Kesäheinän keveys sieluuni tuule, sinä Pyhä, kukan nöyrä kiitos, että maa antaa voiman, taivas valon ja sateen. En pyri pois tieltä, jolle ohjasit, sinä Pyhä, tiedät paremmin mihin tämä kivisen polun mutka tarvitaan.

ruusun tuoksua

Kuumaa. Ruusun tuoksua sydänkesässä. Syntymäpäiviä, nimipäiviä ja pojantyttären nimijuhlaa. Maalla tai kaupungissa, vesillä tai satamassa – kesäfiilistellään.

Kyllikki Villa; Elämän korkea keskipäivä; LIKE 2008

’Päiväkirjaromaani’, kirjailijan itsensä muovaamaa ja täydentämää päiväkirjatekstiä, josta alkusanoissaan Villa sanoo: ”Jotta näistä aineksista saataisiin aikaan romaani, tarvittiin paljolti sepitteellinen rakkaustarina ja kuvitelmiin ja toiveisiin perustuva rakastajan henkilöhahmo.” 1960-luvun moraalisessa ilmapiirissä kuvatunlainen suhdetarina ehkä olisi ollut keskustelua herättävä, tässä ajassa lukija hymähtelee. Mieleen tulee toisen kirjailijan, Helvi Hämäläisen elämäntarina ja vastaavat päiväkirjatilitykset.

Kyllikki Villan elämä kirjailijana, tyttären yksinhuoltajana ja vanhan äidin asioiden hoitajana on ollut taloudellisten huolien sävyttämää. Rakkaussuhde nuorempaan, perheelliseen mieheen lienee ollut kirjailijalle tunnetasolla tärkeä, hiipuessaan myös  persoonallisen kasvun lähde. Samaan aikaan kirjailijan pitkäaikainen ystävyyssuhde palaa loppuun. Villan  taipumus toisaalta itsenäisiin ratkaisuihin, toisaalta riippuvuussuhteisiin paljastuu. Julkaisulla on tietysti kirjallisuushistoriallinen arvonsa, mutta kustannustoimittaja olisi voinut tehdä töitään luettavuuden eduksi: suhdevatvonta on kyllä jossain määrin piinallista luettavaa.

*

Kristina Carlson; Herra Darwinin puutarhuri; Otava Seven-pokkari 2010 (1.painos 2009)

Carlson taitaa kuljetella tarinallaan lukijaa toisessa maassa, menneellä vuosisadalla  uskottavasti ja kevyesti. Kentiläisen maalaiskylän asukkaiden maailmassa ei paljon tapahdu, elämä pyörii eteen päin naapureita tarkkaillen. Seurakunnan pappi ja kirkonmenot ovat kylän kokoava voima. – Pieni, 176 sivuinen, oivallisesti rytmitetty kirja. Lukiessa tuli mieleen Spoon River -antologia.

*
J.M.G. Le Clézio; Autiomaa; suom. Marjatta Ecaré; Otava 2008 (1.painos 1984)

Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2008, mikä varmaan innoitti ottamaan toisen painoksen aiemmin ilmestyneestä kirjasta. Tässä tarinassa on maagista tenhoa! Autiomaakuvaukset vangitsevat lukijan taianomaiseen ilmapiiriin, jonka rakentajana kirjailija on mestarillinen. Tarinassa on myös historiallista syvyyttä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yksilöiden kautta hienosti tuotuna. Yksinäisen tytön tarina antaa eksoottista kiehtovuutta kokonaisuudessa, jossa nimen mukaan autiomaa on pääosassa. – Kesän lukuhelmiä!

*
Paul Auster; Sattumuksia Brooklynissa; suom. Erkki Jukarainen; Tammi, Keltainen kirjasto 2009 (1. painos 2008)

Mestarillisesti rakennettu tarina, joka polveilee ja kuplii, hykerryttää ja ihastuttaa. Jukarainen on löytänyt suomennokseensa oikean tyylin, jossa Austerin kieli toimii. Tarina alkaa alakuloisen nihkeänä, mutta karistaa pian yltään yksinäisyyden ja sivullisuuden tahmeat seitit ja osoittautuu lopulta taidokkaasti rytmitetyksi tapahtumavyöryksi, joka tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. – Kuten takakansi lupaa: ”tarina on loistava; kun sen laskee käsistään, mielen valtaa hyvänolontunne.”
Kirjan alkulause: ”Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.” – Kirjan viimeinen lause: ”Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.”

