Hesarin kakkossivun Vieraskynä tarjoilee asiantuntijatason tietoa ja mielenkiintoisia, pyydettyjä puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Viimeksi olen seurannut julkaisusarjaa Mielekäs vanhuus ja saksinut siitä jutut Masennus ei kuulu vanhuuteen, Muistisairas ihminen kaipaa tukea ja Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa.
”Kansainvälisten tutkimusten mukaan mielialaongelmista kärsivät ikäihmiset hyötyvät sekä psykoterapiasta että erityisesti ryhmämuotoisista psykososiaalisista hoidoista, kuten taide-, muistelu-, ja musiikkiryhmistä. Säännöllinen liikunta on myös iäkkäillä yksi parhaista ja halvimmista tavoista kohentaa mielialaa ja pitää yllä psyykkistä hyvinvointia.”
Vanhenemiseen liittyvissä puheenvuoroissa painotetaan yleensä terveydenhuollon avopalvelujen kehittämistä ja lääkehoitoa. Palvelujen lisääminen ei ole relevantti ratkaisu kaikkeen. Maksajaa ei yksinkertaisesti löydy. Lääkkeitä käytetään usein tarpeettoman paljon, korvaamaan puuttuvaa inhimillistä hoivaa. Uusi eläkeläispolvi osaa onneksi etsiä tietoa ja haluaa ponnistella hyvinvointinsa eteen. Ikääntyvä voi itse vaikuttaa paljon mielialaansa monipuolisella ravinnolla, riittävällä unella ja liikunnalla sekä positiivisia kontakteja vaalimalla.
”Kahdella kolmesta muistisairaasta ihmisestä on useita kertoja viikossa ilmenevä käytösoire (ärtyisyys, levottomuus, agressiivisuus). Kansainväliset ohjeet suosittavat, että käytösoireisen muistisairaan ihmisen hoidossa käytettäisiin ensisijaisesti muita kuin lääkkeellisiä hoitomuotoja.”
Muistisairaus on asianmukaista hoitoa vaativa vanhuuden ongelma. Suositukset ovat hyviä, mutta niiden toteutus edellyttäisi selkeästi enemmän kodinomaisia hoitopaikkoja ja hoitohenkilöstöä kuin nykyään on. Avuksi tarvitaan vielä omaisia ja vapaaehtoisystäviä.
Vappu Taipale vaati puheenvuorossaan taannoin radikaalia uudistusta vanhustenhuollon toimintatapoihin ja väitti: ”Vanhenemiseen aiheetta liittyvä stigma estää meitä nyt toimimasta rationaalisesti ja yhteisen edun mukaisesti.” Samalla hän tarjosi kuntiin resurssikeskusmallia, halukkaiden ja hyväkuntoisten ikääntyvien muodostamaa reserviä julkisten palvelujen täydennykseksi.
Jo nyt on lukemattomia mahdollisuuksia liittyä erilaisiin resurssijoukkoihin ilman kunnallisia keskuksiakin. Pelkään, että kuntien ohjaksissa toiminta tukehtuu poliittisiin intohimoihin ja byrokratiaan.
Rakkaus ei koskaan häviä, sanotaan raamatussa. Ei rakkaus katoa, vaikka miltä tuntuisi. Se on elämän vahvin taustavoima. Eikä se häviä vihan voimille, vaikka siltä näyttäisi.
Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa..
Syitäkin löytyy. Enstekskin helle mehuttaa. Toisekseen on ollut kesäflunssa epämääräisesti tulollaan, mutta ei puhjennut tuo inhuus sentään täysillä. Mokoman kanssa ei auta muu kuin maltti, antaa elimistölle rauhaa pöpöläisen nujerrukseen. Illalla kastellaan pihan kukat ja päivät ihaillaan niiden kauneutta. Siinä kaikki. Nyt.
?
Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
Kukka katsoo vilpittömästi suoraan kohti. Äsken se oli tallautumaisillaan ohikulkijoiden jalkoihin katuun asti taipuneessa oksassa. Katselemme toisiamme vaiti; sydämeni täyttyy.
