Vettä sataa ja lumet sulaa. Räystäskourujen syöksytorvet laulavat alakuloisia. Orava loikkii turkki märkänä pihan poikki. Se käyttää aitaa kiitoratanaan, viilettää vauhdikkaasti katelautaa pitkin, ponnistaa siitä vaahteran oksalle, käy tarkkailemassa näkymiä yläviistosta.

Maisema on surkea näky. Lumipenkkojen uumenista paljastuu soraa ja likaa. Naapurin orapihlaja-aita muistuttaa risukasaa kinoksesta kuoriutuessaan. Paljaissa piikkioksissa roikkuu murheellisten pisaroiden rivi. Linnut eivät sateella lentele eivätkä laulele. Jos aurinko loisi edes tuokioksi valoisan silmäyksen tänne päin, maisema valpastuisi.

Apeissaan ollaan. Yhä vain yskä rouhii meitä. Talvi on ollut ihanakin – mutta koville ottaa ennen kuin otteensa luovuttaa.

On houkutus pitäytyä kiitetyissä ja palkituissa kirjoissa, vaikka kirjasto pursuu kaikenlaista luettavaa. Päätin seikkailla hieman proosahyllyjen väleissä tutkimassa, josko osuisin löytämään jotain kiinnostavaa, ennen lukematonta. Tässä vähän esimakua A-D-hyllyiltä umpimähkäotannalla. Alku ei näytä kovin hyvältä, vaan ehkei vielä ole johtopäätösten aika.

Arja Andersson; Se joka lauloi; WSOY 1990     Riekot; WSOY 1996

Lappilaiseksi kirjailijaksi mainittu (s. Rovaniemellä -55) ja Helsinkiin toimittajaksi päätynyt fil.kand. on julkaissut pienoisromaaneja, kuunnelman ja osallistunut moniin antologioihin. Se joka lauloi sisältää kahdeksan novellia, joissa ihmisiä ja tapahtumia kuvataan ikään kuin ulkopuolelta, sivusta katsellen. Oivallinen kuvaus ei silti ihan riitä hyväksi novelliksi, tekstin pitäisi jotenkin hengittää.

Riekot on pienoisromaani, aikuistuvien tyttöjen välisen ystävyyden kuvaus. Tarinassa paljastuu hajonneiden perheiden kyvyttömyys antaa turvaa tytöille, jotka etsivät naisena olemisen mallia toisistaan kateuden, kilpailun ja kiusaamisen monimutkaisissa kierteissä.  Anderssonin tyyli on kyllä ilmaisultaan väkevää ja kieli omaperäistäkin, mutta tarinoista jää jotenkin lohduton, näköalaton vaikutelma.
*
Outi Alm; Pelikentät; Gummerus 2002

”Kaksitoista elämänmakuista novellia” kertoo kirjan takakansi. Almin tyyli on arkinen ja tarinat mieluumminkin yksinkertaisia kertomuksia elävästä elämästä kuin varsinaisia novelleja. Kirjoittajan kieli on sujuvaa, ihmisten kohtalot taiten kuvattuja, mutta ei tämä oikein innosta lukemaan yhtä kirjaa enempää. Jotain puuttuu.
*
Minna Andersson; Seitsemän tytärtä; Karisto 2007

Kirjoittaja on 70-luvun lapsi, jota alkaa kiinnostaa sukunsa juuret. Kirja on kuvitteellinen kertomus seitsemän sukupolven naisten synnytyskertomuksia 1840-luvulta 2000-luvulle. Seitsemän tytärtä ei ole romaani eikä teos varsinainen kirjallinen riemuvoittokaan ole, mutta kuvaa uskottavasti naisen aseman hidasta muutosta perheessä ja suvussa sekä  synnytyksen ja lastenhoidon käytäntöjen kehitystä. Kiinnostavaa lukaista aiheensa vuoksi.
*
Marianne Backlén; Linnoitukset, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2006