*
Siri Hustvedt; Lumous; suom. Kristiina Rikman; Otava Seven 2010 (1. painos 2009)

Norjalaissyntyinen, amerikkalaistunut kirjailija on erikoisten tarinoiden luojana omaa luokkaansa. Hän luo tarinaan ilmapiirin, jossa on outoa kiihkeyttä ja mystisiä tapahtumia. Ihmisten väliset suhteet ovat monitasoisia, kaikkea ei selitetä, jännitteet puretaan vain osittain. Tästä syntyy omalaatuinen kudelma, jossa liikutaan ajoittain hulluuden rajamailla. Kirjailija pitää kuitenkin tarinan taitavasti koossa. – Ei helppoa luettavaa.

*
Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli; suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen; Otava 2010 (4.p.)

Tuulen varjon kirjailijan nimi näköjään myy. Bestselleriksi osoittautuneen kirjan tekijä ei kaiketi ylimalkaan voi vältää kiusausta ryhtyä kokkaamaan menestysreseptillä uutta keitosta, jossa myyviin perusaineksiin lisätään mausteita ja keitos paistetaan, kuorrutetaan ja tarjotaan ikään kuin uutena ruokalajina. Tässäpä on oivallinen riippukeinussa luettava opus sellaiselle, joka viihtyy magian, murhien ja loputtomien juonenkäänteiden verihuuruisessa suossa eikä vaadi kirjallisesti kummempaa tyyliä kuin nokkeluudella ja miehisillä kyvyillään rehentelevän sankarin yliluonnollista selviytymistä juonien verkossa. – Luin loppuun, paikoin jopa viihdyin, keinussa.

***

Joo, kiitti vaa meil kaikil syntymäkarjalaisil, varsinkii teil, ketkä ootta ain heimolaisii tavates haikailleet, jot ei mikkää oo nii ko enne Viipuris. Siel olliit kesätkii semmosii ko kessiin pittää olla, päivä paisto alituisee ja nii ol lämmi jot syän sul. Maalaisserkku viel siihe, jot kärpäset suris ja hiki tippu heinämiehe nenäpääst.

No nyt on entiskesä täällä taas. Kolmatta jo peräkkäin mennään. Ei se mitään, jos lämpömittarit huitelee punaisella pari päivää, mutta kun tilanne on päällä viikon kaksi. Sandaali tarttuu asfalttiin ja varjoton parkki saunottaa. Eiköpä ala narina, ettei tätä hellettä kukaan kestä.

Tulin pihasta kitkemästä. Siellä kaikki rehottaa. Vettä on suihkuteltu joka ilta ja kukkamaa ilakoi sinistä, lilaa, keltaista, vaaaleanpunaista. Ei turhaan tullut kylvettyä lannoitetta kasvukauden alussa multiin. Näkyy rikkaruohotkin tykkäävän.

Mummo on niitä, jotka eivät hellettä diggaa eikä entiskesiä haikaile. Konstit on keksitty. Sisällä pyörii ilmaveivi. Suihkua saa aina kun tarvitsee. Kotonaan saa olla vilpoisimmassa tietämässään asussa. Pakko ei ole kuumimmalla kitkeäkään, jos ei jaksa. Mikä on ollessa.

