Illalla ja yöllä pyrytti lunta, tuuli mellasti villinä. Tänään lauha taas valuttaa sulavettä katoilta ja tiet sohjoontuvat. Vaikea oli lenkille lähtö, Toisen käsipuolessakin kulkien tuntuivat vesijäiset polut ja kadut vievän jalat alta. Talvi kokeilee, vaan ei saa otetta etelässä. Millainen joulusta tulee?

Panu Tuomi; Jerusalemin syndrooma; WSOY 2010

Tamperelainen Panu Tuomi, 43, löysi elämäntyökseen runot filosofiaa ja kirjallisuutta ja taidehistoriaa opiskeltuaan. Jerusalemin syndrooma on Tuomen kahdeksas kokoelma. Runot on puristettu tiivismuotoisiin monologeihin ja aihepiiri juutalaisuuteen liittyvä. Runoja syvällisemmin ymmärtääkseen täytyy tuntea keskeiset käsitteet, jotka runoilija myös lyhyesti esittelee teoksen lopussa. Filosofioita hallitsematonkin pääsee kirjailijan rikkaan ajatusmaailman ääreen heittäytymällä kuuntelemaan miten helikon (kreikkalainen viisikielinen jouhisoitin) tekstissä soi ja mihin uskonnolliset kuvat tässä ajassa viittaavat. Runoilijalla on oma ääni ja sanottavaa.

” Lausumattomat / haaveeni kätken / syvälle kiven / nivusiin / ja tietämättäni / rapautan Luojaani / päivä päivältä / enemmän.

Sarastuksesta / hämärään minä / huojun vallin / partaalla, / kahden kukkulan / välille viritän / rukousnauhasta / trapetsin. ”

*

Caj Westerberg; Yönmusta, sileä; Otava 2011

Westerbergin luontominiatyyrit viehättävät minua kovin. Kahdellakin kielellä hän taitaa runon, piirtää yhdellä siveltimenvedolla herkistä herkimmän kuvan, joka värähtää samansieluisen lukijan sydämessä. Ja lukija kiittää.

”Pääskysiä. Kissankelloja. / Männyn juurella / kuuromykkä tynnyri.”

”Kivellä vilkkaina puntarpäiden varjot”

”Herkeämättä / saarni puhuu / ilmavaa, valoisaa lausettaan.”

*

Bo Carpelan; Lehtiä syksyn arkistosta, suom. Caj Westerberg; Otava 2011

Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt ja postuumina julkaistu romaani on niin huikeaa kieltä (kiitos taitavan suomentajankin), niin filosofinen, niin tiheä kuviltaan ja merkityksiltään, että tekee mieli sijoittaa runoteosten joukkoon. Romaanimaisia aineksia on, mutta kuin taustalla, viitteeksi, enimmin pyörteilevää tajunnanvirtaa, muistoja ja hetkestä toiseen läsnäolevaa toisiinsa lomittuen. Lukijana ja Carpelanin runouden ystävänä olen lähes sanaton tästä testamentista, jonka hän on jättänyt. Hiljainen kunnioittava kiitos sanojen mestarille.

”Nyt vanhoilla päivilläni lähestyn suurmetsää, pimeyttä, valossa kylpevää metsäaukeamaa, aukeitten yli puhaltavaa tuulta, syysilmassa kaikuvaa olemassaoloa, arkistoa, joka kätkee dataa ja johon sitä mahtuu, silmänräpäyksiin, ydintapahtumiin, arkipäiväisyyksiä, jotka muodostavat yhtenäisen kuvion siihen, minkä näen ja koen. Tämä kaikki on minun eikä kenenkään muun.

Se mikä vaatii tiivistämistä, voikin olla linnun siipienväli.”