Kirjailijan linnatarinat alkavat Loviisasta. Teksti on kuormitettu historiallisilla, arkkitehtonisilla ja paikallismaisemallisilla yksityiskohdilla ja ihmisiä vilisee tukahduksiin asti. Puuroutuvien kuvausten sekaan rymähtää yhtäkkiä valmistelematta ruumis, joka löytyy linnoitusalueelta. Kuolema paljastuu murhaksi, tekijää ei löydy eikä ruumiin henkilöyskään varmuudella selviä. Myöhemmin kuolee kokonainen perhe eikä kuolemantapauksia selvitetä, tämä ei ole dekkari. Vähitellen päähenkilöt monikulttuurisine ihmissuhteineen kasvavat esiin ja kirja muuttuu kiinnostavammaksi.  Luettuani ihmettelen kuitenkin onko tässä varsinaisesti tarinaa. Kirja toimii paremminkin kaleidoskooppina. Levotonta luettavaa, jonka vieraantuntuinen maailma ei minulle oikein auennut.
*
Marja Björk; Posliini; LIKE, 2008

Surullinen tarina pienen Jaana-tytön kasvuvuosista Pohjois-Karjalassa, perheessä jossa on vain pikkuveljiä, elämäänsä pettynyt äiti ja isä, joka ei ole hänen oikea isänsä. Äiti rimpuilee elämänvalheessaan, ei hänestä ole tukea tyttärensä kasvulle. Pääkaupunkilaistuneen, lapsettoman tädin ja tämän hienon miehen luona tyttö saa ensi kertaa elämässään huomiota. Kirjailija antaa lukijan aavistaa varhain mihin suuntaan ’lapsirakkaan’ Nuutti-sedän mielenkiinto Jaana-tyttöseen alkaa kiertyä, mutta sedästä ei tehdä roistoa, hän kamppailee taipumuksensa kanssa samalla, kun tyttö kehittyessään alkaa itsekin ruokkia kieroon kasvanutta suhdetta. Äidin ja tädin välinpitämättömyys tai tarkoituksellinen sokeus jättää tytön yksin hallitsemattomien voimien valtaan. Hän oppii itsekin käyttämään tilannetta hyväksi.
Tarina on oivallisesti rakennettu ja rytmitetty. Kerronta on tiivistä, siitä huokuu aidontuntuista ymmärrystä pikku tytön kasvuvaiheisiin seudulla, josta monen aikuisen oli pakko lähteä Ruotsiin työn perään. – Hyvin kirjoitettu lukuromaani, joka piinallisesta aiheesta huolimatta ei jää mustavalkoiseksi. Tämän satsin paras ja voisi houkuttaa lukemaan Björkin kakkosenkin, viime vuonna ilmestyneen Puuman.
*
Edwidge Danticat; Näen, muistan, hengitän; suom. Leena Tamminen; Gummerus 1999

”Olen kotoisin paikasta, missä näkö, muisti ja hengitys ovat yhtä, paikasta josta menneisyyden kantaa mukanaan kuin tukkansa. Jossa naiset palaavat lastensa luo kuin perhoset tai kuin kyyneleet niiden patsaiden silmiin joita heidän tyttärensä rukoilevat. Äitini oli urhea kuin aamunkoiton tähdet. Hänkin oli kotoisin siitä paikasta. Äiti oli kuin se nainen joka ei koskaan vuotanut verta ja sitten ei lakannut vuotamasta, se joka antoi myöten tuskalleen ja eli perhosena. Niin, äitini oli kuten minä. ”

Kirja osui silmiini värikkään ulkoasun vuoksi. Tässä on tarinaa kreolikulttuurista, elämästä Haitissa ja haitilaisista naisista Amerikassa. Teos on ehkä kirjallisesti vaatimaton, mutta väkevä tarinoidensa vuoksi. Koskettavaa lukea.
***

Suru elää elämäänsä ihmisen sisäisissä maailmoissa. Ei siinä ole kaavaa, vaikka niin on aikoinaan opetettu. Surujen syvyyksiä ei toinen voi mitata ulkoisilla tunnusmerkeillä. On yksilöllistä miten kauan ja millaisena surun kokee.

