– Siin hää tulloo eikä veeärrä olt puoltakaa tuntii täl kertaa jäles ajastaa, Huiskismummo kommentoi, kun Pissismummo astui junasta tietyllä asemalla täältä jonkinmatkaa koilliseen. P.Mummo oli joutunut odottelemaan jo kotiasemalla ja sitten vaihtoasemalla taasen. Vaan mikäpä kiire mummoilla. Perille pääsee aina, ennemmin tai – kuten junapelillä usein pruukaa – myöhemmin.
Huiskis ajaa hurautti asemalta mummoystävänsä nyssäköineen parin pakollisen välipysäkin kautta kiemuraisen metsätaipaleen läpi sinne, missä muuan tie loppuu. Siellä on honkatöyräällä mökki, sivummalla sauna, lukuisia katoksia eri tarkoituksiin, kaivo ja hyyskä. Honkien lomitse kuultelee järvenselkä, tällä kertaa pilviharmaana. Käytiin mökiksi, Huiskis viritteli tulen kaminaan ja nyssäköistä kuoriutui evästä ja tuliaisia. Tervetulokahvit oli siemaistu matkan varrella.
Yksi juttu on varma, kun Huiskis ja Pissis ovat koolla; puhetta ei puutu. Huiskis selittää ja aanailee, kädet vispaa ja koukeroi. Pissis kuuntelee ja kommentoi ja vuoroa vaihdetaan. Toinenkin varma juttu on: jossain vaiheessa mummot painuvat metsään. Kohtsillään nytkin käppäiltiin metsäteitä ja osuttiin kolmatta kesää myynnissä olevan kesäpaikan pihapiiriin. Apeana oli mökki ja hajonneen perheen elämisen jäljet jääneet korjaamatta. Kukat villiintyneet, tuuli työntänyt ruokolautan rantaan, ruoho valtoimenaan. Murtuneita unelmia.
Aamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Huiskis jo painui järveen, kun P.Mummo vielä venytteli jäseniään ja loimehti terassille tekemään joogaajan aurinkotervehdystä. Mummot aloittivat päivänsä lempeällä rooibosteellä tykötarpeineen ja hankkiutuivat taas metsään. Jokainen polun varren kukka tuli nimeltä kutsutuksi, metsikössä laulajien aarioita arvioitiin, aurinkoisen aukean perhosia tervehdittiin iloisen ihastuksen vallassa. Polunhaara päättyi umpimetsään ladolle, jossa joskus oli ollut kattokin. Sen vierellä joku näkyy pitävän metsän eläimille ruokintapaikkaa.
Metsäreissun aikana Huiskismummon Humppaveikko oli ilmaantunut mökin pihaan ja viritteli tulta ekologiseen savustusuuniinsa. Käytöstä poistetun ja liesikantensa luovuttaneen sähköuunin alalaatikossa oli tulipesä ja savu nousi uuniosan reunoilta. Huiskis ropsi merisuolalla komean lohivainaan ja pesaisi pussillisen uusia perunoita höyrykattilan yläosaan kypsymään. Sopivasti kuumenneeseen savustusuuniin heitettiin pohjalle leppäkiehisiä ja sokeripaloja ja ritilälle nostettu kala. – Lepästä se vasta hieno aromi lähtee ja sokeri antaa väriä kalan pintaan, selitti Humppaveikko uteliaalle P.Mummolle toimenpiteitään. Kohtapa syötiin porukalla makoisa ateria savulohta, höyryssä muhineita perunoita, muutama tomaatti ja kurkkulohko makuiloksi sekä palan paineeksi kunnon ryypyt raikasta kaivovettä. Ei parempaa!