*

Suvi Valli; Ohijuoksija; Otava 2011

Esikoisteos runoilijalta (s. 1977), jolla tuntuu olevan hyvin varma oma ääni. Teoksesta tulee mieleen tulivuoren purkaus. Teksti on runsas, sanoja paljon, aiheet liikkuvat kaukana ja lähellä. Visuaalisesti monimuotoisena teos on omanlaisensa, mutta käy mielessä onko tietoista kikkailua: eri kirjasinkokoja, hajotettuja lauseita, piirroksia, vapaata viivaa. Ja miksi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että selitysosa on tarpeen. Mielenkiintoista, mutta ei nautittavaa.

*

Martta Rossi; Upoksissa pilvet; Otava 2011

Esikoisteos tämäkin, runoilijan syntymävuosi (1929) kertoo tekstien olevan kypsynyttä, sillä tavalla herkullista kuin pitkään haudutettu on. Tämän sukupolven runoilijat peilaavat elämää luonnonkuvien kautta, teksti on tutunoloista ja ymmärrettävää. Minkäänlaisia vieraita tehosteita ei haeta eikä tarvita. Vanhahtavia ilmaisuja on siellä täällä, mutta ne jotenkin kuuluvat tähän runoilijapersoonaan. Pidin runoista.

”Kuusi tulee huoneeseeni. / Se huojuu yön kaihtimella / ja saartaa uneni / pihkantuoksullaan. / Olen kuusen morsian. / Aamulla heräämme / auringonhehkuiseen erillisyyteemme.”

*

Miki Liukkonen; Valkoisia runoja; WSOY 2011

Tekijä on voittanut J.H. Erkon runokilpailun 2009 ja Valkoisia runoja on hänen esikoisteoksensa. Uusien runoilijoiden hengentuotteet eivät aina aukene lukijalle, paljon on tyhjältä tuntuvaa kikkailua sanoilla ja runojen rakenteita rikotaan, motiivina ehkä  – siltä tuntuu –  vain vaikutuksen tekeminen. Liukkosellakin on viehtymys kokeilla , hän sekoittaa matemaattisia kaavoja tekstiin, mutta on kuitenkin uutena runoilijana hauska, tomera poikkeus. Harvoin runokirjan ääressä hersyy nauru niin kuin esimerkiksi Surrealistin päiväohjelmaa lukiesssa.

*

Marja Leena Toukonen; Vuodet villiintyvät takanani; Basam Books 2011

Fil.lis. Marja Leena Toukonen tunnetaan tietokirjailijana ja kouluttajana. Nyt häneltä on ilmestynyt ehyt, tiheätunnelmainen kokoelma runoja vanhenemisesta, kuolemasta, unohduksesta ja muistoista. Tykästyin kovasti näihin konstailemattomiin, paljon puhuviin runoihin, jotka eivät kaihda eivätkä kaunistele sanomisiaan. Minulle tästä tuli äidin muistelukirja, mutta myös omiin tunnelmiin osuvia tekstejä löytyi. Kiitos runoilijalle ja kustantamolle!

”Vuodet takanani / ovat alkaneet villiintyä / peittyä muistoihin, jotka kasvattavat uusia oksia / levittävät lehtensä päivien päälle.

_

Ja viiltävät kirkkaat aamut / ovat samentuneet / kuin vesivärityössä, värit levinneet / pehmentyneet.

Eivätkä sydämen tuska ja tahdon vaiva / enää hehku riivatun lailla / takka hiipuu hiljakseen / viimeiset kekäleet huokailevat.

Villiviini / kiertyy öitteni peitoksi / vaimentaa yön äänet / mutta pöllöt istuvat odottaen räystään reunalla.”

*

Niilo Rauhala; Tähtiä taivaan nurmikolla; Kirjapaja 2011

Niilo Rauhala, pohjoisen palkittu runoilijapappi, on ollut minulle sellainen, jonka teksteihin palaan aika ajoin. Tänä vuonna Kirjapaja julkaisi valikoiman uskonnollisia runoja Rauhalan kokoelmista, mukana myös muutamia uusia runoja. Rauhala on tehnyt työtä sairaalapappina, mikä heijastuu hänen runoihinsa hienolla tavalla. Tyyntä, kirkasta runoa.