Surussa liikutaan tunnemaisemassa, joka liittyy poismenneen ja surevan suhteeseen. On kysymys ratkaisematta jääneistä jännitteistä, ristiriidoista ja loukkauksista, vaille jäämisistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Rasitteeton suru voi olla kuin mielen lempeää valosumua, aaltoilevaa, painottomasti kaipaavaa. Riippuvuuksilla ja ristiriidoilla lastautunut suru voi olla kuin raskasta tarpomista pimeässä, jossa ikäväkin repii ja raastaa.

Äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Toisinaan sytytän hänen kuvansa edessä olevan utuisensinisen kynttilän. Saatan pysähtyä puhumaan kuvalle mielessäni, yksin ollessa jopa puoliääneen. Ei siksi, että mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta, enemmänkin siksi, että muistoihini valuu uutta väriä, kuvat häilähtelevät, hengittävät, kutsuvat toisiaan. Nyt minun on helpompi puhua hänelle, kun hän ei tunnu enää mitätöivän ajatuksiani läsnäolollaan ja vahvoilla mielipiteillään.

Kerran olen kahlannut  äidin ja isän haudalle viemään kynttilää. Syrjäinen lepopaikka Lapsuusmaan kirkkopuistossa on nukkunut talven hangen peitossa, tuskin nimiä näkyy. Veli sinne on jouluna ja isän kuoleman päivänä maaliskuussa kynttilät vienyt, aina kaksi kuin minunkin puolestani vaikka pyytämättäni. Veli itki paljon äidin pitkän lopputaipaleen kuluessa. Nyt hän on tyyntynyt. Toisinaan joku muisto kutsuu kyyneleet minunkin silmiini, mutta ei niistä itkuksi asti ole.

Äiti itki isää pitkään, ei koskaan oikeastaan lakannut itkemästä. Samalla hänen tuntui olevan vaikea ymmärtää, että minun muistoni isästä olivat toiset ja toisenlaiset. Veljen ja minunkin tunnemuistot vanhemmistamme ovat erilaiset. Joskus tunnen, ettei veli voi ymmärtää tyttären muistojen äidistä voivan olla niin toiset kuin esikoispojan.

Koen tämän kaiken vaiheeksi matkalla surun maisemassa. Tavaroihin liittyvät muistot ovat vielä koskematta siellä, mihin ne koottiin.  Nyt juuri on muuta, tulossa olevia, elämän muutoksia.

Kysyin taannoin ei-seurakunnallisessa ryhmässä ikätovereiltani kuuluvatko he kirkkoon. Kysymys herätti hämmästynyttä mutinaa: juu, tietysti, miten niin. Miksi kysymykseen olikin jo vaikeampi vastata. ”Jaa’a, enpä ole tullut ajatelleeksi”, sanoi eräs – ja toinen: ”Itse asiassa en oikein tiedä, kun en varsinaisesti tarvitse kirkkoa mihinkään”. Joku totesi joskus miettineensä eroamista, mutta siihenkään ei oikein löytynyt syytä. ”Kai se on ihan hyvä kuulua johonkin.”

2000-luvulla kirkkoon kuuluminen on jo arvovalinta, tunnustautuminen yhteisöön, joka näyttäytyy yhteiskunnan muutosvyöryssä naiivina, omissa sfääreissään uinailevana tai altavastaajan asemassa kompuroivanakin. Jos kysyy kirkon kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan, vastaus värittyy vastaajan mukaan eikä ole yksiselitteinen. Kuten piispa Irja Askola on sanonut, kirkko on moniääninen. Sisäisestä hajanaisuudesta huolimatta kirkolla on luja ydin, sen sanoma, joka kestää myös erilaisia tulkintoja.

