1998
Aurora Stjernvall syntyi 1808 Porissa Ruotsin armeijan everstiluutnantin ja Turun maaherran tyttären perheeseen. Ajan tapaan lapsia syntyi perheeseen paljon ja moni heistä menehtyi jo pienenä. Kun perheen äiti jäi leskeksi 1815, hänellä oli elossa neljä lasta, joista Aurora oli vanhin. Auroran isän viran Viipurin maaherrana peri valtioneuvos Carl Walleen, joka pian peri myös edeltäjänsä perheen ja lisäsi sitä kuudella lapsella. Auroran lapsuus lienee ollut monista menetyksistä ja muutoista huolimatta onnellinen. Hän sai hyvän kasvatuksen, yläluokkaiset seurustelutaidot sekä oppi ruotsin lisäksi ranskan ja venäjän kielen jo kotonaan.
Auroran elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Menetettyään nuoruuden rakastettunsa, hän tuli kutsutuksi Venäjän keisarinnan hovineidoksi Pietariin. Täällä hän tutustui ruhtinas Paul Demidoviin ja avioitui hänen kanssaan. Heidän ainoa lapsensa Paul ehti vain puolivuotiaaksi, kun jo menetti isänsä. Leskirouva Demidov peri huomattavan omaisuuden ja saattoi viettää poikansa kanssa ylellistä elämää Pietarissa. Paul ehti seitsemän vuoden ikään, kun Aurora avioitui 1846 kaartinkapteeni Andrei Karamzinin kanssa. Onnellisia vuosia ei taaskaan ehtinyt olla monta, kun puoliso kaatui Turkin sodan taisteluissa 1854 ja Aurora jäi 46 vuoden iässä toistamiseen leskeksi.
Mikkasen Aurora-tarina kuvailee fiktiivisin keskusteluin viehättävän tytön kasvua neidoksi, jonka kauneutta alleviivataan tuon tuostakin. Auroran menestystä seurapiireissä keisarin hovia myöten, suurta ensi rakkautta ja menetyksen surua korostava teksti antaa Aurorasta viihteellisen ja aika pintapuolisen kuvan. Parin viimeisen luvun verran kerrotaan lyhyeksi jääneestä avioliitosta ruhtinas Demidovin kanssa ja Auroran myöhemmät vaiheet kuitataan lyhyellä yhteenvedolla.
Hurskaisen Aurora-kirja on elämänkertatyyppinen, tiiviisti faktoihin perustuva lähdemateriaali- ja kirjallisuusluetteloineen. Kirja pyrkii luotaamaan henkilön kehitystä syvemmin ja keskittyy päähenkilön myöhempiin vuosiin. Leskirouva Karamzin käytti huomattavan osan peritystä varallisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Aurora Karamzin perusti Helsinkiin Diakonissalaitoksen ja jätti siten nimensä köyhien ja sairaiden hoidon historiaan arvostettuna ja kunnioitettuna henkilönä.
Diakonissalaitos juhli monin tavoin tänä vuonna perustajaansa, jonka syntymästä on kulunut 200 vuotta. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla oleva Aurora Karamzinin kaunis hautamuistomerkki on Ville Vallgrenin käsialaa.
Syksyinen arkipäivä sävähtää odottamatta täyteen energiaa, kun aurinko paljastaa loistavat kasvonsa. Oi, nyt on lähdettävä hengittämään metsää, ajattelen. Koriin kamera ja kännykkä, pari muovipussukkaa ja sieniveitsi sekä evässämpylä ja pikkupullo tuoremehua, muuta ei tarvita.
Kotikadun toisessa päässä pujahdan polulle ja metsä on siinä. Ensin aistin polun pehmeyden askelten alla asfaltin jälkeen, sitten viileyden poskilla ja auringon lämmön selässä. Mikä sävyjen sinfonia kaikkialla, missä katse viivähtää! Kohta havaitsen haapojen helinän tuulessa, jään kuuntelemaan lehtien laulua. Tuoksuja hiipii tajuntaan: raikasta, maatuvaa, hiven kirpeää. Kostea ruoho kiiltelee auringonsäteissä.
Polku vie kallioiselle aukealle, jossa on harvaan jätettyjä mäntyjä, jotkut niistä juurineen kaatuneina. Kumarrun poimimaan kanervia polun syrjästä ja kun siitä oikaisen, kohdalle pysähtyy mies, kartta kädessä. – Olen tässä katselemassa suunnistuskilpailuun rastipaikkoja, sanoo mies. Löytyykö sieniä? – En tiedä vielä, kanervakimppu ainakin, hymyilen. – Tuonnempana on suo, jatkaa mies, siellä kannattaa käydä. On hienot maisemat kuin Kainuussa olisi.