”Anna minulle tähden rauha / ja oksilla kuultavan yön. / Anna minulle erämaata katselevan virran rauha / ja kosken pyörteessä läikkyvän kiven. / Anna minulle ristiltä laskeutuvan / voittajan rauha / ja ovelleni kolkuttavan käden. / Anna huoneeseeni hänen silmiensä rauha, / sydämeeni sinun rauhasi.” 

*

Maria Syvälä; Älä sylje minua syliisi; Robustos 2005

Syvälä on julkaissut runoja, jotka kuvaavat vaikuttavalla tavalla psykoosiin sairastuneen tunneryöppyjä, suljetun osaston maailmaa, myös oman hoitajan ja potilastovereiden merkitystä toipumisessa. Runojen punainen lanka läpi kaiken on äiti-tytär-suhde, joka pitää äitiä elämässä kiinni ja kutsuu toipumaan. Dokumentinomaisena tilityksenä hieno.

*

Kevään kukat, syksyn kuu, Kootut tankarunot 1960-1982, suom. Tuomas Anhava; Otava 2000 (Seven 2011)

Japanilaisten tankarunojen kääntäminen mille tahansa vieraalle kielelle on vaikeaa, jos haluaa pysyä alkuperäisessä tavurytmissä. Tuomas Anhava on niitä harvoja kääntäjiä, joka on pitänyt rytmistä kiinni, runot ovat saksan-, englannin- ja ranskankielestä suomennettuja. Tankarunojen tunnemaailma on viehättävä yksinkertaisuudessaan, monimerkityksisyydessään ja luonnonläheisessä melankoliassaan. Herkkää, mietiskelevää ajatuspuroa.

*

Rabindranath Tagore; Toiselle rannalle, suom. Hannele Pohjanmies; Kirjapaja 2009

Intialainen Tagore eli 1861-1941. Hän oli monella tavalla omassa yhteiskunnassaan ja laajemmalti vaikuttava persoona, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1913. Hänen tekstinsä ovat seuranneet minua läpi elämäni siitä asti kun murrosikäisenä kirjat löysin. Yhä hänen tekstejään julkaistaan uusina valikoimina. Tässä on tekstien lomassa suomalaista valokuvataidetta. Kirja sopii lahjaksikin.

***

Pensasaita helmeilee jäätyneissä vesipisaroissa.  Aamuhämärässä lumenvalkeana alkanut hiljainen sade on jo vetistynyt läpinäkyväksi. Kaupunki vetää henkeä, kaduilla on hiljaista.

On itsenäisyyspäivä. Sodan kokeneita miehiä ja naisia on taas viimevuotista vähemmän.  Vapaaseen isänmaahan syntyi tänä vuonna taas uusia pikkuisia kansalaisia, joiden vanhemmat makselevat opinto- tai asuntolainojaan. Onnekkaimmat ovat saaneet työpaikan, jossa ei olla alituisen lomautus- tai lakkautusuhan alla. Heidän huolensa ovat tässä päivässä ja huomisessa.

Suurten ikäluokkien sukupolvella on jokin kosketus kansakunnan pitkään kehitystaipaleeseen oman sodanjälkeisen, monin tavoin niukan lapsuutensa kautta. Monet meistä ovat jo saattaneet sodan kokeneet vanhempansa kirkkomaalle lepoon. Me katselemme taaksemme tällaisena päivänä, iloitsemme siitä, miten nyt on ja tunnemme huolta tulevaisuudesta omien lastemme ja lastenlastemme tähden.

Ikkunapöydällä kaktuksen paisuneet nuput ovat puhjenneet kukkaan. Valo paljastaa kauniisti kukkien silkinohuiden terälehtien herkät sävyt. Talossakin on hiljaista. Ovenpielen lyhtyyn sytytin sinivalkoisen kynttilän.

