Vietimme rauhaisaa voimaantumisviikkoa kotosalla, mitä nyt konsertissa käytiin virkistymässä. Sitten tuli riemuisa viikonloppu Pikkuritarin mummelina ja vaarina, kun soittajavanhemmat olivat alansa töissä. Yksivuotiaan energia jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää. Miten hän tutkii Vaarilan huoneita ja kaikkia tavaroita, joihin ylettyy, availee kaappeja ja laatikoita, poimii kiinnostavia esineitä mukaansa ja kokeilee mitä kaikkea niillä voi tehdä. Pikkuritarilla on Vaarilassa oma ’konttori’, kannellinen kori, jossa on leluja ja kirjoja. Hän on oppinut suunnistamaan konttoriinsa kohta tultuaan. Korin kantta on kiva availla ja sulkea, lelut voi viskellä pois ja mennä koppaan istumaan. Lempilelut vaihtelevat, mutta viimeksi muuan keittiön laatikosta löytynyt tyhjä teepurkki voitti kaikki autot ja pehmolelut. Kas, purkkiin voi laulaa, se kaikuu kivasti, siellä voi helistää pientä muovipulloa, johon Mummeli on pannut riisiryynejä. Purkki kajahtelee, kun sitä lyö lattiaan. Ja parasta tietysti, että se pysyy pikku kätösessä niin, että sitä voi kanniskella ylpeänä ympäriinsä.
Tällä puolen viikonvaihteen on sitten ollutkin yllin kyllin menemisiä. Picasso-näyttely oli toki katsastettava, tuskin sen tason taidetta meidän elinaikanamme toiste tulee Suomeen tässä laajuudessa nähtäväksi. En ole varsinainen Picasso-fani, mutta kiinnostavaa oli seurata, mihin suuntaan taiteilijan eri vuosikymmenien teokset ovat muuttuneet. Jo varhaisimmista töistä näkee, että kyseessä on harvinainen lahjakkuus. Kubistiset työt miellyttivät nytkin minua eniten, yksi sellainen jäi jo vuosikymmen sitten mieleeni Tukholman Moderna Muse’etista, Mies ja kitara. Surrealistiset työt lienevät tunnetuinta Picassoa, niitä oli varsin edustava kokoelma. Näyttelyssä oli tavallisena arki-iltapäivänä melkoinen tungos.
Suomen Kansallisteatteri on instituutio, jolla on komea historia ja ylväät puitteet. Näyttelijäkunta on erinomaisen taitava, sijainti ei parempi voi olla ja katsojiakin riittää. Kiinnostavin ohjelmisto tosin löytyy tällä hetkellä ihan muualta, pieniltä näyttämöiltä sivukaduilta. Tuntuu siltä, että komeassa linnakkeessa on torkahdettu ruususen uneen. Klassikot osataan ja niitä onneksi ohjelmistossa on aina. Ohjelmistoon ujutetaan modernia kotimaista draamaa, mutta taso notkahtelee. Kävimme kärsimässä Hotakainen-Lehtola-parivaljakon Kuka kukin on -näytelmän. Sen piti olla komedia. Jo ensimmäisellä puoliajalla haukottelimme. Näyttelijät tahmailivat käsittämättömän hajanaisen tekstin kanssa (mitä moskaa teatterityöläinen joutuukaan opettelemaan ammatikseen). Toisella puoliajalla sain hyörinnästä vaivoin irti jonkinlaisen johtoajatuksen – jos sellaista nyt oli – että ihmisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan eikä kuunnella muinaisia viisaita tai kumarrella vallanpitäjiä. Ohjaus (töistään palkitun Lehtolan) oli yhtä sekava kuin tekstikin. Aplodit ansaitsi esirippu, kun se viimein laskeutui.
