Pihassa kukkii kuunlilja. Odotettavissa täysikuun öitä merellä ja matkantekoa uusissa maisemissa. Elokuu, elämänkuu.
”Kasvokkaismykistely ja kirjallisen perinteen töpöhäntäisyys silloittavat kätevästi kusiaispesän ja kännykän väisen kuilun. Kulttuuriin suhtaudutaan ylimääräisenä ohjelmanumerona, johon osallistumisessa noudatetaan ankaraa vapaaehtoisuusperiaatetta.”
Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien kolumnissa Keskellä viikkoa
”Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katsot hyväksi. Totuudeksi – joka on kerrottava, Elämäksi – joka on elettävä, Valoksi – joka on sytytettävä, Rakkaudeksi – jota on rakastettava, Tieksi – jota on kuljettava, Iloksi – jota on annettava, Rauhaksi – jota on levitettävä, Uhriksi – johon on suostuttava perheessäni ja naapureitteni parissa.” -Äiti Teresa
Heti alkuun kömmähdän: Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katson hyväksi. Näinhän se todellisuudessa taitaa olla. En edes rohkene väittää, että tunnen Jumalan, jota kuitenkin vilpittömästi yritin palvella hänen kirkkonsa tehtävissä kymmenet vuodet. Varmaan olen tehnyt monet asiat juuri niin kuin itse olen katsonut hyväksi. Mitenkä muuten?
Sitten kompastun totuuteen. Voi, miten voisi tietää mikä on totuus! Raamattuni kertoo, että Jeesus Kristus on totuus. Heti herää vain kimppu uusia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Tämä aika ei totuuksista piittaa; asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja ne saadaan näyttämään vaikka miltä. Toisaalta moni näyttää uskovan, että totuus on hänen hallussaan ja ryhtyy uhkarohkeasti Jeesuksenkin tulkiksi.
Kolmannen kerran nikottelen uhrin kohdalla. Pitkään mietin uhriuden etymologiaa. Onko uhri aina de facto täysin viaton vai voisiko hänellä olla omaa osuutta uhriksi päätymiseen? Rikoksen uhri saattaa hääriä väärissä puuhissa itsekin tai uhkarohkea ottaa riskejä, jotka altistavat uhriutumaan. Onko onnettomien olosuhteiden tai puhtaan sattuman uhreja muualla kuin tulvissa ja maanjäristyksissä?
En pyri Äiti Teresaksi, en osaa noin rukoilla. Uhriksi suostumisen, uhrautumisen ristiriitaiset mietteet tuovat ajatukset takaisin Jeesukseen. Ei tainnut olla hänkään ihan viaton kohtaloonsa; härnäsi tietoisesti aikansa uskontotuuksien ja vallan hallussapitäjiä. Kulki omaa tietään muita mielistelemättä. Aikansa anarkisti.
Jumala, Totuuden ja Rakkauden Henki, toivon ja rukoilen, että olet läsnä elämässäni. Ei minusta ole totuutesi tai tahtosi tulkiksi. Yritän vain kulkea tietäni niin, että henkesi valo, ilo ja rauha heijastuisi elämässäni ja rakkautesi olisi ihmissuhteitteni lämpönä.
Totuus ei taida olla aistinen asia. Aistiset ovat usein harhaa. Kauneus katoavaa, onni hetkellistä kuin valo, joka veden kalvolla leikkii. Etsin pysyvää.
Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.
Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.
Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.
Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.
…se näyttäisi pieneltä punaiselta tuvalta vanhojen koivujen suojassa rauhallisen lammen rannalla
…haluaisin elää mökkikesää yksinkertaisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa – en kuitenkaan itsetarkoituksellisen epämukavasti
…antaisin mökin sisustuksen ja ympäristön rakentua tarpeiden mukaan vähän kerrassaan kauniiksi kokonaisuudeksi – en tekisi siitä ylijäämäkalusteiden ja kulahtaneen arkiesineistön loppusijoituspaikkaa
…toivottaisin omat rakkaat aina tervetulleiksi ja hyvät ystävät kun molemmille sopii
…sopisin muutamasta perussäännöstä: kunnioitetaan luontoa, eletään siivosti ja jätetään paikka kuntoon
…puhuttelisin tupaani lempeästi, viettäisimme kesää yhdessä, antaisin sen rauhassa nukkua talviunta…
?
Pissismummolla on kummipoika, jonka nuorimmainen on ominut käyttöön muutaman tehokkaan sanan. Juuei, ikävä kyllä ne ei ole mitään hurmurivauvojen lellikamaa. – PAKKO, tärähtää kohtalaisella volyymilla sopivassa saumassa. Toinen yhtä tehokas on EI. Siinä on ehtaa suomalaista sisua poijalla. Ettei vai osaa sanoa eitä tämä mies, hui hai!
Sanotaan, että Suomi on vapaa maa, täällä ei ole pakko muuhun kuin kuolemaan ja siihenkin vasta kun ensin on eletty. Pissismummo on ollut huomaavinaan, että pakkoa löytyy kyllä elellessäkin. Jos ei ole ulkopuolista niin sisäpuolista aineski. Niinku toi siivousvimma. Iskeny on jo kahdesti sekin salama samaan huusholliin. Ensin oli pakko siivota vaatehuone. Kuukauden päivät meni tulosta ihaillessa. Sitten iski pakko siivota pihavaja.
Oli se hirmuinen urakka, ilmankos tuota on lykätty vuodesta toiseen. Täpötäynnä sen sortin tavaraa, mitä ’joskus saattaa tarvita johonkin’. Tuleehan silläkeinon katto-orsi vastaan vaikka mimmosessa aitassa saatikka pikkuisessa pihavajassa. Vajan seinäpaneelit oli uusittu ja maalattu ensin. Olikin nähtävyys hetken aikaa, kun seinät oli purettu ja kehikko vain sen kaiken roippeen ympärillä. Ei hevin unohdu.
