*Jos suostumme kuulemaan vain sen mitä tiedämme jo ennalta, emme yksinkertaisesti voi lainkaan oppia emmekä kasvaa.
*Kaksi hyvettä, nöyryys ja rehellisyys ovat kaiken hengellisyyden perusta, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovaa työtä.
*Useimmat meistä joutuvat konttaamaan edetäkseen niitä kohti. Emme yleensä etene ollenkaan, elleivät olosuhteet pakota meitä siihen.
*Richard Rohrin kirjasta Suostu elämään (Kirjapaja 2007)
Pakottavissa olosuhteissa ihminen ahdistuu: miksi minulle tämä? Jotkut syyllistävät Jumalaa vastoinkäymisistään, uskovat pitkävihaiseen jumalaan, joka rankaisee pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Toiset uskovat passiiviseen jumalaan, joka käyttää valtaansa sallimalla ihmisille sekä hyvää että pahaa tasapuolisesti.
Joku voi ajatella dualistisesti, että jumala on hyvyys- ja rakkausvoima ja kaikki paha on saatanasta. Voi myös uskoa, ettei mitään jumalaa ole. Karman lain mukaan ihminen saa mitä tilaa. Itsekeskeinen parahtaa: tämä on väärin, täysin kohtuutonta, en suostu – en piittaa kasvamisesta, tahdon elää vapaasti. Sattumauskoinen kysyy: toisaalta, miksi ei minullekin?
Nöyryys merkitsee suostumista elämään sellaisena kuin se ilmenee. Kun eteen tulee sellaista mitä en toivo, voin ajatella, että tässä onkin elämän kysymys minulle. Vastauksen löytäminen vaatii rehellisyyttä.
Kesä tapahtuu vihreässä. Kukka kumartuu rajuilman alla, sen mentyä nostaa kasvonsa taas aurinkoa kohti. Myrskyt tulevat ja menevät, aurinko ei unohda kukkaa, Jumala Sinua.
* Maxence Fermine; Lumi, suom. Annikki Suni; Otava 2005
* Tero Liukkonen; Yö kuuntelee meitä; Gummerus 2002
”Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka elävät, näyttelevät ja kuolevat. Ja niitä jotka eivät koskaan tee muuta kuin pysyttelevät tasapainossa elämän harjanteella. On näyttelijöitä. Ja nuorallatanssijoita. ” – Maxene Fermine
Viehätyin kovasti Lumi-kirjasta. Se on kuulasta runoa; ihmeellisen rakkaustarinan maisemassa on lumihuippuisia vuoria ja kukkivia kirsikkapuita; lumenvalkeaa, jäänsinistä ja sateenkaaren lämpimät värit.
Tero Liukkosen toinen runokoelma puhelee hiljaa rakkaudesta, värähtelee aistillisesti, herättää aavistuksia. Ihon hehkua, sanojen vaivihkaisia viestejä, unta. Näissäkin runoissa on kukkivia kirsikkapuita, lunta. Rakkauden ja kuoleman kauniita kuvia.
”Kun sinä olet mennyt / nyt tiedän / on tällaista kuin nämä viipyilevät hetket: / lehvien kulta vihloo silmien takana / ja ohimoissa / ja kuuset kääntyvät tuuleen / tunkevat haudanväriset runkonsa maahan / ja päivä on heleä preludi / johonkin suureen tummaan”
___
* Juha Itkonen; Kohti; Otava 2007
Itkosen kirjan tarinassa matkataan tsunamin jälkeiseen Thaimaahan. Ministeri-isä lähtee etsimään aikuista tytärtään, joka on lähtenyt kotoa häävalmistelujensa keskeltä ilmoittamatta minne. Perillä isä tapaa sovitusti poikansa ja kumpikin tavallaan etsii ja kyselee samalla oman elämänsä merkitystä ja valintoja. Etsitty perheenjäsen löytyy helposti eikä ole isän tai veljen avun tarpeessa. Kehyskertomus jääkin jotenkin ontoksi, pääosaan nousee perheenjäsenten elämänratkaisujen pohtiminen. – Kirjan ansio on miehisten mielenliikkeiden kuvauksessa.