Suvussani on monenikäisiä, nelikuisesta ja kahdeksankuisesta aina äitiini, joka täyttää pian 95. On vauvojen viatonta suloa, on taapero- ja leikki-ikäisen kehittyvän temperamentin räiskettä. On kolmikymppisten sukupolven modernia elämää ja unelmia. Vain murrosikäisten sukupolvi puuttuu. Tässä joukossa olemme mekin kaksi, työvuosiemme uurastuksesta toipuneina ja uuden elämänjärjestyksen kanssa sinuiksi pyrkimässä.
Monenlaisten jaksojen läpi kuljettuani, monia kohtaloita läheltä myötäelettyäni osaan arvostaa tämän elämänvaiheen seesteisyyttä, onnea. Eihän elämältä aina saa mitä tilaa, ei hyvässä eikä onneksi pahassakaan. Monin tavoin on paremmin kuin olen osannut odottaa, vaikka jotkut asiat ovat menneetkin toisin kuin toivoin. Otan Jumalan lahjana ja siunauksena, että nyt on näin hyvin.
Hyvien asioiden kertomista joskus empii. Vastassa saattaa olla hämmentynyt hiljaisuus tai reaktioihin pujahtaa vihertävää sivumakua. Toisinaan saattaa syntyä yllättävä kilpailu, kumman hyvä onkaan parempi. Iloni lapsenlapsesta tuskin kohtaa lähimmäistä, jolla on menetyksiä ja rauenneita toiveita. Työssään sinnittelevän ei liene helppo yhtyä eläkeläisen vapaudeniloon. Tunteen ilmaisua voi sentään hienosäätää, mutta miten köyhäksi kävisikään vuorovaikutus, jos täytyisi ilosta vaieta ja surut pitää sisällään.
Myötäilo ja empatia ovat opettelun arvoisia, jos niitä ei ole syntymälahjana saanut.
Virkistyin heti paikalla kun tuli viileämpää. En kertakaikkiaan ole helleihmisiä, vaikka lämmöstä nautinkin. En koskaan ’ota aurinkoa’ ja etsiydyn varjoon aina kun voin. Ei se mikään periaatekysymys ole, tuntuu vain paremmalta niin.
Menneenä aamuna nousin tuntia varhemmin kuin tavallisesti. Siitäkö johtui, että sain enemmän aikaan kuin olin ajatellut. Tavanomaisen ruuanlaiton ja pyykin lisäksi ompelin kahteen pöytäliinaan käänteet, korjailin uutta ja vanhaa vaatetta ja pesin oleskelutilan ikkunat. Jossain välissä tuli lehdetkin luettua ja loikoiltua tovin kirjan kera. Toinen käväisi kaupungissa asioilla, tuli kaupan kautta kotiin ja maalasi uusitun pihavajan seinät. Aidan maalausta riittää moneksi päiväksi.
Toivon, että tällä tai tulevalla viikolla voimme vielä kerran käydä matonpesussa ja järjestää vajan sisältäkin. Ne ovat kesäpuuhia, jotka riippuvat säästä. Ennusteet näyttävät epävakaista. Sen mukaan eletään miten on. Kesäsydämellä on mukavaa puuhastella kotona, kun lomanviettäjät tungeksivat yltympäriinsä. Elokuulla kun muitten meno hiukan hiljenee, on hyvä aika eläkeläisten reissailla.
En käsitä miksi hoetaan: eläkeläisillä vasta kamala kiire on. Onko? Näyttämisen haluako se, että pitää ehtiä kaikkialle mihin ennenkin ja vielä sinne, mihin ennen ei? Ohjelmaa ja tekemistä on tietysti tarjolla. Voihan valita poiskin; puuhata jaksamisen mukaan ja osallistua virkistyksekseen.
Ihmeitten aika ei ohi olekaan: Pissismummolan keittiöremontti tuli (99{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) valmiiksi neljässä päivässä niin kuin oli luvattu. Yllätysten varalta takarajaksi sentään oli ilmoitettu viikko. Roskiskaapin sisuskalut myöhästyivät sen verran porukasta, että viikko täyttyi.