Kirkko on minun uskonkotini. Omat ja sukuni henkiset juuret ovat nimenomaan kirkossa – ei sen vanhoissa tai uudemmissa herätysliikkeissä. Juurilla on merkitystä. Kirkko on uskonkotini siksi, että siinä mahtuu olemaan sekä hiljainen, yksinkertaisesti uskova seurakuntalainen että tiukka profiilikristitty, epävarma etsijä ja tulinen taistelija, arvovakaa perinnejäsen ja hurmoshenkisempi – kaikille on tilaa. Kirkko on uskonkotini juuri siksi, että se ottaa rukoustensa piiriin myös ne, joille se on niin yhdentekevä, ettei siitä tule edes eronneeksi.

Aikuisen elämäni varrella minulle on tullut kokemusta sekä kirkon sisäisistä herätysliikkeistä että vapaiden suuntien uskonratkaisua korostavista piireistä.  Myös ortodoksisen ja katolisen kirkon hengenelämään on ollut kosketuksia. Kaikkialla olen löytänyt käydessäni sen, mikä meitä kristittyjä yhdistää, vaikka muodot ja menot eroavatkin. Yhteyden löytäminen vaatii hengellistä nöyryyttä; arvostelunhalusta ja oikeassa olemisen hybriksestä luopumista.

Moni tuntuu nykyään ajattelevan, että riittää kun uskoo omalla tavallaan, ei siihen mitään kirkkoa tai yhteisöä tarvita. On niin inhimillistä loukkaantua ihmisiin, näkyvällä paikalla oleviin vastuunkantajiin. On inhimillistä pettyä kirkon muutoksen hitauteen ja tuskallisiin kompromisseihin ajassa olevista kysymyksistä. On inhimillistä vastustaa muutosta ja ajatella, että oma porukkamme on raamatullisempi kuin muut.

Pari vuotta sitten Kotimaa-lehti julkaisi kirkkoa koskevan tulevaisuusskenaarion, jonka oli laatinut tutkija Kimmo Ketola. Sen mukaan v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa jopa vähemmän; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy; oppisisältö ei muutu, mutta tulkinnat väljenevät väistämättä. Tällä tiellä ollaan ja pelkään, että kehitys on väistämätön.

Kuulun kirkkoon, sillä uskon ihmisiä ymmärtävään ja rajattomasti rakastavaan Jumalaan. Kuulun kirkkoon, koska se ei kirkkona erottele eikä tuomitse omia jäseniään tai muiden kirkkojen jäseniä vaan pyrkii elämään todeksi rakkauden ja yhteyden sanoman. Kuulun kirkkoon, koska tarvitsen rukoilevaa ja toimivaa yhteisöä, jonka kanssa kulkea samaa matkaa.

(Pyydetty puheenvuoro seurakuntamme teemapäivässä 27.3.2011)

Kylmä hulvahtaa sisään, kun postilaatikolle menijä jättää oven auki. Askeleet kuuluvat rouskivan jäistä pihatietä. Aurinko on noussut metsän sylistä, säkenöi hitaasti vajenevalla lumipenkalla. Aamun lehdet  tuovat viileää tullessaan ja tuoksahtavat painomusteelta.

Keittiön ikkunasta näkee, että tiaispari nyppii vaahteran silmuja ja orava nuokkuu aidalla, vajan seinää vasten. Kauempana kadunvarren koivut punertavat jo. Työväki taloista on mennyt määränpäähänsä, kotiväki nousee leppoisaan, omatahtiseen päivään.

Pääsiäistä kohti menemme, päivä kerrallaan. Tapahtuminen on vähäistä ja pinnanalaista, hiljaista valoa on paljon.