Päivätorkuilta heräiltyään H.Veikko ryhtyi saunanlämmitykseen ja Mummot lähtivät soutelemaan. Venereissun aikana tuuli vaihtoi vesillä suuntaa sen kymmenet kerrat, mutta henkäili sen verran kiltisti, ettei P.Mummokaan pahasti pelännyt, pitelipä vain muutekseen molemmin käsin veneen laidoista. Rantauduttiin pieneen saarentillikkaan, jossa on kalasääksen pesä, kolmatta kesää tyhjillään. Olihan mielenkiintoista nähdä läheltä tuo uljas rakennelma, jonka reunalla muuan lokki näkyi unelmoivan kalasääksenä olosta.
Kun Mummot palasivat rantaan, Humppaveikko oli vastantekopuuhassa. Hän oli tuonut tarpeet tullessaan, kun honkametsässä ei sopivia rauduskoivun oksia ole saatavissa. Vastantekijä opasti P.Mummoa, että vastaksen pitää olla kyynärvarren mittainen ja varren karhea. Hieskoivun oksa on sileäpintainen ja sen lehti tarttuu löylyissä ihoon. Humppaveikko sanoo osaavansa kyllä koivuvitsaksenkin kieputtaa, mutta on sanojensa mukaan laiskuuttaan ruvennut sitomaan vastakset näppärästi ohuella rautalangalla.
Pihassa Huiskis kysäisi muina mummoina onkos Pissis nähnyt muurahaisleijonaa. Semmoinen kuulemma on mökin pihassa käynyt. P.Mummo katsoi siihen malliin hitaasti, että Huiskis ehätti selittämään. Kyseessä on kovakuoriainen, joka kaivaa ja peittelee itsensä suppilonmuotoiseen piiloansaan hietamaahan. Siellä se väijyy uteliasta muurahaista, joka pysähtyy tutkimaan sormenpään kokoista kuoppaa ja joutuu napatuksi. Saman tien kertoivat Huiskis ja Humppaveikko kilpaa rantakäärmeestä, joka oli noussut uimasiltaan honkamökin pihamaastoon ja edennyt kiivaasti koko ajan vastapäivään ympyrää kiertäen metsään. Ihmeteltiin siinä oliko tuo joutunut peräti kesäillan valssin pyörteisiin.
H.Veikko saunoi ja heitti Mummoille hyvästit. Nämä jäivät keskenään pöristen löylyttelemään. Koivuntuoksuisesta saunasta kuului vastan läiske ja löylyjen välissä mummot kirmasivat järveen. Siinä oli kesäilta leppeimmillään. Ja mailleen menneen auringon punertaessa länsirannan taivasta jatkui pirtissä seestynyt tarina elämän menosta tältä kohtaa.
Nolous ei Pissismummolle ääres harvinainen tunne ole, onneksi ei alituinen seuralainenkaan. Eräänä kesäisenä päivänä Pissismummo sai kyllä nolotusannoksen oikein tuplana.
Mummo ennakoi mielestään hyvissä ajoin, että pillerilevy, jossa ne joka päivä otettavat ovat, tyhjeni uhkaavasti eikä lääkekaapissa enää ollut täydennystä. Tuli mieleen, että terveyskeskuksessahan näkyi olevan laatikko, johon reseptit saa jättää uusittavaksi. Mummo pyöräilemään reseptin kanssa paikalle.
Eteisessä oli vastassa taulurivistö, jossa kymmenkunta lappua. Niissä oli nuolia oikeaan ja vasempaan ja selostus missä asiassa pitää suunnistaa mihinkin. Kun on tämä supistettu palvelu kesällä. Reseptilaatikko löytyi. Yläpuolella kerrottiin kissankokoisin kirjaimin, että reseptin uusiminen vie seitsemän päivää. Eikä kannata soitella aikaisemmin.
Mummo aprikoimaan, ettei jäljellä oleva määrä riitä kuin neljäksi päiväksi. Opasteen lopussa luki sekin, että myös apteekin kautta voi uusia reseptin. Mummo kääntyi kannoillaan ja pyöräili apteekkiin selittämään tilannettaan. Ystävällinen poikafarmaseutti opasti, että apteekki faksaa reseptin terveyskeskukseen ja uusinta on luvattu viidessä päivässä. Ja että kannattaisi kyllä tässä tapauksessa mennä sinne itse, jos sattuisi jonkun hoitajan kautta saamaan asian hoidettua pikemmin.