Kun mies on mennyt, mietin miten luontevaa on kohdata ihminen, joka on sinut luonnon ja itsensä kanssa. Ei tarvita esittelyjä, kättelyjä eikä muutakaan kanssakäymisen koukeroa, oleellinen riittää. Ja että kohtaaminen syntyy pienestä toisen huomaamisesta, olisihan tuo voinut kulkea ohi mitään virkkamattakin.
Olinko unohtanut, miten hyvältä maistuu yksinkertainen eväsleipä kannonnokassa istuen. Aterioidessa katse löytää lukemattomia pieniä yksityiskohtia lähimaastossa. Kuusessa askartelee pienen pieni lintu, kun en liiku, se ei osaa pelätä. Syksyllä linnut eivät enää laula, ne piiskuvat.
Kallioisen mäen reunamilta löytyy leppärouskuja. Silmät haravoivat maastosta sienien punervanruskeita lakkeja. Äkkiä hätkähdän rajusti: käteni vieressä lepäilee pieni kyy kerällä. Vaistomaisesti lennähdän taammas. Sydän hakkaa vielä, kun kaivan korista kameraa ja palaan paikalle kuvaamaan. Huh. Miksiköhän ihminen kavahtaa käärmettä, vaikka tämäkin oli ilmeisen vaaraton syyskohmeisena.
Risteilevien polkujen verkostossa koetan säilyttää suuntavaiston ilman karttaa ja kompassia. Korissa tuoksuvia kanervia ja pussillinen somia sieniä osun pahemmin harhailematta kotikadun päähän. Mikä ihana päivä metsässä!
Illalla on kyllä pakko lämmittää kipuilevaa selkää sähkötyynyllä ja ottaa buranaa. Sienillä on hintansa.
Inhimillinen tekijä, TV2:n keskusteluohjelma, tarjosi viimeksi riipaisevia ja huikeita hetkiä Liimataisen poikien tarinan äärellä. Pojat eivät olekaan mikä tahansa tupuhupujalupu -veljessarja. Ankeista ja surullisista lähtökohdista kukin on sinnitellyt omalle oksalleen – toistensa tuella, kun ei vanhemmista tueksi ollut.
Poikien tarina kelpaa esimerkiksi siitä, miten nuoresta iästä ja rajuista taustoista huolimatta voi ponnistella eteen päin. Pojat tuntuivat oppineen ymmärtämään elämää, suhtautumaan rehellisesti ja itsesäälittä heikkouksiinsa ja myöntämään mokailunsa.
Jotenkin minua liikutti miten 25-vuotias rokkari Jonne Aaron (Liimatainen) kuvasi kutsumustaan lauluntekijäksi. Hän kertoi kohtaamisesta ensimmäisen kitaransa kanssa 12-vuotiaana ja unelmastaan esiintyä vielä joskus yhtyeineen stadioneilla. Negativen tarina on keskushenkilönsä näköinen: matkalla kohti unelmaansa.
**
PS. Ohjelma uusitaan tiistaina klo 15.25 Tv-kakkosella.
Vapaus, olla itsensä, vaikka erilaisena samanlaisten joukossa
Ensimmäistä kertaa elämässään ehti Pissismummo alituiselta lukemiseltaan kotikaupungin kirjastossa kokoontuvaan lukupiiriin. Mummo aprikoi vapaan kansansivistystyön syyskauden ohjelmaa tutkaillessaan, jotta voisihan tuota kokeilla syysiltojen ratoksi.
Kirjastontäti otti asiakseen valistaa lukupiiriläisiä ennakkoon luettavien kirjojen listalla. Pissismummo meni kirjeen saatuaan niiltä sijoiltaan kirjakauppaan ja bongasi listan ensimmäisen pokkarihyllystä. Seuraavat pani hän sitten kirjastosta tilaukseen.
Piirin ensimmäiseen istuntoon saapui paikalle kaksi muuta naisihmistä Kirjastotädin ja Pissismummon lisäksi. – Raju on yleisömenestys, tuumi Mummo äimistyneenä. Kirjastotäti kertoi ilmoittautuneita olleen viisi. Mihin lie kaksi haamusielua eksynyt harhailemaan, se ei selvinnyt.