Bertol Brechtin näytelmää luonnehditaan esitteessä traagiseksi komediaksi. Espoon teatterin enseblen esitys meni ajoittain farssin ja surrealismin puolellekin slovenialaisen Vito Tauferin ohjauksessa. Lähes tapahtumattomien, äänettömien tuokioiden ja korvia koettelevaksi yltyvän melskeen vuorottelu oli näytelmän peruskuvio, perusteltuakin ehkä, kun väliaikaa ei ollut.

Esitys alkoi hiljaisuudella, jonka moni saattoi yhdistää morsiamen isän roolia näytelleen Asko Sahlmanin taannoiseen traagiseen kuolemaan. Hääväki istui jo valmiiksi pöydässä, kun yleisö kutsuttiin sisälle katsomoon. Alussa kävi ilmi, että sulhanen oli ’omin käsin’ rakennellut kaikki erikoiset huonekalut itse kehittelemäänsä liimaa käyttäen, niinpä suhteiden vertauskuvaksi nousevan asetelman hajoaminen oli aavistettavissa. 

Katsojia hätkäytettiin useaan kertaan rajuilla ääniefekteillä ja ylilyövällä revittelyllä. Näytelmän idea lienee ollut paljastaa ns. pikkuporvarillisen avioliittomeinigin onttous; ihmisten suhteissa mikään ei lopulta ollut sitä, miltä se aluksi oli näyttävinään. Ideaan saattoi samaistua kuka tahansa katsoja, jolla elämänkokemusta on. Ovathan häät eräänlainen näytelmä, vaikka eivät päättyisikään Brechtin tapaan.

Teatteriesitys onnistui sekä huvittamaan että liikuttamaan katsojaa. Komediaa oli enemmän roolien tyypittelyssä, toteutuksessa tragedian ainekset olivat vahvat. Kun näyttämö on pieni ja lähellä katsojia, suhteiden paljastuminen olisi välittynyt vähemmälläkin meuhkeella. Näytelmän lopussa koko lavastus oli astioita ja huonekaluja myöten tuhannen päreinä.    

Jos Sinulla on vaikeaa, et ole ainoa, jolla on. Pimeiden kujien laitamia viereksien kulkee moni ahdistuksen piinaava reppu selässään. Kulkee ja toivoo, että jossain edessä päin on valo, että jossain on lepokivi, jossa saa ottaa repun selästään. Adventin Herra, auta jaksamaan sinne asti.

On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”

Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.    

Pääsin pitkästä aikaa kirkkoon. Oli jo ollut ikävä sitä levollista pyhäistä tunnelmaa, yksinkertaisia, ravitsevia sanoja, urkujen huminaa ja virren hyrinää sekä ehtoollisen osallisuuden rakkaudentäyteistä iloa.

Kirkko oli täynnä. Diplomikanttori soitti urkuja ja toinen johti lapsilaulajia sekä pikku kuoroa. Samuli-pappi soitti pasuunalla alkufanfaarin. Hoosiannaa laulettiin palmunlehvää muistuttavia oksia heilutellen. Vieraana oli lääninrovasti, jonka tehtävä oli asettaa virkaan seurakunnan uusi, neljäs kappalainen, Kristiina.

Myöhemmin kirkkokahveilla Kristiina kertoi olevansa syntyperäisiä ’meikäläisiä’ ja toivoi voivansa olla kotiseurakunnassaan eläkkeelle asti. Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa. (Siinä kohtaa hymyilin hiukan, kokemusta on siitäkin. Puoliso joutui totuttelemaan odotteluun tai itsenäiseen ostosten keräilyyn.)

Uuden papin vastuualueeksi oli määritelty rippikoulutyö. Kristiina ilmoitti työalansa johtoajatukseksi, että jokainen kaupunkilainen kävisi rippikoulun,  kelpaamiskynnystä ei ole. Huima tavoite, kun tietää, että kaupungissa asuu noin kymmenentuhatta seurakuntaan kuulumatonta nuorta ja vanhempaa. Aikuisrippikouluja on täällä järjestetty jo kauan. Yleensä rippikouluun tulijan motiivi liittyy jotenkin kirkkohäihin tai kummiuteen, mutta myös jokin kriisi saattaa tuoda ihmisen pohtimaan elämänsä arvoja.