Pissismummo peruutti apteekista, pyöräili takaisin terveyskeskukseen ja meditoi taas eteislappujen ääressä. Hoitajien vastaanottoaika oli mennyt siltä päivältä. Mummo otti jonotuslapun supistetun palvelun toimistoon ja istui odottamaan. Vuorollaan Mummo pääsi taas selittämään asiaa. ”Onko teillä resepti mukana, käyn katsomassa, jos joku lääkäreistä ehtisi vilkaista”. Mummo ojensi reseptin. Hoitaja katsoi paperia ja katsoi Mummoa. ”Eikö ne sanoneet apteekissa, että tässä on vielä kaksi satsia ottamatta?” Mummo punastelemaan: ”No kun en tainnut näyttää sitä reseptiä, kysyin vain uusimisaikataulua.”
Ja eikun takaisin apteekkiin. Hetken P.Mummo pohti toiseen apteekkiin menoa, mutta päätti kuitenkin ottaa nolotuksestaan kaiken irti. Poikafarmaseutti hymyili yhä ystävällisemmin. Mummo sai lääkkeensä ja totesi: ”Kuule, mummoilta kannattaa pyytää aina reseptiä nähtäväksi, mitä ikinä keksivät apteekista kysyäkin.”
Ja voisihan sitä tietysti itsekin vilkaista reseptiään ennen kuin lähtee poukkoilemaan minnekään, eipä silti. Vaikka olisikin mukava pyöräilyilma.
Allergiavaroitus: teksti saattaa sisältää poliittisia ainejäämiä
– Mitenkähän kauan keskitien porukka jaksaa katsella Marina Kireäniemen turhautunutta mökötystä, tuumi Pissismummon Poikakaveri eräänä elokuun aamuna lehdenlukutiiman jälkeen. Tappioksi kääntyneiden vaalien jälkeen opposition muta-ammeeseen mulahtaneen puolueen taannoinen kokovartalopääministeri kun ei näytä millään pääsevän uimasilleen, vaan pärskii tyytymättömyyttään jokaiselle, joka kysyä keksii.
– Äläs muuta virka! Ja mitä ne tuumii keisariehdokkaaksi julistautuneesta Pave Muinosestaan, joka kroolaa pää pystyssä allasta päästä päähän ikiomalla köysiradallaan. Pohjoisen Poika toimii ja touhuaa eikä pidä vakkaansa kynttilän peittona. Jopa vanhan rakkausliiton hiillokset on puhallettu uuteen lieskaan ja esitelty valtakunnan akkainlehdistölle. Siinä mielessä tietenkin, että eikös vain rouvakin kelpaisi keisarinnaksi.
– No eipä ole hätää valtakunnan kakkospuolueellakaan, kun kilpa-altaaseen molskahtaa yllättäen komealla kierteellä itse ylähyllylle ylennetty Paavi Lupponen, joka saakin aikaan semmoisen loiskahduksen, että altaan kunkkuna simmaileva Sale Niistämö saa tujauksen vettä nenäänsä ja pyyhkii roiskeita otsakurtuiltaan ja harmaantuvilta kiharoiltaan. Hetken näyttää pahasti siltä, ettei altaaseen Paavin jälkeen muita mahdukaan.
– Juuei, vaan näkyy altaan reunoilla norkoilevan vielä toiveikasta väkeä, joista joku jo kokeilee varpaallaan veden lämpötilaa. Saunan lauteiltakin kuuluu vihtojen ja vastojen läiske, kun jotakuta siellä kilpaan suosiolliseksi pehmitellään. Aina löytyy uhrautujia, jotka tietävät lähtevänsä turhaan taistoon, mutta lähtevät kuitenkin inisemään aatteensa puolesta. Jos vaikka.