Andrei Makine; Tuntemattoman miehen elämä, suom. Ville Keynäs; WSOY 2010

Olen jo aiemmin kehunut Makinen tuotantoon tutustumisen avanneen minulle ihan uudenlaisen ulottuvuuden kirjojen maailmassa. Tässä tulee lisää! Hienosti rytmitetty kertomus venäläissyntyisen kirjailijan Ivan Sutovin elämän käännekohdasta, joka vie Ranskassa asuvan kirjailijan käymään syntymämaahansa. Lähtöimpulssi on nuoruuden rakkauden haikailu, jota perillä odottaa pettymys. Havainnot Venäjän uusrikkaiden elämästä ovat terävästi nähtyä nykyajan kuvaa, jota peilataan Leningradin piirityksen kokeneen vanhan miehen vaikuttavaan kertomukseen Stalinin ajan Venäjästä. Nostalgian kultaamat muistot kirjailijan nuoruudesta ovat sykähdyttävän kaunista tekstiä.
*
Umayya Abu-Hanna; Sinut; WSOY 2007 (Loistopokkari-sarjaan 2009)

Matkalukemiseksi valittu pokkari, joka antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Umayyan huumori on kerrassaan riemastuttavaa! Kirjoittaja, jonka useimmat tuntevat, on Israelissa 1961 syntynyt palestiinalainen, josta tuli Suomen kansalainen 1981 hänen avioiduttuaan suomalaisen kanssa. Kirjoittaja opiskeli suomenkieltä ja kansatiedettä H:gin yliopistossa, mikä ei ole ihan pieni saavutus ennestään kieltä taitamattomalle. Hän on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen sekä palkittu opetusministeriön Suomi-palkinnolla 2003. Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske-palkinnon Umayya Abu-Hanna sai 2008. – Raikkaasti omaääninen ja uusia näkökulmia esiin tuova kirja!
*
Veikko Haakana; Pohjoisen päiväkirja; Karisto 2009

Tämä mies, Etelä-Karjalasta Lappiin nuoruudessaan kotoutunut, on kirjoittanut huikean määrän kirjoja, melkein viisikymmentä. Olen lukenut niistä vasta kaksi. Luulenpa, että aiemmin, kun en ymmärtänyt elämästä sitä, mitä nyt jo, en olisi jaksanut tätä verkkaista, dramatisoimatonta hiljaisen miehen kerrontaa. Haakana sanoo enemmän kuin kiireesti lukaiseva arvaa. Pohjoisen päiväkirja peilaa erä- ja kalamiehen aatoksia. Kun en ymmärrä mitään moisista asioista, olen lukenut tätä kuin parastakin seikkailukertomusta. Nyt tiedän miten talviverkoilla kalastetaan, mikä on jätkänkynttilä, miten ahven paistetaan nuotiolla (ilman halstaria) ja paljon muuta. Mikä näissä pohjoisten ihmisten puheissa joskus ärsyttää, on etelän ihmisten toilauksille naureskelu. Ei niin, etteivätkö olisi tunturituristin touhut naurettaviakin paikallisten silmin, mutta voipa olla niinkin, että jos erämaan mies ilmaantuisi pääkaupungin kadulle pällistelemään, voisi tuo stadilaistakin huvittaa.
***

Kyllä kiehahti Pissismummon pääpannu piisille niiet karsee katku leijailee talossa vieläki. Jaa mikäkö nyt. No, tämä maailman paras kunnallinen terveydenhuolto ja hoitotakuu. Joo paras on maailmassa sille, joka saa kepin oven väliin ja jaksaa rynkyttää. Pakko olla, jos ei ole vaihtoehtoa.

Muuan äiti-ihminen valitti taannoin paikallisaviisissa, että mikä on kun ei millään saa apua lapsen sairastuessa. Laittoi oikein tarkan selostuksen kokemuksestaan, kysymykset perään ja nimen alle. Ja mitäpä vastasi kaupungin terveydenhuollon aluevastuuyksikköjen hallinnollinen ylipääjohtaja. Luetteli miten hyväsysteemi toimii ja pani nimensä selostuksen alle. Mihinkään nimettyihin epäkohtiin ei ottanut mitään kantaa, ei selitystä, pahoittelusta puhumattaki. Pannu on näämmä kiehunu sielläki piisille jo.