Olimme yhdessä kotikirkossa pitkästä aikaa. Messu antoi paljon: vierailevan lähetyspappiveteraanin sydäntä koskettava saarna, oman tutun pastorin valoisa tapa kohdata seurakunta, ehtoollisen armahtava siunaus jokaiselle osallistujalle henkilökohtaisesti osoitetuin sanoin, musiikki, joka oli sopusoinnussa päivän johtoajatuksen kanssa. Teksteinä oli Mooseksen musertava laki Vanhasta testamentista ja Kristuksen armahtavan rakkauden julistus Uudesta. Saarna päättyi haastavasti: ?kaikki on jo sanottu, mutta kaikkea ei ole vielä tehty?.
Tilastojen karu kertoma, että väki kirkossa vähenee hitaasti mutta varmasti, ei näy vielä kotikaupunkimme messussa. Eroava porukka lieneekin pääsääntöisesti heitä, jotka eivät sunnuntain messussa käy. Avioliittoon kuulutettuja on talviaikaan yleensäkin vähän, mutta kastettuja lapsia sen sijaan kuluneella viikollakin kymmenkunta. Kuolleiden joukossa oli tuttu vanhus, joka jaksoi 88 vuoden ikään. Muistelen menneiden vuosien uskollista diakoniapiiriläistä, joka oli lämpimien tekojen ihminen.
TIEDE-lehden erikoisnumero, Ihmisen tulevaisuus, kaavaili hulvattomia näkymiä tekniikan ja lääketieteen kehitykseen. Tällä kertaa pidättäydyttiin kokonaan globaaleista kauhukuvista. Ihmisen henkisen kehitystä ei juurikaan ennusteltu, ainoastaan artikkelissa Kirkko natisee liitoksissaan oli tutkija Kimmo Ketolan ajatuksia. Kirkkoa koskeva tulevaisuusskenaario osoittautui yllättävän kansalliseksi ja varovaiseksi: v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa ei sitäkään; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy. Oppisisältö ei ehkä muutu, mutta tulkinnat väljenevät.
Enpä tiedä mitä kyseinen tutkija on tutkinut, mutta hänen arvelunsa ateistisen kristillisyyden yleistymisestä vaikuttaa oudolta. Sanaparihan on absurdi. Kovin jälkijättöiseltä tuntuu ennuste, että liturgisten ja karismaattisten suuntausten rinnalle voi nousta sosiaalista, ekologista, mystiikkaan ja meditaatioon suuntautuvaa kristillisyyttä. Eikö tuota kaikkea ole nyt jo kirkon sisällä runsain määrin. En ryhdy ennustelemaan kirkon tulevaisuutta, mutta toivoisin lastin kevenevän muutenkin kuin matkustajakadon ansiosta. Laiva on raskaasti kääntyvä, ellei peräti uppoamisvaarassa paljolti siksi, että siinä kuljetetaan mieletöntä määrää perinnettä, byrokratiaa, kirjaimeen hirttäytyviä ja kompromisseja tahkoavia teologisia ikuisuuskiistoja.
Elävä usko on siellä, missä kaikkea ei vielä ole tehty lähimmäisen hyväksi.
Luoja kasvatti omenapuun, hedelmä kypsyi, oli kaunis ja haluttava. Ihminen otti, maistoi ja sitten heitti pois. Paljon mehukasta ja hyvää mätäni maassa. Eräänä päivänä hedelmään kätketystä siemenestä kasvoi uusi puu.
Monissa laitostöissä: päiväkodeissa, kaupoissa, sairaaloissa ja tehtaissa aamun työvuoro alkaa perinteisesti seitsemältä. Kahdeksaksi tai yhdeksäksi menevät opettajat, toimisto- ja virastotyöläiset. Moni joutuu nousemaan työmatkasta riippuen varsin varhain. Ettenkö itsekin muistaisi herätyskellon ikävää nirinää työaamuina. Aina se tuntui raastavan makeimmasta unesta.
Sen päätin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä eläkepäivää, että herätyskelloa en sitten tarvitse, aamusta ei lipsuta iltapäivän puolelle eikä nukkumaan menosta aamuyölle. Täytyy myöntää, että muutaman kerran on lipsahtanut, syynä uppoutuminen lukemiseen tai kirjoituspuuhiin. Niissähän helposti ajantaju katoaa.