Maanantaiaamuna kaatuivat rymisten vanhat kaapit ja katosivat kaatikselle Mestarireiskan toimesta. Iltapäivällä ilmaantui ovelle Hiljainen Haalarimies. – Putki vai sähkö, Pissismummo uteli. – Putki, urahti tämä ja syventyi puuhaansa muuta virkkamatta. Tämän mentyä tupsahti Piuhaveikko paikalle ja askarteli tovin tonkeineen. Näin olivat valmistelevat toimenpiteet tehty Mestarireiskan jatkaa.
Tiistaina kohenivat tilaan uudet kaapinrungot ja laatoitus. Keskiviikkona ilmaantuivat kaapistoihin hyllyt, ovet ja laatikot ja Mestarireiska napsautteli hantaakit paikalleen ja koneet koloihinsa. Torstaina vierailivat Hiljainen Haalarimies ja Piuhaveikko uudemman kerran ja kas, tuli valaistus ja koneet heräsivät henkiin. Iltapäivällä jo häärivät asukkaat väliaikaissijoitettuja kaapintäytteitä uutukaisiin uumeniin.
– Mahtaa äkistää, kommentoi Huiskismummo kännykässä kuultuaan keittiörempan valmistuneen. Pissis siihen että mitäs se äkistys meinaa? Oudoksumista, kuulemma. Selvä se, nääs ensteks on Mummon opiskeltava kasapäin ohjekirjasia: tietoa, käyttöohjeita, vinkkejä ja varoituksia. Nykyään pitää astioidenkin olla induktion- mikron ja konepesunkestäviä. Muutama pitempään palvellut kattila, pannu ja kippo oli jo jouduttu hyvästelemään.
Pissismummo on alkanut lähestyä varovasti uutuuttaan hohtelevaa kohdetta nimeltä induktioliesi. Ei nappulan nappulaa ole missään, sormenpäällä mukamas vain naputellaan lieden reunaa. Ensimmäisestä puuronkeitosta puhkesi pienimuotoinen paniikki, kun Poikakaveri äityi kokeilemaan ajastinta, sotkeutui sormiinsa ja puolivalmis puuro oli syöksymäisillään ulos kattilasta ennen kuin Mummo ehti apuun.
Tekniikkaorientoitunut Poikakaveri on kyllä osoittautunut korvaamattomaksi opastaessaan Mummoa ottamaan haltuun modernia välineistöä. Mikrouunista kuuluu outoa kolinaa. – Miten tuo noin lenkottaa, hätääntyy Mummo säädettyään ohjeen mukaan jäiset perunalohkot kuumenemaan kuudeksi minuutiksi. Poikakaveri säntää paikalle, tempaisee mikronoven auki ja sovittelee lasialustan kunnolla paikalleen. – No, nyt ei lenkota.
Kyllä Mummon nyt kelpaa. Kaikelle tarpeistolle löytyi paikka. Kenkkukoipisen pulma, alakaappien alimmaiset hyllyt, ovat nyt muinaishistoriaa. Jo loppui lattianrajassa könyäminen! Kevyesti liukuvat laatikot paljastavat sisuksensa auliisti ja sulkeutuvat itsekseen, ei tarvitse kuin avittaa alkuun. Sen sijaan yläkaappien keskihyllyt vaativat jo Mummolta varvistusta ja ylimmäiset peräti tikastuolia. – Ain on jottai oltava, se pittää pienen nöyränä, Pissismummon Ikimuori sanoisi.
Viisikymmentä sivua tymäkkää ohjeistusta uudesta uunista sai Pissismummon otsaan pari hikihelmeä. Pikkuriikkisen tuli ikävä vanhaa römperiä, jonka nappulasta kun käänsi, uunin sai päälle ja pois ja toisesta nappulasta sai säätää lämpötilan. Nojoo, kun tarkemmin muistelee olihan siinäkin grillivastuksia ja muuta rompetta, muttei Mummo niitä mihkään tarvinnut. Pölyä vai keräsivät peltiosaston pohjalla.
Saas nähdä milloin Mummo uskaltaa lähestyä paistoapparaattia tosimielellä. Pitää se vissiin tehdä ennen kuin piparinpolttoajat ovat käsillä.
Voi kanssakulkijaa, joka sattuu armottoman tielle poikittain; lähimmäistä, jonka arvot, tavat tai näkemykset ovat erilaisia. Maailmamme on yhteinen, tilaa ja valoa olisi kullekin kukkia omalla kukalla.
|
|