– Politiikka se on yhtä pyrkyä, törkyä, töminää ja hyminää, tuumii Pissismummo. Mitäpäs ei ihminen tekisi tarjolla olevan vallan ja kunnian tähden. Ne menestyvät, joilla on substanssia ja toleranssia.
Myötätunto sopii tänä aikana urbaanin ihmisen käsitevarastoon paremmin kuin rakkaus. Kristillisestä arvoperustasta luopunut tarvitsee jäähtyvässä tunneilmastossa edes myötätuntoa. Kun sitä tuodaan munkinkaapuisena versiona kaukoidästä, se on helpompi ottaa vastaan kuin lähikorttelin kirkosta. Vain armahdettu ja rakastettu kykenee itse myötätuntoon.
Vaarilassa kukkivat ulkoikkunoilla vaaleanpunaiset Uuden Guinean liisat, amppelissa Karjalan neito ja tässä kirjoitusaparaatin vieressä viimeisin, pikkuinen Kiinanruusu, joka avaa yhden vaaleanpunaisen kukan kerrallaan ja jossa riittää nuppuja.
Ilmiselvästi tämän kesän väribuumi alkoi kehkeytyä Murusen syntymästä Esikoisen perheeseen. Mummelin oli tietysti ihan pakko viedä vaaleanpunainen pehmopupu kuiskimaan Murusen korvaan miten ihana pikku tyttönen hän on ja miten paljon häntä rakastetaan. Vanhempansa saavat pukea tyttösensä farkkumekkoon, jos heidän tyyliinsä kuuluu, mutta Mummeli ripottelee kotiinsa vaaleanpunaisia kukkia Murusen-onnessaan. Vaaria tuo suuresti huvittaa.
Väriterapiakirja kertoo vaaleanpunaisesta hellyyden, läheisyyden ja herkkyyden värinä. Vaaleanpunainen myös hoitaa kipuja ja rauhoittaa. Siinä toinenkin syy, miksi Murusen Mummeli on tarvinnut tänä kesänä ympärilleen vaaleanpunaista. Vaatetuksessa vaaleanpunainen vaatii vastaparikseen jotain voimakasta ja ryhdikästä, syvän vihreää, vahvaa violettia, sinistä tai mustaa. Mummeli ei itse pukeudu vaaleanpunaiseen huivia tai puseroa ehkä lukuunottamatta, mutta tunnistaa värin hoitavuuden kukkien kautta.
Mummelilla oli aikoinaan työtoverina nuori nainen, joka yli kaiken inhosi vaaleanpunaista väriä. Missä tahansa sitä näkikin, hän yökötteli ääneen. Samaisen väriterapiakirjan mukaan vaaleanpunaisen inho kertoo pahasta olosta, läheisyyden ja turvallisuuden puuttumisesta ja halusta unohtaa lapsuuden aikaiset torjutuksi tulemisen tunteet. En tiedä pitikö tuo paikkansa kyseisen henkilön suhteen, mutta jostain niin voimakas inho tietysti kertoo.
Sitäpaitsi Mummelia hoitava väri on aidosti suomeksi vaaleanpunainen, ei mikään pinkki!
Totuuden olemus on karu ja selkeä. Se ei ole yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti sanottavissa, ei missään pyhässä tekstissäkään, sillä sanat heijastavat sanojan sävyjä absoluuttiin. Ei ole viisasta takertua sanoihin, on pyrittävä ytimeen. Usein se, miten näen, on todellisuuden heijastusta, jopa harhaa.
Kesä jää minuun, tämä ihana, vaikeakin kesä. Kesä jää kuvina ja sanoina, lintujen, veden ja tuulen ääninä, hiljaisuutena, tuoksuina, väreinä, hikipisaroiksi asti puristuvana lämpönä, vilvoittavan tuulen kosketuksena iholla. Kesä loittonee yö yöltä, aamu aamulta, kypsyttää omenat ja marjat mennessään, kutsuu viljelijät korjaamaan satoa ja koululaiset opettajineen työn ääreen. Ei siinä ole mitään surullista, kaikkien aistien muistoina kesä hengittää hiljaa minussa kunnes taas kohdataan.