Nyt ehdotellaan jo vakavissaan, että koulujen alkamisaikaa pitäisi siirtää yläasteella ja lukiossa myöhemmäksi, kun nuoret ovat niin väsyneitä aamuisin, että nukkuvat pulpettiinsa. Televisio yhdisti ennen perhettä, mutta nykyään se toimii lapsenvahtina ja nuoria kasvattaa netti oven takana, jossa lukee: Aikuisilta Pääsy Kielletty.
Biologinen rytmi on jokaisella omansa, mutta onhan sen säätely mahdollista ja tahdonalaista. Varhaisia heräämisiä voi auttaa rauhoittamalla iltaa ja päiväjärjestyksestä voi itse pitää kiinni. Selvähän se, että muutaman tunnin uni ei jaksa pitää vireystasoa, jota tehokkaaseen oppimiseen tai työntekoon tarvitaan. Hyvä on, että erilaisia harrastuksia tuetaan, mutta lepo on aliarvostettua monissa perheissä.
.
”Monien yhdistysten elinvoimaisin toimintamuoto on kokous, kuolettava tilaisuus, jossa istutaan pöydän ympärillä ja haukotellaan sisäisesti. ’Järjestötoiminnan tarkoitus on järjestötoiminta’, luki eräässä kuvassa, jota kauan sitten vielä luulin vitsiksi. Toinen vaihtoehto on epämääräinen rähinä. Yhdistystoimintaan valikoituu aina jokunen tyyppi, joka saa tyydytystä riitelemisestä, oli aihe mikä hyvänsä.Jos rähinöintitarve ei tyydyty työelämässä, yhdistyksiä riittää ja niissä valta-asemiin pääsee demokratiavajeen turvin helpommin kuin töissä.”
Päivän sitaatti; Johanna Korhonen, Helsingin Sanomissa tänään
*Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa, suom. Sari Karhulahti; Otava 2009 (2006)
Aika harvoin enää käy niin kuin lapsena, että kirja tarraa kiinni, pakottaa lukemaan pitkin päivää ja yötä, kunnes tarina päättyy. Tämä kirja teki sen. Reilut 600 sivua ei ihan yhdeltä istumalta mene, varsinkaan, jos ei ahmi nopealuvulla tekstiä. Kirja on palkittukin. Olen kyllä semmoinen lukija, joka ei ilman muuta aina kehutuista ja palkituista romaaneista piittaa. Monet booker-palkitut ja nobelistit ovat omituisen koukeroisia, käsittämättömiä suorastaan. Tämä tarina hohtaa oudon kiehtovaa valoa.
Tarina sijoittuu Nigeriaan, Biafran valtion syntyvaiheisiin. Sisällissodan vaikutusta ja toisiaan seuraavien vallankumousten tuhoisaa ketjua kuvataan dramatisoimatta, lähes viileän tarkasti – milloin maassa oleskelevien tai asuvien valkoihoisten, milloin eri heimoisten paikallisten näkökulmasta. Tarinassa kuvataan yläluokkaisten ja Euroopassa koulutettujen afrikkalaisten elämää rinnan heidän palvelusväkensä ja näiden alkuasukasperheiden kohtaloiden kanssa. Kirjan vaikuttavuus muodostuu eksoottisesta tapahtumaympäristöstä ja kulttuurista sekä historiallisesta tilanteesta ja sotaa seuranneen nälänhädän vaikutuksesta ihmisten elämään. Biafran sota seurauksineen ylitti aikanaan maailman uutiskynnyksen ennen näkemättömällä tavalla eikä sukupolveni voi sitä unohtaa.
Lukijaa ahdistaa tietoisuus siitä, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa. Pidän teoksen merkittävimpänä ansiona kirjailijan kertojantaitoa: hän antaa Afrikalle kasvot ja paljastaa sen sydämen.
– Taas kerran meitä on liikaa, huokasi Toinen luettuaan aamun aviisista pääkirjoitustoimittajan kolumnin. Johan vähän aikaa saimme ollakin rauhassa, kun media keskittyi toistelemaan poliitikkojen liirumlaarumliturgioita vanhusten hyvästä ja laadukkaasta hoidosta. Toimittaja Marjut Lindberg oli tutkinut Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen ja valaisee katastrofiuhan alla olevia lehden lukijoita.