* Siri Hustvedt; Amerikkalainen elegia, suom. Kristiina Rikman; Otava 2008
Luettuani ensin Kaikki mitä rakastin, kiinnostuin tästä S.H:n uusimmastakin. Yllätyksekseni kirjassa on samoja teemoja ja samantapainen henkilögalleriakin kuin edellisessä. Panee miettimään, ollaanko tässä taas kirjoittamassa kirjailijan omaa traumahistoriaa. Eipä siinä mitään, niin hyvin Hustvedt kirjoittaa, että suomentajalla on varmaan ollut haastetta ja erinomaisesti on Rikman tehtävästä selvinnyt. Muuten erinomaisessa teoksessa häiritsee hiukan hyppelehtivä tyyli, joka tekee pätkittäin lukemisen vaikeaksi. Hustvedtin päähenkilö näyttää sirpaloituvan moneen toisiinsa löyhemmin tai tiukemmin liittyvään erikoislaatuiseen persoonaan, joiden kohtalonkäänteitä sinkoutuu valmistelematta lukijan pureskeltavaksi. – Kirja ei ole kesäkevyttä lueskeltavaa, silti ihailla täytyy taitoa, jolla kirjailija tuo rankkojakin juttuja tarjolle niin, että lukukokemuksesta ei tule raskas.
Kuopus kävi saunassa ja oleilemassa viikonlopun lomansa alkajaisiksi. Kesälomasuunnitelmissa on pitkänmatkan lentoja. Hän haluaa käydä ihmettelemässä merentakaista meininkiä. Tämäkin keskustelunpätkä käytiin pitempien puheiden lomassa.
– Kai sinä kävit äänestämässä?
– En tosiaankaan.
– Etkö löytänyt ehdokasta?
– Ei kiinnosta.
– Ei se nyt sentään ihan sama ole kuka turhapuro meitä EU-parlamentissa edustaa, kyllä sen luulisi kiinnostavan jokaista veronmaksajaa…jne blaablaablaa…
– ( kohottaa kulmiaan, pyöristää silmänsä suuriksi, hymyilee hiukan ja ravistaa hitaasti päätään…)
– Okei. Antaa olla. (Onneksi hän ei taputa päälaelle kuitenkaan…)
Mikä siinä on, kun nuoria ei kiinnosta? Onko ihme, kun ikäpeikot vain äänestää, että tulos on mikä on? Vaalien tiedotus oli tosi kehnoa, vasta äänestyskopissa selvisi ehdokkaan numero, kun aikani listaa selasin. Television vaalien tulosohjelmakin oli tylsintä mitä kuvitella saattaa. Ja jälkiviisastelua piisaa pitkin viikkoa.
Tunnen erään. Hän on vaeltajakarhu, luonnonystävä, tonttusieluinen ja suuri sydämeltään. Silloin tällöin häneltä saapuu puhelimeen tai postilaatikkoon viesti, jossa on paljon sisältäviä, hitaasti nautittavia lauseita. Kun hänet kohtaa raitilla, juttuhetki jättää tunnelman kuin olisi kuunnellut metsää, sadetta ja tuulta. Jos hän tulee käymään, hän tuo satukirjan, löytämänsä kiven, leipomansa kakun tai herkullisen salaatin. Hän tekee surutyötään kaivamalla vanhalle ystävälle haudan lapiolla koneen sijasta. Uniikimpaa ystävää ei voisi toivoa.
Tunnen toisenkin. Surevat tulevat hänen luokseen pyytämään omaiselleen viimeistä palvelusta. Hitaasti ja kunnioittaen hän ottaa heidät vastaan, kuuntelee tarkkaan, ei säiky itkua. Siunauspuheen hän pitää sydämellisesti kuin ystävälle, sillä hän tuntee useimmat seurakuntalaisistaan. Hän tulee muistotilaisuuteen aina, kun omaiset sitä toivovat. Hän huomioi omaisten surun vuosipäivän, käy tervehtimässä tai muistaa muuten. Hän on turvallisesti läsnä surevia kohdatessaan.