Pissismummolan väki hiljentyi kotikatsomossaan kumpikin omalle valtaistuimelleen tarkkailemaan aikalaisasiaohjelmaa tv-kakkoselta. Siellä tarjottiin tiistai-illan ratoksi ns. keskustelua kahden toimittajahenkilön paimennuksella. Aiheena ollut Sosiaalinen media ei sikäli ole Mummon juttu, kun ei hän mainittuihin facebookiin ja muihin hommafoorumeihin ole menossa eikä sieltä tulossa eikä tiettävästi Poikakaverikaan.

Koska itse asia ei niin Mummoa näpännyt, keskittyi hän seurailemaan tapahtumaa. Nonnih, onpas toimittajahenkilöllä huomattavan pitkät sääret, huomattavan valkoiset caprit ja huomattavan korkeakorkoiset avokkaat. Punaistakin oli yläpäässä, mistä kaikesta tulee Mummolle mieleen Miitta-täti. Taisi sillä joku charmantisti harmaaantunut herrasmieskin olla kaverina. Huiskivat toisiaan korttipinolla, jossa kaiketi kerrotaan mitä pitää kysyä ja keneltä.

Koolle kutsuttu sosieteetti lienee ollut aikalaisasiassa ansioituneita hommaajia, muutama nainen miesjoukossa. Mummo pani merkille porukan pukukoodin kirjavuuden.  Kokenut asiapoliitikko oli tyylikkäästi kokomustassa, helminauhan ja helakanpunaisen pashminan kera. Nuorempi naisväki erottui miehistä lähinnä tukanvärillä. Parilla herralla oli tavanomainen puvuntakki-solmio-farkut yhdistelmä, muut epämääräisvärisissä lökövaatteissa. Suomalaismies sosiaalisessa mediassa.

Mummo tarkkaili porukan ilmeitä ja elekieltäkin. Siitä voi päätellä vaikkapa onko sosiaalinen media hyväksi ihmiselle. Mitä, onko hyväksi! Uurteisia, väsyneitä kasvoja, ilmeettömiä päänsä sisään umpeutuneita miehiä, nuorilla naisilla kaiken nähneen rävähtämätön katse. Nuorisotutkijanaisella oli sentään elävän ihmisen kasvot ja nettinatiiviksi julistetulla laulajapojalla silmissään pilkahdus unelmaa.

Vaan mitäkäs puhuttiin. Mummo epäilee kuulleensa muutamaan kertaan aikalaisasiasanoja, kuten vihapuhe ja rasismi. Varmuutta ei ole, syntyikö oivalluksia tai tultiinko mihinkään tulokseen, mutta mieltä oltiin kovasti taas. –  Tääki sosiaalinen media on niin tätä, tuumi Mummo. Ilmeetöntä ja intohimotonta pulinaa, päänsisäistä hommailua, jota liikuttelee puolesta tai vastaan rasismi ja viha.

”Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vanhainkodin turvalattia aistii ihmisen kaatumisen sähkökentän muutoksista ja hälyttää hoitajan paikalle. — Muovikalvon sisään laminoitu shakkiruutumainen anturiverkko on halpa, eivätkä käyttäjät tarvitse erillisiä tunnistimia. Tekniikka toimii pimeässäkin. Yli 90{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} kaatumisista tunnistetaan.”

* Tekniikan ammattilaisten jäsenlehti TEK 2/2011

**Kommentti: Turvalattiakaan ei estä kaatumisesta aiheutuvia kolhuja, mutta avun hälytys toimii turvapuhelinta paremmin muistisairailla.