Pissismummo kokeili tänä aamuna viimetteeks hyväsysteemiä ihan omakohtaisesti. Koko viime viikon jo yritti hän päästä ajanvaraukseen. Ei toivoakaan, kaakankaakan. Yritti terveydenhoitajan suoraan numeroon. Ensin oli lomalla tuo. Loman jälkeen puhelintunti oli tietysti tukossa kuin sanonkomikä. Yhtenä aamuna tiedotteen mukaan piti olla aamuaikakin soittaa. Siellä lauloi koko herttisen aamutunnin vastaaja, että enpä ole paikalla nyt, mutta yrittäkääpä balabaablaa..

Eipä ole maailmassa varatumpaa henkilöä kuin ajanvarauksen hoitaja. Aamusta iltaan se on itte varattu. Kone kaakattaa: ”Kaikkilinjammeovat blaablaablaa..yrittääkäämyöhemmin blaablaa..jos teillä on semmoista asiaa niin balabalablaa..jos tämmöistä niin blaabatiblaa..jos ei ole ole mitään näistä nih mitäs te tänne soitatte, töks.”

Poikakaveri näki loppuviikolla Mummon naamalla maailmanlopun merkit ja riensi neuvomaan nätisti oikein, että jos menisit paikalle henk.koht. kyselemään, ehkä asianlaita nytkähtäisi etiäppäin. Tänäpänä P.Mummo ottikin asiakseen vieriä kaksipyöräisellä terveyspalatsin pihaan. Ovi oikein itsestään lennähti auki, hyvä ettei punaista mattoa ollu lattialle vedetty.

Meitin kaupungin hyväsysteemi toimii tiimeittäin väestövastuuperiaatteella. (Komea on nimike, mutta käytännössä sillä siis voi pyyhkiä sitäsanonkomitä). Kaupunki on jaettu ilmansuuntien mukaan tiimeihin, joissa kussakin häärii lääkäriä ja hoitajaa. Asianomaisen tiimin käytävällä odotteli tasan yksi ukkoikään ehtinyt kohtalotoveri sen näkösenä, että tunti siinä jo vähintään oli vierähtäny ja koti-ikävää podettiin. Pissismummo rykimään, että missäs kaikki ovat, maanantaihan täällä on täysistuntopäivä. – Vissiin ne on juuttuneet ajanvarraukseen, sehän tiijjetään, tuumi Ukko.

Mummo ei istumaan kerinnyt, kun tuttu teehoo pyyhälsi käytävää huonettaan kohti ja Mummo kiekaisi nimen sille perään. Ja kas, Mummoa lykästi, teehoo sieppasi Mummon ovensa taakse, kun ei listallansa olijaa näkynyt. Otti siitä paikasta Mummon sormenpäästä verinäytteen, pani laajemmat kokeet labralistalle syksyksi. Lääkärin aika pitää sitten varata erikseen kokeiden jälkeen, sanoi. Kipaisi välinevarastosta uutukaisen näyteapparaatin, varmisti, että Mummo osaa sitä käyttää, lykkäsi apparaatin mukaan ja toivotti onnea ja menestystä. Tiimissä on kuulemma kahden lääkärin vajaus, hoitajista pula ja koko ison lafkan ajanvarausta hoitaa kolme ihmistä. Jos joku ylityöllisistä on vp:llä/lomalla/sairaana sijaisia ei ole.

Niinpä. Parasta hoitoa on itsehoito, ken kykenee siihen. Asia selvä. Pissismummo pakahtuu yksityisestä kiitollisuudesta hyväsysteemiä kohtaan. Teehoolla käyntiä kun ei edes laskuteta.

Ihmisten edessä voi ottaa kasvoilleen jonkun niistä naamioista, joiden takana kokee olevansa turvassa ja tulevansa hyväksytyksi. On vapauttavaa, että rukouksessa voi olla omin kasvoin hyväksytty, rakastettu, arvokas. Jumala näkee naamioidemme läpi, jos niitä on.

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6

Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.

kuu nousee vuoren rinnettä

Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa.  Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.

Korculan Pyhän Markuksen kirkon leijona

Kalkutan Autuaan Äiti Teresan reliefi

Pyhä Jeesuslapsen Teresa

Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.