Ehkä on myös väsyneitä, kyynisiä ja loppuunpalaneita kuolematyöläisiä. Ala ei ole kovin haluttu tai trendikäs. Hänen, joka työkseen palvelee vainajia ja heidän omaisiaan, täytyy olla tasapainoinen ja itsestään hyvää huolta pitävä. Epäaito tunteilu ja kaikenlainen falskius paljastuu heti, sillä sureva on ihmisenä herkimmillään. Kuolematyöläisen arvokkain ominaisuus on vaikenemisen ja läsnäolevan kuuntelun taito. Itkevän kanssa itkevä ei ole paras surutyöläinen eikä vainaja vitsejä kaipaa, omainen vielä vähemmän.
Kuoleman kanssa työskentelevällä on hyvä olla paljon elämää ympärillään. Sinutteluetäisyys tulevaisuudessa kohdattavan omankin kuoleman kanssa on oltava. Alalle valikoituvat ne, jotka oivaltavat tämän.
…hyväksyä, jos ei voi muuttaa; rohkeutta muuttaa, jos voi; viisautta erottaa nämä…
*
– – – ihmisien joukossa sydän täynnä rakkautta, keitä kohdannenkin – – –
Pyhä Kolme meidät kaikki siunatkoon
(Kelttiläisestä rukouksesta)
Projektinjohtaja oli jo keväällä kutsunut sekä torstaimummolan että vanhainkodin Nostalgia-ryhmän maaseutukotiinsa kesänaloitusretkelle. Oli ajatus viettää kesäistä puutarhajuhlaa kukkivien omenapuiden katveessa. Osoittautui, että toukokuun lopun helteistä huolimatta omenapuut eivät puutarhassa kukkineetkaan tänä keväänä. Sääkin alkoi muuttua retkipäivän lähestyessä. – Ei hätää, jos sataa, kokoonnumme vastaluudittuun latoon, lupaili kutsujen emäntä. Aamulla satoi ja oli tosi koleaa. Päädyimme tupaan.
Miten rattoisaa meillä olikaan! Toistakymmentä mummelia, kaksi pappaa ja monen monta avustavaa käsiparia – kaikki mahduimme tupaan loistavasti! Nuorimmaisina talonväen toista ja kolmatta sukupolvea – pikkupikkuisin 2 kk ja Isoveli 3 v – ja joukon vanhimpina yli yhdeksänkymppiset. Oi, sitä elämän runsautta, muistojen kirjoa, tulevaisuuden toiveita ja unelmia!
Tuvan pitkän pöydän ääressä oli leppoisaa perheväen tuntua. Monelle oli taatusti mukavaa vaihtelua arkisiin yksin nautittuihin aterioihin saada syödä yhdessä kauniisti katetussa pöydässä. Talon makkaramestari loihti pöytään grilliherkut, salaatti syntyi taitavin käsin tuota pikaa, mukana tuodut aamuntuoreet sämpylät maistuivat ja kahvin kera taikoutui oiva rahkapiirakka jälkiruuaksi.
Onnelliset tupaankutsutut toivat kuka runon, kuka soiton tai laulun yhteiseksi iloksi. Satumaa-tangon myötä kukin sai kertoa missä on hänen satumaansa. Muuan torstaimummoista kiteytti yhteisen tunteen: kyllä se on nyt tässä tuvassa.
Aamulla hiusmuotoilijani kysäisi tukkaani tuivertaessaan mitä lomasuunnitelmia meillä on. Saman tien hän muisti: ai niin, mutta teillähän onkin nyt molemmilla pelkkää lomaa. – On suunnitelmia, on unelmia ja on remonttia, vastasin. Unelmia pitää helliä, niistä ne suunnitelmat kehrääntyy. Remonttiahan riittää aina.