Samuel Beckett; Piiritetyn huoneen novelleja; Like 2001

Aina välillä tekee mieli lukea novelleja ja mikäpäs siinä, Beckett on loistava novellisti, alakuloisena soljuvan, pitkän lauseen mestari.  Rauhoittavaa lukemista ja sopivan mittainen painavien romaanien välipalaksi.
*
Markus Nummi; Karkkipäivä; Otava 2010

Aluksi Nummen romaani tuntuu hajoavan liian moneen suuntaan. Vähitellen se sitten myös koostuu, tiivistyy, jännite kasvaa ja pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Romaanin rakenne on palapelimaiseman tai tilkkutäkin kaltainen: pojan ajatuskatkelmia, luhistuvan naisen ajatusvyyhteä, henkilöiden keskusteluja, jotka luovat miljöötä, eivät niinkään kuljeta tarinaa. Nummi käyttää tehokeinona runsaasti vajaita lauseita, piste voi erottaa yhdenkin sanan, mikä korostaa tilkkutäkkivaikutelmaa.  Piinaavasti loppua kohti tihentyvässä tarinassa on jännitysromaanin aineksia: uskomattomilta tuntuvia, mutta tosielämässä mahdollisia juonenkäänteitä ja liian helpon ratkaisun taitava väistö.
*
Juha Itkonen; Seitsemäntoista; Otava 2010

Kirjoittaja on saanut palkintoja ja palkintoehdokkuuksia aiemmista teoksistaan enemmän kuin moni ikäisensä. Myös viimeisimmästä on kritiikeissä jo sanottu kaikki mahdollinen. Olen lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Kohti (2007), niistä muodostui käsitys taitavasta ja lahjakkaasta nuoresta kirjailijasta. Seitsemäntoista tuntuu nyt kyntävän syvemmällä henkilöissään ja luotaavan oivallisesti ikäkautta, jolloin lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ottavat kukin vuorollaan ja yhtaikaa hallintaansa vielä vahvistumattoman nuoren miehen identiteetin. Sama monikerroksisuus ja sisäkkäisten kertomusten palapeli kuin ikäkaudessa on kirjan rakenteessakin.  Kirjan toisessa osassa on valotettu suoraan ja kuvia kumartelematta sekä kirjailijan työn yksinäisyyttä että hyväksikäyttösuhdetta mediaan puolin ja toisin. Kritiikin haavoittavuus ja toisaalta kirjailijan narsistinen viha tulevat hyvin kuvatuksi.
Seitsemäntoista on kolmiosainen, monimutkaisesti silputtunut kertomus, jossa kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa Henrikistä ja Henrikin elämään liittyneistä ihmisistä, joilla on vastineensa myös Julius Ilosen elämässä. Vaikutelma on vähän sekava. Lukija johtuu miettimään jääkö toinen osa kirjailijapohdintoineen jotenkin irralleen alkuperäisestä tarinasta.
*
Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava Seven 2011 (a.p. 2006)

Kyllä, yhä ja aina vain enemmän pidän Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Miten hienosti hän osaa kehrätä tarinaa, luoda lumouksen, jossa lukija kulkee kuin varpaillaan. Haahtela ei jätä lukijaa harhailemaan, hän päättää tarinan yhtä kauniisti ja eleettömästi kuin kertookin. – Kirjan pokkariversio on miellyttävää matkalukemista myös ulkoasultaan ja kooltaan.
*
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY, 2011

Esikoisteos, jonka synnytysvaiheita on voinut seurata kirjailijan blogista Vuorovettä. Luin Odelmaa kuumeisena, siihen mielentilaan se tuntui hiukan raskaalta. Odelma on erikoinen tarina. On joki, josta nainen nousee. On peltoja, maata, talo ja kylä. On lintu, joka pitää taloa siipiensä suojassa. On pieni tyttö, pallo, kettu ja perhosia. On Mummo, jota ei näy, mutta joka on naisen historiaa. Ja sitten tulee mies.
En osaa sanoa, mitä Odelmasta kirjallisessa mielessä pitäisi ajatella. Kirjailija liittyy uuteen, omaäänisten kirjoittajien sukupolveen. Minulle tuli mieleen Jyrki Vainosen Tornit, jokin sama tunnelma tässä. Odelma ei ole missään mielessä perinteinen, tuskin romaanikaan. Koin sen eräänlaisena myyttisenä luomiskertomuksena, joka kehkeytyy hitaasti.  Katja Kaukosen kieli on tuoretta, versokasta, hän luo kirjoittaessaan kieltä, kuten kertomuksen nainen itseään joesta noustuaan. Tarina lienee parhaiten ymmärrettävissä tai vastaanotettavissa intuitiivisesti, tapahtumia on vähän, oikeastaan tarinaa ei olekaan, on unimaailmaa, varjoja, hengitystä, aikavyöhykkeitä, menneeseen ja tulevaan liukuvia aaltoja. Odelma ei ehkä ole kaikkien kirja, mutta kestää monta lukemista ja avautuu vähän kerrassaan.