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY 2011
Luin Odelman ensimmäisen kerran kevättalvella kohta kirjan julkaisun jälkeen. Toisella lukemalla olen löytänyt siitä eri asioita, kuin uutta. On merkittävää, että suomenkieliseen kirjallisuuteen nousee tekijöitä, joiden teksti on niin monitasoista, että se kestää monta lukemista eikä tyhjene heti. Ensi vaikutelma ei muuttunut: kirja ei ole helppo, mutta palkitsee lukijan mielikuvien rikkaudella. Katja Kaukonen on valinnut tyylilajin, joka ei liene kirjailijallekaan helppo: sanoa asiat toisin, myyttisen maiseman kautta, houkutella näkemään sanojen läpi kuin joen veden tai maan kuoren, pinnanalaisiin. Kiinnostuneena odotan, miten kirjailijan tyyli kehittyy, avautuuko teksti hengittämään sisäavaruutta laajemmallekin jatkossa. – Kirjastomme oli tässä kuussa nostanut uutuuspöydälleen Odelman.
*
Arto Lappi; Laululento, Sammakko 2011
”Kun sanoista katoaa leikki / on aika avata lastenhuoneen ovi. / Hirnahtaa, käydä hevoseksi, / olla kyllin nöyrä ja nivelikäs.”
Lappi osoittautui sympaattiseksi runoilijaksi. Hän on minulle uusi tuttavuus, julkaissut kyllä useita kokoelmia ennen tätä. Hän kirjoittaa pieniä terävästi todellisuutta haukkaavia ja merkityksiä oivaltavia runoja. Kirjan ulkoasu houkutti tarttumaan opukseen, niinpä huomaan, että silläkin on merkitystä lukuvalinnoissa kirjaston runsaan tarjonnan äärellä. Pidin näistä runoista.
”Jokaiselle musiikille volyyminsa, / kauneinta se mitä / voi soittaa hiljaisimmin. / Kuljetat sormea otsan uurteella, / neula löytää uran: / soin syvästi, täydesti, / hiukan rahisten kuten ennenkin.”
*
Aila Meriluoto; Tämä täyteys, tämä paino – Runoja vuosilta 2006-2010; WSOY 2011
Olen hehkuttanut Meriluodon runoja täällä aiemminkin. Hän on mielestäni yksi merkittävimpiä Suomen ’elävistä runoilijoista’. Ikää leidillä on jo yli 80 vuotta ja yhä runot soivat kirkkaasti ja kalskahtelevat arvostaan tietoisina. Jos tapahtui Bo Carpelanille, että hän kääntyi sisään päin, minimalisoitui runoilijantiensä lopulla – Aila Meriluoto haastaa lukijaa räväyttämällä yhä ja taas naisen koko tunnerepertuaarin näkyville eikä suostu jäämään elämänsä kulisseihin. Silti runot ovat tosia, niissä on myös hiljaisempia sävyjä, ohenevaa tunneskaalaa, muistojen haalistuvia sävyjä. – Hienoa lyriikkaa.