– Yhä harvempi työikäinen elättää yhä suurempaa joukkoa työvoiman ulkopuolella olevia, muotoilee Lindberg ikäkatastrofin ydinajatuksen. Tosiasiat eivät muuksi muutu, väestöennuste on prognoosi, joka perustuu oletuksiin syntyvyydestä, maahanmuutosta, työ- ja eläkeikäisten määrän kehityksestä. Tässä yhteydessä tavataan puhua negatiivisesta huoltosuhteesta ja ikäpyramidista.
Kolumni on sinänsä ihan asiallinen. Vaan kyllä särähtää sydämessä, kun puhutaan elättämisestä. Täyden työuran tehnyt, veronsa, työeläke- ja sairausvakuutusmaksunsa maksanut, lapsensa aikuisiksi huoltanut ikääntyvä kansalainen ei koe itseään ihan elätettäväksi sentään. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden päästäkään, vaikka satavuotiaaksi asti elämää riittäisi.
Ne eläkeläisistä, joiden terveys sen sallii, hoitavat itsensä ja asiansa, auttelevat aikuisia lapsiaan, ystäviään ja naapureitaan, puuhaavat kansalaisjärjestöissä palkatta yhteiseksi hyväksi. Ei täällä kenenkään elättejä olla! Lapset, opiskelevat nuoret, työttömät ja eläkeläiset voidaan näköjään niputtaa turhaan joukkoon, jos ihmisen arvoa mitataan palkkatyön tekemisellä. Kummallista ja loukkaavaa puhetta.
Kolumnissa uumoillaan paniikkia ja patistetaan ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin. ”Paras- hanke ja Sata-komitean linjaukset tuntuvat näpertelyltä”, sanoo Lindberg. Poliitikot tarpovat vaalirahasuossa ja pelkäävät heiluvien palliensa puolesta. Olisi oikeita töitäkin.
Olemme toistemme enkeleitä, niinhän on, vai onko. Useimmiten silloin jollekin, kun emme itse sitä tiedä. Miekattomia, haavoittuvia enkeleitä. Alttiita väsymäänkin.
(Kuva kortista, jossa Hannu Konolan maalaus)
Ajaessamme Lapsuusmaalle ja takaisin huomaan tarkkailevani tienvarsien laajoilla peltoaukeilla meneillään olevia maataloustöitä. Ihailen, miten kauniisti maamiehen traktorin aura kääntää peltoa, josta sato oli korjattu. Muistelen ennen olleen jopa kilpailuja, joissa palkittiin taitavin kyntäjä. Toinen tietää, että kyntömestaruudesta kilpaillaan vielä nykyäänkin.
Elin lapsuuttani maaseudulla 1900-luvun puolivälin paikkeilla. Elämä kulki syvästi luonnon rytmissä. Työt seurasivat toisiaan vuosisataisessa jatkumossa: kevät toivoo ja kylvää, kesä siunaa sateella ja auringolla, syksy kiittää ja korjaa sadon. Talvi oli levollista aikaa. Isä huolsi koneita, teki metsätöitä ja rakenteli. Äiti neuloi, ompeli ja kutoi minkä taloustöiltä ehti. Ulkopuuhiin lähdettiin päivän valostuessa ja palattiin hämärissä.
Tuossa ajassa on varmaan juuret sille, miten vahvasti yhä elän luonnon vuodenajat ja niiden vaihtumisen. Vaikka ei ole viljeltävää, ei edes kasvimaata tai puutarhaa, tietyt kotityöt on kaupungissa asujallakin. Keväällä ja syksyllä haluan pestä ikkunat, kesällä matot. Marja-aikaan pakastan ja hilloan. Syksyn tullen alan sytytellä kynttilöitä, lukea enemmän ja kuunnella musiikkia. Adventin aikaan mietin jo jouluvalmisteluja ja juhlaksi leivon ja laitan tietyt perinneherkut. Mikään pakko ei ole, tuntuu vain hyvältä tehdä niin.