Korculan kujia

Korculan rivalla

portaat rantaan

vesi voi olla kirkasta

tätä sinistä olen kaivannut!

– Tää on ihana, huokaillaan.  – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin.  Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.

Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.

Paluumatkalla porukka nuokkuu.  Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ’nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää.  Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.

viimeinen näkymä Dubrovnikiin lähtöaamuna

Kotona

Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina  muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen.  Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.

ohdakkeetkin kukkivat

¤ ¤ ¤

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 5

Vihdoinkin täällä! Tänne tulosta olen haaveillut yli kolmekymmentä vuotta. Meidän piti tulla tänne jo 1970-luvulla, Jugoslavian aikaan, silloin päädyimme Italiaan ja Venetsiaan, kävimme vain päivän retkellä Postojnan luolissa Jugoslavian puolella. Sekin matka on uniikki, kaikki ovat, omalla tavallaan. Mutta mihin nämä vuodet ovat lipuneet tästä väliltä?

näkymä hotellirannalta Dubrovnikissa

näkymä rantapromenadilta

Herään kuuden aikaan huoneessamme hotellin kuudennessa kerroksessa ja hipsin parvekkeelle. Aurinko on jo noussut. Meri kimaltaa kauempana, alapuolella läikkyy turkoosina yksi hotellin uima-altaista. Neptun-hotelli on loistavassa paikassa keskustan ulkopuolella niemen kärjessä. Auringonlaskun puoleista rantaa kiertelee varjoisa promenadi, jota kävellen voi kuunnella meren hengitystä. Polulta laskeutuu kapeita, kaiteettomia portaita rantakiville. Kissat kuljeskelevat vapaasti täälläkin. Osumme näkemään kissaperheen, jossa on neljä pentua, kaksi isänsä väristä ja kaksi äitikissan.

eksklusiiviporukkaa D:n vanhan kaupungin porteilla

appelsiinipuu portilla

taidetta myytävänä

Lissu ja Stipe vievät porukan aamupäivällä kaupunkikierrokselle, joka tarkoittaa ajoa keskustaan ja kävelyä muurien ympäröimässä vanhassa Dubrovnikissa. Siellä on valtavasti turistiryhmiä ja joudumme jonottelemaan pääsyä käyntikohteisiin. Pääkadulla filmataan jotain elokuvaa tai tv-juttua, kameroitakin saa kierrellä. Fransiskaanikirkko osoittautuu ilmapiiriltään rauhoittavaksi, viivyn siellä toisten kuunnellessa paikallisoppaan ja Lissun yleiseen meluun hukkuvaa selostusta ulkona. Pienessä kappelissa palaa kynttilämeri, alttariseinällä on tuttu ja minulle rakas Fransiskus-risti ja katolistyylinen Fransiskuksen pyhimyspatsas alempana. Kirkossa istuu paikallisia ihmisiä hiljentymässä ja se hiljentää peräosassa tungeksivia turistejakin.

Fransiskus-kappeli

fransiskaaniluostarin sisäpihaa

luostarin käytävien freskoja restauroidaan

Luostarin museossa on hienoja vanhoja maalauksia ja muuta arvokasta kirkollista esineistöä. Kuvaan kaunista Marian ilmestys-taulua, kun vahtina toimiva pappa koputtaa olkapäälleni ja osoittaa ruksattua kamerankuvaa. En pahemmin piittaa valokuvauskielloista (kuriton mikä kuriton), varon vain salaman käyttöä. Yleensä hymy, suomenkielinen pahoittelu ja kansainvälinen käsien levittely auttavat siinä tilanteessa. Kuvauskieltoja voi tietysti perustella, mutta monesti ne ovat ihan turhia. Taide ei kuvauksesta kulu, jos salamaa ei käytetä. Olin jo tarkistanutkin, ettei myymälän korttivalikoimassa ollut kyseistä kuvaa.