”Hieroglyfejä, rakkaani. / Tajusitko koskaan miten kiire oli? / Elämisen, kokemisen, tajuamisen kiire. / Pyörteen hurjuus joka synnyttää uuden / kesken omaa syntymistään. / Jotakin yritimme säilyttää, / merkitä muistiin vasta kun ohi. / Hieroglyfejä, rakkaani: / muutama viiva, koukero, mistä? / Rakkaudesta juuri nyt – minne jo meni? / Huhuilu, rakkaani. / Hiljaisuus. Ohut viive. / Rakkaus. Ohut viiva. / Tulkitsematon. ”
*
Tapani Kiminkinen; Terveen paperit; Tammi 2010
En ole varsinaisesti seurannut maalaislääkäri Kiminkisen ohjelmia televisiosta, vain muutaman pätkän, joista olen havainnut hänen vahvuudekseen sosiaaliset taidot. Tämä lääkäri osaa lähestyä potilaitaan heidän maailmastaan käsin, huumorilla mutta kunnioittavasti ja tehtävänsä kirkkaana mielessä pitäen. On harvinaista omata parantava persoonallisuus yhdistettynä taitoon puhua potilaan kieltä ymmärrettävästi. Sellaista lääkäriä kuunnellaan. Tartuin kirjaan kesäkauden puolivälissä kamppailtuani kolmen vaivan umpisolmussa fysiikkani kanssa viikkokausia. Arvelin, ettei kirja sentään solmujani aukaise, mutta antaa ehkä näkökulmia, jotka voisivat helpottaa sykkyrän purkamista. Kyllä Kiminkisen teksti niinkin toimi. Hauskaa luettavaa eikä vähiten tohtorin tyttären eläväisten piirrosten ansiosta.
*
Hannu Väisänen; Apupata; Otava 2011
Lyhytproosaa, juttuja! Väisänen taitaa tämänkin lajin. Hän kirjoittaa mainiolla otteella toisesta kotimaastaan Ranskasta, kotikylänsä ihmisistä siellä, ranskalaisesta elämänmenosta. Väisäsen lahja on nähdä asiat ja todellisuus humaanilla huumorilla viistoten, teksti tuntuu tuoreelta ja hengittää lukijan tahtiin. – Oivallista kesälukemista!
*
Nostalgia – kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista; toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu; SKS 2007
Poiketessani keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälässä Helsingin Mariankatu 7:ssä äkkäsin hyllystä tämän kiinnostavan opuksen. Artikkelien kirjoittajina on edellä mainittujen kirjan toimittaneiden kirjallisuuden tutkijoiden lisäksi Virpi Hämeen-Anttila, Terhi Kivikoski- Hannula, Pirjo Kukkonen, Pekka Kuusisto, Pirjo Lyytikäinen, Sanna Turoma ja Silja Vuorikuru. Saatesanoissa selvitellään nostalgia-termin sisältöä läntisessä kulttuurissamme, myös verrattuna itämaiseen (Hämeen-Anttila) ja todetaan nostalgia erääksi 2000-luvun ideologiaksi, postmoderniksi tavaksi ymmärtää todellisuutta.
Minua sykähdytti erityisesti Pirjo Kukkosen artikkelin teema nostalgiasta kaikkien aistien muistina, taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien emotionaalisesta merkityksestä sekä Katja Seudun tutkielma muistipaikoista Antti Hyryn Aitta -romaanin pohjalta. – Antoisa kirja, jota voi tutkia aina uudelleen ja ihastua.
*
Sinikka Nopola; Eila, Rampe ja elämän tarkoitus; WSOY 2009
Nopolan hiljaista hämäläishuumoria on mukavaa helteellä lueskella pihakeinussa. Kirja jättää lukijan hyvälle mielelle. Eila ja Rampe ovat tuttuja kuin naapurit. Heidän keskustelunsa eivät ehkä ole kovin korkealentoisia, mutta se ilmapiiri, mikä heidän jutteluistaan ja suhtautumisestaan Likan edesottamuksiin muodostuu, on niin viihtyisä.
*
Yhä uudestaan on jaksettava järkyttyä, kun tapahtuu jotain käsittämättömän kauheaa. Me elämme keskellä hyvän ja pahan taistelua, ei maailmasta millään toimilla voi kitkeä kaikkea pahaa ja sairasta. Yhteisöllisen murhenäytelmän sisälle kätkeytyvät yksilölliset menetykset, sillä jokainen tuhottu elämä on korvaamaton ainutlaatuisuudessaan.Kukin joutuu kohdallaan vastaamaan hyvän puolellako taistelen vai pahan.