Jyrki Vainonen; Lasin läpi; Loki-Kirjat 2007

Kirjastomme oli pannut tämän novellikokoelmien esittelyyn. Vainonen ei kirjailijana ole enää upouusi, julkaisuja on useita vuoden 1999 palkitusta esikoisromaanista lähtien. Arvostelut olen noteerannut, mutta vasta nyt tutustuin tähän omintakeiseen kirjoittajaan, jonka tarinat usein lähtevät tavanomaisesta ja päätyvät mitä oudoimpiin mielenmaisemiin. Lahjakkaalla kirjoittajalla on terve ja vahva kieli, taito tempaista lukija mukaan ja kieputtaa tarinaa villeissä mielikuvituksellisissa käänteissä. En tiedä vielä miten Vainosen tyyli toimii romaanissa, mutta novellit ovat erinomaisia. – Riemastuttava löytö!

Terhi Utriainen; Siivekäs vahtikoira; Teos 2007

Fil.tri Terhi Utriainen on uskontotieteilijä, joka on tutkinut erityisesti kuolemaan, saattohoitoon liittyviä kysymyksiä. Siivekäs vahtikoira liittyy myös tähän aihepiiriin romaanin keinoin. Tarina on rakenteeltaan erikoinen: pääosassa on iäkäs nainen, joka antaa valokuvaajalle luvan dokumentoida kuolemansa prosessia; on kuvaajanainen, jonka oma tarina hahmottuu dokumentin rinnalle kolmannen, enkelikertojan silmin nähtynä. Rakenne tuntuu hiukan keinotekoiselta ja mietinkin, antaako monimutkaisuus sinänsä tärkeälle teemalle lisäarvoa. Utriaisen havainnoitsija piirtää kuolevasta ja kuolevan lähellä olijasta paikoin terävää, paikoin ylivalottunutta kuvaa. Kertojan kieli on ulottuvuuksiltaan harvinaisen rikas, henkistynyt. – Erikoinen, hitaasti luettava tarina, joka antaa lukijalle paljon.

Reko ja Tina Lundán; Viikkoja, kuukausia; WSOY 2006

Lahjakkaan kirjailijan, teatteriohjaajan ja kolumnistin tilitys sairastumisestaan aivosyöpään ja kamppailustaan lähestyvän kuoleman kanssa. Tämä olisi vain eräs kuolemankertomus monien joukossa, ellei puolison reaktioiden kautta tulisi inhimillistä syvyyttä ja todentuntuista kuvaa elävien kärsimyksestä kuolevan rinnalla. Kirja nostaa toistuvasti esiin kysymyksen: kenen kärsimys on suurempi – sen joka joutuu luopumaan elämästään luomiskykynsä huipulla vai perheen, joka myötäelää kamppailun kurimuksessa ja jonka elämän isän sairaus ja kuolema peruuttamattomasti muuttaa. Kysymykseen ei ole vastausta, mutta taistelun tuntojen kuvauksissa on viiltävää, hymistyksestä riisuttua paljautta.

Kirja on hyödyllistä luettavaa sekä hoitohenkilöstölle että vastaavaan tilanteeseen joutuvalle. Akiksi nimetyn päähenkilön suhtautuminen diagnoosiin ja sairauden etenemiseen on lääkäreille ja hoitajille tuttua: sairauden vakavuuden kieltämistä, epärealistisia toiveita, kaupankäyntiä kuoleman kanssa, taisteluväsymystä ja viimein luovuttaminen vääjäämättömän edessä. Vie kauan tajuta, ettei vakavasti sairastuminen ole oikeudenmukaisuuskysymys, kohtaloaan voi olla mahdoton hyväksyä. Aki prosessoi tilannettaan ikäisensä miehen tapaan taisteluhakuisesti: vielä tämä, vielä tuo. Epätoivoisessa taistelussa elämästä ei ole paljon voimia läheisten huomioimiseen, mutta perheen ei myöskään pitäisi uhrata itseään kuoleman kierroksissa rimpuilevan oikuille. Ulkopuolisten tuki perheelle on kullanarvoista ja auttaa suhteuttamaan asioita. – Kirja oli hyvää luettavaa; lukija ei tarvitse nenäliinaa, kun kirjoittajat eivät pyri herättämään sääliä.

?

Keittiöremontti on häätänyt Pissismummolan asujamiston nautiskelemaan aamukahvinsa ja sapuskansa toistaiseksi pihaterassin ison varjon suojissa. Onneksi sää suosii projektia siltä osin. Ennen juhannusta olisi ollut ikävänpuoleista atrioida karvahattu päässä sateessa.

– Johan on uutisnälkäinen kesämedia varsinaisen jännitysnäytelmän kehitellyt poliittisia tunkioita pöyhiessään, tuumi Pissismummo Poikakaverille aamukahvilla. – Juuh, jännitys senkun tiivistyy, nyökkäili tämä. Harakanpeijakas otti ohilennolla poliittista kantaa, joka onneksi ei ollut mukiin menevää vaikka vetelää olikin (kun oli se varjo siinä välissä).

– Tässä eletään puoluekokousten luvattuja aikoja, tuumasi Poikakaveri grillivartaiden kanssa hääriessään. – Nih, kohta taas kailotetaan miten on tehty yksimielisiä valintoja: tukea yhdelle ja lähtöpassit toiselle, Pissismummo kommentoi. – Paraneeko vaihtamisestakaan, jos valinnanvaraa ei kerta kaikkiaan ole. Tunkioita löytyy monelta taholta, kun vain tonkaisee.

Tunkioista puheenollen. Pissismummolan pihalla ei ole. On vain muuan koppa, jolla kitketyt kitkeryydet kannetaan kankkulankaivoon eli biojätekeräykseen.