Vanhan Dubrovnikin muurien sisällä on upea katedraali, jossa erityisen hieno moderni sarja Ristin tie -asemia. Tekisi mieli kuvata kaikki, mutta tyydyn muutamaan.

Kristus kantaa ristiään

Kristus kaatuu ristin alla

Barabbas kantaa Kristuksen ristiä

Kierros päättyy ja Lissu kertoo miten pääsee hotelliin, jos haluaa jäädä kaupunkiin. Muurin ulkopuolelta löytyy mukava ravintola, johon istumme syömään herkullista grillattua kalaa maustetun riisiannoksen ja salaatin kera. Väkeä on paljon, mutta palvelu joustavaa, nopeaa ja ystävällistä. Seuraamme liittyy uteliaita puluja, jotka tepastelevat viereisellä muurilla kurkistellen lautasillemme, mutta eivät sentään osallistu  ateriaan.

näkymä ravintolapöydästä

nam!

Palaamme muurien sisälle, siellä on 47 katolista kirkkoa, mutta vain yksi ortodoksikirkko. Haluaisin nähdä sen ainoan. Muistan valmiiksikirjoitetut kortit ja osumme postitoimistoon, josta saan merkit ja kortit ehtivät laatikkoa tyhjentävän miehen säkkiin. Alkaa sataa ja sateenvarjo on tietysti jäänyt hotelliin, päivähän alkoi aurinkoisena. Kirkkokin löytyy, mutta on tietysti kiinni. Viereisessä ortodoksimuseossa on ikoninäyttely, mutta sekin on suljettu kymmenen minuuttia sitten. Vähän harmittaa. Katselen myymälän ikoneita ja pieni valkea enkeli haluaa päästä mukaamme. Se tietää pääsevänsä kolmen viikon ikäisen Pikkukakkosemme ystäväksi, kunhan palaamme. Äkkiä sade muuttuu hurjasti salamoivaksi ja paukkuvaksi ukonilmaksi. Palaamme fransiskaanikirkkoon odottamaan, kunnes ukkonen taukoaa.

Olemme sen verran kastuneet, että päätämme palata hotelliin. Bussi numero kuusi löytyy ja on sopivasti lähdössä, ehdimme siihen ja kohta nukumme huoneessamme ihanasti puolentoista tunnin iltapäiväunet – tai minä nukun, ihanasti. Herätessä aistin, että kaikki ei ole kohdallaan.

Toinen sykkyröityy, kun on tarpeeksi kerännyt harmituksia sisälleen.  Neljä päivää yhdessä matkalla, onhan siinä ehtinyt olla kaikkea. Sykkyrän purkaminen on aina raastavaa molemmille, tulee sanottua pahasti puolin ja toisin, minua itkettää, Toisen otsalla on mykkä mustanpuhuva ukkospilvi ja silmät salamoivat. Kyllä sykkyrät ovat aina ennemmin tai myöhemmin oienneet, yritän ajatella. Selvittelyssä kuluu aikaa, lopulta laskeudumme voipuneina alakertaan juomaan cappuccinoa ja sitten rantatielle katselemaan auringonlaskua, sovussa, taas.

aurinko laskee sovinnon yli

oleander kukkii Dubrovnikin yössä

*jatkuu

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 4

Mostar, Mostar
laukaukset kujillasi ovat vaienneet
rikotut siltasi rakennettu uudestaan
elämä palannut arpisiin taloihin
tiedät mitä on nousta tuhkasta
rakentaa raunioista kaupunki sykkimään elämää
Neretva virtaa kanjonissaan smaragdinvihreänä
siitä silmäsi juovat
toivoa

Tiistaiaamuna lähdemme ajamaan kohti Dubrovnikia. Moottoritieosuudella torkahdan Lissun koottuihin kertomuksiin. Serpentiinitielle siirryttyä totean jälleen kiitollisena, että Gomeran ihme on voimassa. [Olin Gomeralla 1990-luvulla, kun korkean paikan huimaukseni katosi mystisesti saaren korkeimmalla kohdalla puhjenneessa myrskyssä. Jouduimme sumupilveen ja myrskynpuuskat huojuttelivat bussia. Pelkäsin hillittömästi rotkoon suistumista. Ehkä pelko paloi loppuunsa. ] Tuntuu yhä ihmeeltä katsella rauhassa alas vuoren rinnettä tai seisoa näköalatasanteilla.