Keskustelimme naisten torstaimeetingissä miten syksy meihin vaikuttaa. Sukulaissieluinen sanoi rakastavansa syksyä ja olevansa elementissään, kun säät alkavat viilentyä ja lehtipuut purskahtavat väreihin. Toinen kertoi elävänsä melankoliaviikkoja, hän oli tiedostanut hämmennystä ja surua, joka liittyy vuosien takaiseen menetykseen. Joku nukkuisi mieluiten talviunta marraskuusta maaliskuulle. Jonkun on ihan pakko päästä kaamoksen keskeltä etelän aurinkoon välillä ja ottaa kotonakin kirkasvalohoitoa.
Tunnelmilla on juurensa. Kun ne tunnistaa, ei ole hukassa melankoliaviikoillakaan.
– Käy oikein sääliksi, ihmisparkaa. Pissismummo pyöritteleiksen päätään ja Poikakaveri siihen hymähteleiksen, että parkaa tosiaan. Mattia röykytetään nyt oikein olan takaa joka mediassa. Mitäs siihen on Mummollakaan sanomista, kun Suomi on pääsääntöisesti nk. vapaamaa. Mikä taas tarkoittaa, että poliitikkoja mm. saa kurmottaa mielin & määrin kunhan aihetta löytyy ja mikä ettei löydy, kun viitsii kaivaa. Kylläpä nuo toisiaankin mätkivät istuntosalissa turvenuijat, soppakauhat, puolenmetrin jakoavaimet ja maalliset sekä taivaalliset lakikirjat kourassa harva se tiistai eduskuntatalon istuntosalissa. Sitä sirkusta tässä onkin ollut ikävä, kun on koko kesä saatu olla ihan ilman. No nyt tulee taas ja tuubin täydeltä.
Pissismummo ei tunnusta Mattirukan syntilistaa keränneensä, mutta hutkiva sopulilauma on saanut kasaan melkoisen röykkiön jo tähän mennessä. Hiki on helmeillyt otsalla korkealla tuon tuostakin, kun on mikkiä työnnetty naamaan ja selitystä tivattu milloin mihinkin epäilyttävältä haiskahtavaan seikkaan lähimenneisyydessä. Kaikki on kiistetty jo moneen kertaan, mutta eivät usko peijakkaat. Taannoin tuo jo parahti tuskissaan, ettei hän nyt voi tässä kaikkien syntejä ruveta kantamaan ja että kyllähän ne muutkin. Viimeksi lausutusta voi päätellä, että rajoilla mennään, jo tutisevat housunlahkeet pitkissä säärissä.
– Ei oo kivaa, pojat, mitäs te nyt Mattia kiusaatte. Se mitää oo tehny omasta mielestään. Aatelkaa vähä, viime keväänä se ihan itte hövelisti meni ehdottamaan, että (kunhan perustuslakia muutetaan niin, että pääministeri on valtakunnan ylipääjohtaja) hänhän voisi jatkaa samoilla lämpimillä kolmannen ja kukaties neljännenkin virkakauden, on sentään sattumoisin paikalle joutuneesta pätevöitynyt jo korvaamattomaksi. Kun ei kansa presidentiksikään ymmärtänyt valita. Oijoi, on se valta niiin makeeta. Ja nyt te sössitte sen Matin keittämän erinomaisen sopan ja kaadoitte kattilan sen omille kintuille. Onko reilua, sanon ma.
– PÄÄministerillä se on semmoinen pää, joka ponnahtaa joka rytyytyksen jälkeen pintaan kuin korkki konsanaan, irvahti Poikakaveri. Mitä nyt vähän vetää nenäänsä pärskeistä. Kysyjä todistakoon, mistä on tiedon saanut ja minkähän tiedon ja onko siitä todisteita mitä on sanottu tai tehty tai jätetty tekemäti missään milloinkaan. Tuskin lain. Näillä mennään eikä meinata, mitäs luulitte.
|
|