Kertaalleen hyväksi havaittu sisäisen siivouspakon hoitoresepti otettiin taas käyttöön. ’Kaikki pihalle ja puolet takaisin’. Sanat ei riitä kertomaan, mitä kaikkea sisuksista paljastui. – Vieläks tää mehumaija on olemassa! Tätä on äitis käyttäny viimeks öbaut nelkyt vuotta sitte? – Enpäs muistanukkaan, että mulla on vielä sukset, ei meinaan oo lunta näkyny näillä main! Onks nää ees mun vai kuopukkapoijan? – Ei oo totta, täällä on sun opiskelukirjat yhdessä laatikossa…
Täytyy sanoa, että Pissismummo ja Poikakaveri olivat jonkinmoinen näky itsekin. Nääs pahimmassa vaiheessa piti ottaa suikale kertakäyttölakanaa hengityssuojaimen virkaa toimittamaan, kun luudittiin hiiriperheen möyhentämiä auringonkukan siemeniä ja muuta epämääräistä moskaa lattialta. Perusteellisen nuohouksen jälkeen oli sortteerattava pihalle nostettu romppeisto ja ladottava puolet takaisin hyllykköön.
Jäätiinpä henkiin siitäkin. Saunan lauteilla paranneltiin kolotuksia iltasella ja Mummo hiljensi ronaavan kenkkukoipensa sinisellä pillerillä yölepoon. Hylätty vajansisuskalusto oli pihassa senverta murheellinen näky, että pakkohan sekin oli toimittaa pois kohta aamun koitteessa.
Mansikoillakin on ’parasta juuri nyt’ -päivänsä. Eivät ne säilöttynä enää maistu niin kesältä, vaikka hyviltäkin. Nautitaan, kun aika on parhaimmillaan!
Sattumoisin Pissismummolassa on tullut mietiskeltyä aitoja. Siis monikollista laudasta rakenneltua aitaa. Juuh eikä pelkästään mietiskelty vaan sitä oikein pensseli kädessä ja maalitörppö toisessa. Ihminen jos asuu jonkun rivin päässä, sillähän on maalattavana enempi aitaa kuin naapurilla, mikä on tietysti aivan eppistä. On sekin aidanpätkä maalattavana molemmin puolin, jonka takana ei ole naapuria.
Mietipä lautaa, montako on kanttia siinä. Noo, ei ole niin monta yhdessä puusiivussa, mutta aidassapa on sisälautaa ja ulkolautaa tällä puolen ja tuolla puolen ja joka kantilla pitäis pensselin käydä. Siinähän on oltava selvä systeemi, mikä kantti ensin maalataan. Jos menee väärästä kantista alkamaan, saa kaapia homman päätteeksi hampaat irvessä maalia käsivarsistaan.
On ilmeistä, ettei kantikkaan aidan mietiskely pensselin ja maalitörpön kera ole monenkaan mielestä mieluisinta lomapuuhaketta hellepäivinä. Toisaalta sateella homma ei käy. Yksi ja toinen näkyy lahjoneen ja kiristäneen jälkikasvuaan tai suvun kesätyötöntä opiskelijapoikaa hoitamaan pensselöinnin. Siinä on kulunut kaljaa ja tupakkia ja muutama voimallinen sanakin sihahtanut ennen kuin systeemi on selvinnyt vasta-alkajalle.
Pissismummon lapsuusmaalla oli ennen muinoin monin paikoin aitoja erottamassa vasikoita porsaista ja varsoja hevosista. Kyseisiä aitauksia kutsuttiin karsinoiksi tai pilttuiksi. Pissismummontekeleelle (tää tietenkään silloin vielä mummo ollut) ei oikein koskaan selvinnyt, miksi hevosella oli talli ja pilttuu, mutta vasikalla ja porsaalla karsina navetassa. Päällisin puolin näyttivät samanlaisilta aitauksilta. Ettei vain olis ollut porsaan mielestä eppistä, kun ei päässyt pilttuuseen.
Juuei, eipä tässä mitään. Homma on hoidettu ja aurinko paistaa vieläkin. Saa kehaista tuttavalle, kun se kysäisee mitäkuuluu, että kovasti on ollu kanttia…
Kesän toinen kävely hautausmaalla, nyt torstaimummolan ystävän kanssa. Lupasin, että etsimme isänsä haudan. Oli kova paikka, ainoalle tyttärelle, ettei jaksanut isän hautajaisiin. Tuntui kuin kylmä kivi olisi jäänyt sydäntä hiertämään.
Jumalanpuiston suntio sattuu paikalle työtehtävissään. Tulee halaamaan, sieluntoveri. Kuultuaan ketä etsimme, ohjaa meidät oikeaan paikkaan. Kuljemme saman tien, jota ystävän isä on saatettu arkussaan kappelilta leposijalle. Syvänpunainen pelargonia tärisee tyttären käsissä. Isän elämä täyttyi viimein lähes satavuotiaana.
Ymmärsihän isä, lepoon päästyään, miksi tytär ei jaksanut. Tuonpuoleisessa tuskin maallisia muistellaaan. Kylmän ja kipeän kevään jälkeen tytär jaksaa nyt tulla, sydänkesässä. Muistelee vesissäsilmin isää ja äitiä. Tajuaa omankin leposijansa olevan tässä sitten, kun se aika tulee, uljaankauniin männyn katveessa. Kivi ei enää paina sydämessä.
Haudoilla kukat hehkuvat. Tuuli soi puiden uruissa. Tytär lähtee, keventynein mielin.