Kroatian raha on kuna ja pikku raha lipa. Euro on seitsemän kunan arvoinen, isommissa paikoissa voi maksaakin euroilla. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska, kieli on jämäkän kuuloista, siinä on runsaasti a-loppuisia sanoja, ärriä ja peräkkäisiä konsonantteja. Jotenkin se muistuttaa puolaa, lienevätkö sukulaiskieliä? Kaupungeissa ja turistikohteissa selviää hyvin englannilla, vaikka pikkukauppojen myyjät vastaavatkin kroatiaksi. Kun tulemme rajan yli Bosnia-Herzegovinaan, jonka ekonomisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti tärkein kaupunki Mostar on, basaarien myyjätkin osaavat ne muutamat englannin sanat, joilla kauppaa tehdään. Kunat ja eurot kelpaavat siinä missä maan omat markatkin.

Rajalla Lissu kerää passimme ja Stipe häviää niiden kanssa tullitoimistoon. Katselemme autosta henkilöliikenteen tarkastuksia, muutama autokuski joutuu avaamaan takaluukun, useimmat pääsevät läpi passiaan näyttäen. Stipe tulee vauhdikkaasti passipinon kanssa ja matka jatkuu.  Maisema ei muutu, opasteetkin näyttävät jotenkin samanoloisilta. Pian olemme Mostarissa, kulttuurien kohtauspaikassa.

tuhottu synagooga Mostarissa

Mostarin näkymiä

minareetti ja vuori

uudelleen rakennettu Vanha Silta, Stari Mos

Mostar sävähdyttää! Sen historia tuntuu koskettavan syvältä. Siksikö, että sen sydän on tuo erikoisen muotoinen silta, jonka kaari on piirtynyt lähtemättömästi muistikuviin ja tuho järkytti eurooppalaisia seitsemän vuotta sitten. Turkkilaiset valloittivat kaupungin 1466-68 ja rakensivat riippusillan paikalle kaarevan kivisillan vartiotorneineen v. 1566. Jugoslavian hajottua Balkanin alueen sisäisissä taisteluissa v. 1993 serbialaiset pommittivat yli 400 vuotta kaupunkia yhdistäneen vanhan sillan. Se rakennettiin uudelleen v. 2004 toivon ja rauhan symboliksi. Nyt Mostarissa sanotaan: ”silta ei enää erota vaan yhdistää”.

Sillalla on tuulista, siellä on myös liukasta, sillä marmoripinta on kulunut sileäksi ja nahkapohjakengät luistavat siinä kuin parketilla. Koko kaupungissa olomme ajan sillalla kuljetaan, seisotaan, sitä kuvataan, hetkeksikään se ei tyhjene. Rauhanturvaajia liikkuu pareittain sillan tuntumassa, punabaretit seurailevat ystävällismielisesti turisteja ja juttelevat paikallisten kanssa. Silta on todella idän ja lännen, pohjoisen ja etelän harmoninen kohtauspaikka.

moskeijan kaivo

Neretva-joki

Basaareissa myydään kaikkea tyypillisesti turkkilaista turistisälää. Meillä on ennestään kodin seinällä appiukon Istanbulista tuoma kaunis taottu kuparilautanen. Katselemme kiinnostuneena kuparisepän työskentelyä kojussaan ja ostamme häneltä muistoksi lautasen, jossa on sillan profiili kupariin pakotettuna. Basaarien takana on moskeija, jonka pihan keskellä on kaivo ja sivummalla myydään upeita solmittuja mattoja ja silkinpehmeää kashmirvillaa. Moskeijan takaa on sillalle mahtavan kaunis näkymä. Unohdun katselemaan alhaalla vihertävänä välkähtelevää Neretvan vettä ja aika pysähtyy.

*jatkuu