Kunpa en kadottaisi kykyä ihmetellä, nähdä pienessä suurta. Kauneus ei ole täydellisyyttä ja usein se on niin lähellä maata, että on kumarruttava nähdäkseen.  

Huoneeseen hiipii pehmeä aamuvalo, herättelee lempeästi. Vastahan nukahdin, unikuvat jo hajoavat. Valo huuhtoo yötä silmistäni, hipaisee ikonin Jumalanäidin kasvoja, vaeltaa seinää, käy katonrajassa. Valohan varjot luo, ei niitä olisikaan.

Uni kätkee niin paljon menneitä hetkiä, nekin, jolloin yö vaihtuu aamuun. Varhaisimmat tunnit ovat niin usein jo kuluneet, kun herään. Milloin eilisestä tulee tänään. Millaista olisi herätä, jos eilistä ei olisi, ei muistia. Jos olisi vain nyt, ainainen aamu.

Ajatus viipyilee unenlämpimässä, nuuhkii nousevaa päivää. Eilisen suloiset hetket häilähtelevät mielessä. Miten voi pienen ihmisen läsnäolo lämmittää, hymy valostaa sydämen huoneet niin kokonaan. Lapsi on isoäidin sydämen aamuvalo.

?

Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.

Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…

Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.

Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.

Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.

Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.

Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.

Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.

Vanhainkodin talonmies laittelee ovella koivuja. Juhannusruusu kukkii äidin ikkunan kohdalla. Odotamme käytävällä. Äiti näkyy seisovan rollaan nojaten naapurinsa huoneessa, kuuluu puhetta. Hän kääntyy, huomaa meidät, tulee luokse. Hetken olen hänen siskonsa, kuolleeksi unohtunut. Sitten hän havahtuu: ”kah, työhä siin ootta, mitäs mie.. ”

Hoivaosaston väki ilahtuu aina vieraista. Esittäydymme joka kerran kätellen. Kahvilla tarjoilen pikkuleipiä, puhuttelen tuttuja asukkaita ja hoitajia nimeltä, kyselen kuulumisia. Oi niitä hymyjä nyt! Jopa osaston afaattinen ja apaattinen pappa hymyilee ja urahtaa jotain, joka kuulostaa myönteiseltä.

– Miul ei oo ennää muistii, kaik on hävint mikä joskus on olt nii selvää, äiti huokaa taas. – Toisinaa käyp sellane häive, jot ihan ku muistais jottai, mut sit se häipyy kohta. Tämmöseks on elämä mänt. Mut vissii hyö hoitaat miut täälä niin ko nää muutkii muistamattomat…

Siihen on luotettava ja se tässä lohduttaa, jos jokin.

?

Luottamus kantaa

Odotan, päästän haaveen leijaamaan. Suvitaivas, niin sininen ja pilvet, niin kevyet, valkeat. Saunantuoksua, viileää vettä. Yö unohtaa tulla.  

Pelkään, kokko savuaa, liekit sammuvat sateeseen. Hyttysten inhaa laulua. Aina jostain tunkee rasvaisen makkaran käry, kantautuu humalariita.

Isä meidän, luotan, kun olet vierellämme, on suviyö ja pilvetön aamu.

Olen seurannut kahta erilaista, kiehtovaa kasvutarinaa. Nelonen on esittänyt uusintana Pientä Runotyttöä ja Yle-Teema kaksiosaisena saksalaista elokuvaa Kätketyt sanat.

Montgomeryn Runotyttö-kirjat olivat merkittävimpiä varhaisia lukuelämyksiäni. Emilian tarina sijoittui tyystin toisenlaiseen ympäristöön ja eri vuosikymmenille kuin oma lapsuuteni, niinpä siinä oli romanttista hohdetta. Television kanadalaissarjan Emily, Martha MacIsaac on tuntunut juuri oikealta rooliinsa. Romaanien runsaasta materiaalista sarjaan on poimittu draamallisesti herkullisimmat tapahtumat. Emilyn ohella upeaa roolityötä ovat tehneet Susan Clark Elisabet-tätinä ja Sheila McCarthy Laura-tätinä. Sen sijaan elokuvan Jimmy-serkku on ollut minusta erilainen kuin kirjan luoma mielikuva.

Hildegardin tarina taas on tuntunut arkisemmalta ja siten tutummalta. Päähenkilön lapsuutta sodanjälkeisessä ajassa leimaa köyhyys. Vaikka tarinan Hildegard elää toisessa kulttuurissa ja hyvinkin erilaisessa perheessä, samana vuonna syntyneen tytön tarina koskettaa. On tuntunut ahdistavalta katsella Hildegardin kohtelua kotonaan. Mietin hänen vanhempiensa käsittämätöntä julmuutta ja kyvyttömyyttä ymmärtää erilaista lasta. Kovaehtoisen elämän ja sodan traumatisoima isä näyttäytyy suorastaan hirviömäisenä. Elokuvassa Hildegardin isoisä toimii lempeänä vastavoimana. Se kertoo kauniisti, miten elintärkeä lapsen kasvulle on yksikin ymmärtävä aikuinen.

Erilaisen, lahjakkaan ja kaltoinkohdellun lapsen tarina on elokuvien ja romaanien lempiaiheita. Mitenpä tavallisen onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta suurta draamaa saisi. Jokaisen lapsen kasvuvaiheisiin sisältyy jokin määrä koettua epäoikeudenmukaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisten taholta sekä vertaisryhmän nokkimista. Parhaimmillaan koettu toimii kuitenkin mahdollisuutena kehittää elämän vaatimia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja.

Tarinat yhdistävät sukupolvien naisia; äideissä ja mummoissa ovat tallella menneiden tyttöaikojen kokemukset.

?