Kaikenmoisen kesäpuuhan keskellä tekee pieni arkinenkin irtiotto oikein hyvää. Ajoimme Naantaliin, yhteen viehättävimmistä kesäkaupungeista. Söimme rannan tuntumassa herkkuannokset perinneruokaa, perunamuussia ja silakkapihvejä. Ihanasti ravittuna nousimme vanhaan luostarikirkkoon musiikkijuhlien juhlakonserttiin. Presidentti ja rouva Koivisto sekä rouva Ahtisaari näkyivät juhlistavan tilaisuutta läsnäolollaan.
Joseph Haydnin G-duuri-jousikvartetto Fine Arts Quartetin esittämänä soi kauniisti, mutta intohimottomasti. Bohuslav Martinún sonaatin (n:o 2) sellolle ja pianolle kuulin ensi kertaa, Arto Noraksen ja Ralf Gothonin huima tulkinta tarjosi ehdottoman elämyksen. Felix Mendelssohnin Oktetto pyyhki mielestä viimeisetkin arkiset mietteet. Tässä upeiden muusikoiden kokoonpanossa soittivat mm. nuoret viulistimme Elina Vähälä ja Jaakko Kuusisto.
Paluumatkalla mietin, mikä tekee Naantalin musiikkijuhlien konsertit aina niin erityisellä tavalla sielua ravitseviksi. Loistavia muusikoitahan on monilla musiikkijuhlilla ja hienoja konserttisaleja riittää. Voisiko se jokin olla tuo ikivanha temppeli, jonka akustisesti niin lämmin ja rikas holvisto soittajaa ja kuulijaa nöyrästi puhuttelee.
Pissismummon Poikakaveri ilmoittihe hyvissä ajoin kevättalvella, että hänelle pitää sitten kanssa antaa köllötysrauha. Tarkoitti, ettei heti ensimmäisenä eläkeaamuna lyödä kouraan kodinkohennuslistaa. Mummo sisäisti nöyrästi toiveen, mutta on totuuden nimessä sanottava, että muutamaan otteeseen saattoi lipsahtaa asiassa ja sai oikeutettua palautetta.
Poikakaveri sai pari kuukautta virallisesti eläkkeellä oltuaan männäviikolla ilmoituksen, että hänelle aletaan maksaakin köllötyksestä vastedes. Tuosta virkistyi hän tavattomasti. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa huushollissa. Mummo ei kerinnyt sanoa mitäkään, kun keittiöremonttimies jo oli tilattu mittailemaan ja laatimaan suunnitelmaa. Ooh, tästähän on puhuttu vasta kymmenisen vuotta, että sitten kun.
Mummo oivalsi kohtsillään, että Poikakaverin tarmonpuuskaa olisi hyödynnettävä muutoinkin (se lista!). Niinpä hän tiedusteli vaivihkaa, josko osin miehistä voimaa edellyttävä niin sanotun vaatehuoneen suursiivous menisi samoilla lämpimillä. Eikä puolta sanaa poikittain! – Siitä vain toimeksi, tuumi Poikakaveri.
N. s. vaatehuoneessa möyrimiseen meni puolitoista päivää. Suursiivous tehtiin ’kaikki ulos, puolet takaisin ja loput pois talosta’ -systeemillä. Talvivaatteet heiluivat iloisesti kesätuulessa sillä välin, kun Vanhapari inventoi hyllyjen uumenista esiinkaivettua sekalaista rompetta. Vain todellisessa käytössä olevat tavarat ja niukantiukka paketti nostalgiaa läpäisivät armottoman seulan. Uudet laatikot ja koritkin haettiin Isomarketista.
– Jo vain on siistii, tuuletteli Vanhapari aherruksen tulosta. Kelpaa nyt esitellä vierahillekin: …ja tämä oli se n.s. vaatehuoneemme. Oijoi, Vanhapari malttaa tuskin odottaa keittiöremontin tulosta!
Puhtaan Hengen voima on pyhää. Se antaa heikolle vahvuutta ja aralle rohkeutta. Se koskettaa surua lohduttavasti ja sairautta lempeästi parantaen. Hengitä Pyhää, se on lahja Jumalalta.
|
|