”Kaikki oli suurta kehää, lähteminen paluuta, paluu lähtemistä. Toisinaan välimatkat katosivat, lähellä oli kaukana ja kaukana oli tässä. Ei ollut kysymys siirtymisestä paikassa, oli kysymys ajasta, merkityksistä, jonka matkaamiselle antoi. Mikä oli tämän matkan tarkoitus? Luottamusko? Ei, vaan paluu.”

*

Riikka Pulkkinen; Totta; Otava 2010

”Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.”

Kuten päähenkilö Anna toteaa gradustaan, samaa voisi sanoa romaanista: kokonaisuus tuntuu monimutkaiselta. Kerroksia on liikaa, tarina hulahtelee kerroksesta toiseen välistä vuosiluvulla erottaen, välillä ilman siirtymiä. Lukija joutuu miettimään kenen elämässä nyt mennään. Yhden sukupolven naiset ovat Elsa ja Eeva ystävineen; toisen Eleonoora, joka Ella-tyttönä kasvaa Elsa-äidin poissaolon ja läsnäolon keinussa; kolmannen Eleonooran tytär Anna ystävineen ja siskonsa. Lukijalle jää vaikutelma kuin Anna toistaisi tajuamattaan vaietun Eevan elämää ja kohtalon käänteitä kunnes kuoleva isoäiti pukee hänet Eevan mekkoon ja avaa Eevan tarinan. Psykoterapiateorioissa tunnetaan käsite suvun salaisuuden kantaja, tässä romaanissa se on Anna.
Riikka Pulkkinen on ilmeisen lahjakas kertoja, joka ottaa tässä romaanissa ison haasteen.  Tarina on välillä hajoamaisillaan, mutta pitää silti imussaan. Kannattaa lukea.
***

Luonnossa on oma rytminsä, asiat tapahtuvat levollisesti ajallaan. Kellon viisareita voidaan yhteisestä sopimuksesta kääntää, mutta itse aika ei muutu. Aurinko nousee ja laskee huomenna kuten tänäänkin.

Voih, miten hilpeästi aaltoilee kevättalvi. Aamuteellä katson ikkunasta, aurinko paistaa. Hetken päästä nostan silmät lehden sivulta, pyryttää pyöreitä lumirakeita. Kun nousen lähtemään, aurinko jo häikäisee taas puhtaan valkealla.

Askellan varovasti jäistä polkua metsässä. Tuuli putsaa keuhkojani, tunnen, miten happi virtaa veren mukana joka soluun. Tuuli, liike, havumetsä – tuntuu niin hyvältä, tautisen viikon jälkeen. Tuoksuu keväältä ja linnut kertovat aikeistaan.

Iltapäivällä istun kirjoittamassa, unohdan ajan. Kun nostan katseen, ulkona hämärtää jo.  Naapurin poika menee kotiinsa ja hetken päästä lähtee taas. Elämä virtaa talojen ovista sisään, ulos, sisään.

Yötä vasten seison kynnyksellä, hengitän syvään. Kaupunki rauhoittuu. Unet odottavat pieluksella.