– Siihen nähden miten paljon kirjastossa käy asiakkaana lukijaa ja lainaajaa, on kirjoista keskusteleminen ilmeisen aliarvostettua, tuumittiin kirjaston yläparven pyöreän pöydän ääressä. – Ei ne ihmiset töiltään ehdi, mutta kun ei töistä päästyäänkään, tuumi Mummo ikätovereineen. Kirjastotäti oli nuorin porukasta, muiden ritarittarien ikää lienee paras olla kommentoimatta.
Istunnon piti kestämän puolitoista tuntia, vaan aika siinä hurahti niin, että kuulutettiin jo kirjaston sulkemisajan olevan käsillä ja poistuminen kävi välttämättömäksi. – No, mitäs, Poikakaveri kysäisi Pissismummon kotiuduttua. – Mitäs mitään. Paljon oli puhetta yhdestä kirjasta eikä kaikkea kumminkaan ehditty sanoa. Hohhoijaa.
Vähän jäi kaihertamaan otsaluuta kysymys, oliko tämä nyt viisautta vai ajanhukkaa. Katsotaan nyt, jos nämä syksyiset neljä kertaa.
Tapasin kollegan naapurikaupungin kauppakeskuksen käytävällä lauantaiostoksilla. Aikoihin ei ole nähty, niinpä jaettiin siinä päällimmäisiä. Sama huolenaihe molemmilla yhteneväisine kokemuksineen: iäkkäät vanhemmat.
Miksi vanhukselle on niin vaikea saada asianmukaista hoitoa sitten, kun kotona asuminen ei enää onnistu? Miksi omaisia ei kuunnella, kun vanhuksen hoidosta päätetään? Miksi hoitopäätöksiä pitää odottaa, kiirehtiä, vaatia, kerjätä?
Miksi omaisen on hankittava lausuntoja erikoislääkäriltä, jos hoitopaikoista päättävä viranomainen voi jättää ne huomioimatta? Miksi hoitopaikka evätään alzheimerin tautia sairastavalta sillä perusteella, että hän kävelee omin jaloin?
Onko niin, että vanhuksen hoitoasia ei kiinnosta kunnan viranomaista, jos vanhuksella on joku omainen jossain, vaikka omaisella ei olisi mitään mahdollisuuksia omistautua vanhuksen hoitamiseen? Onko niin, että niistä, joilla lähiomaisia ei ole, ei tarvitse kenenkään välittää?
Tuntuu siltä, että nyt tuijotetaan laput silmillä periaatteisiin, joiden mukaan kotona selviämistä on tuettava ja laitoshoitoa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Mihin unohtui yksilöllinen harkinta, kaikkihan eivät sovi samaan sabluunaan?
Onko kuntien resurssipula ja tarvitsijoiden kasvava määrä lannistanut yrityksenkin taata inhimillinen hoito vanhuksille, jotka oikeasti eivät enää selviä kotona?
Omaiset kysyvät, kuka vastaa?
* * *
PS. Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa oli 7.9. hyvä mielipidekirjoitus samasta aiheesta.
Eläköityneen Henkilön sanotaan tulleen kiikkustuoli-ikään. Silloinko vasta? Ainoako olen, jota jo kapalovauvana keinuteltiin kehdossa. Taaperokesinä leikittiin kaksipuolisessa pihakeinussa junaa ja linja-autoa ison veljen kanssa.
Lapsuuskodissa sai ainakin sunnuntaiaamuisin kiivetä syliin, kun isä ehti istahtaa keinutuoliin kirkonmenoja kuuntelemaan. Siinä verkkaisesti keinahdellen oli lapsen hyvä vaikka nukahtaa virren hyrinään.
Hurjimmat kiikkukilvat käytiin kouluvuosina kavereiden kanssa. Silloin oli pääosassa vauhti ja uskallus. Yhdenistuttavista riimukeinuista sai aikamoiset kyydit – tai veriset naarmut, jos sattui mätkähtämään hiekkapihalle.
Kodinperustamisvaiheessa hankittiin perheeseemme keinutuoli. Siinä istuen oli mainio vauvaa ruokkia ja nukutella, samalla sai lepohetken äiti tai isäkin. Myöhemmin keinusyliin kiipesi innokkaita sadunkuuntelijoita.
Oman pihan myötä tuli kuvaan puutarhakeinu. Viimeisinä työvuosina suorastaan odotin kesää ja pihakeinua. Siihen sai työstä tultua laskea väsymyksensä, sulkea silmät ja unohtaa ihmisten huolet.
Riimukeinut ovat käyneet ahtaiksi, lapsuuskodin kaksipuoleinen sammaloituu itsekseen. Kotipihan kesäkeinu on edelleen suosittu paikka. Mummelin ja vaarin syli odottelee jo pientä keinujaa.