Kirkkokahveilla tapaa aina monia entisiä työtovereita ja tuttuja seurakuntalaisia, joiden lämpimiä halauksia ja iloisia tervehdyksiä eläkkeellä oleva arvostaa. Nykyinen kirkkoherra paljastui innokkaaksi kotikokiksi, kun kertoi fasaanipaistin lisukkeeksi kehittelemänsä lanttuhaudukkeen reseptin. Meillä kypsyteltiin karitsan paahtopaistia ja punajuuripaistosta – molempien herkkuja.    

Adventti, uuden kirkkovuoden ja joulupolun alku. Jouluvaloja viritellään koteihin ja kaupunkien kaduille. Jos adventus merkitsee odotusta, mitä odotamme? Ehkä joulua, jotain siihen liittyvää: lomaa koulusta ja työstä, läheisten ja ystävien tapaamista,yhdessä rakennettua juhlaa tunnelmineen.  Sytytän adventin kynttilän myös ja erityisesti heille,  jotka odottavat turhaan, joille ei tule joulua, joita elämä ahdistaa ja kuolema kutsuu. Tulkoon valo!

Leena Lander; Liekin lapset; Siltala 2010

En ole Landeriin ehtinyt tutustua aiemmin, ennakko-odotukset olivat korkealla. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu kirjalliseen eliittiin, ainakin mikäli kirjastokorvausten, teosten ja niiden mainonnan määrä jotain todistaa. Lander on tässä teoksessaan tarttunut romaanin keinoin 1917-1918 sisällissotaan Varsinais-Suomen suunnalla. Teos on yli 400-sivuinen ja loppua kohti tiivistyvä. Alku haahuilee liikaa ja selostaa tarpeettomankin lavealti taustoja.  Varsinainen jännityskirja tämä ei ole, vaikka loppuratkaisua kohti tarina kihelmöittää lukijaa.

*

Anu Holopainen; Ilmeetön mies; Karisto 2010

Nuorten fantasiakirjailija kokeilee siipiään aikuisromaanilla. En ole aiempia nuorille suunnattuja tuotoksia kirjailijalta lukenut enkä tästäkään kyllä ilahtunut. Joo, on intensiivinen kyllä, mutta niin epärealistinen, jopa vastenmielinen tarina, että puistattaa. Jos mies on päähenkilö, hänen osaltaan tarina jää ihan auki. Jos nainen, lopussa kilahtaa. – Ei houkuta tutustua enempää kirjailijan fantasiamaailmaan.

*

Marja-Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle; Tammi 2011

Minulle uusi, sikäli kiinnostava kirjailija, että on eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja, syntynyt 1943 ja julkaissut esikoisteoksensa viime vuonna. Esikoisteos Aida sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta lukijoilta kiitosta. Kirjeitä kiven alle on kolmen sukupolven äiti-tytär-kohtaloiden romaani Karjalasta. Sodasta ja evakkoudesta ei tässä tehdä elämää suurempaa kokemusta, pääpaino pysyy äitien ja tyttärien suhteissa. Kirjassa parasta ovat tarkka ajankuvaus, henkilökuvat ja hersyvä murteen käyttö repliikeissä. Virtanen lataa tarinaansa runsaasti vahvoja aineksia ja pitää ne kasassa, vaikka tarina hyppii aikakaudesta toiseen. Kirjailija osaa ottaa lukijan mukaan heti ensi sivuilta. Tarina pitää otteessaan, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin kaikki äitien salaisuudet ovat tyttärille selvillä.

– Pidin tästä, oivallinen lukuromaani!

*

Katja Kallio; Tyypit; Otava 2004

Kirjailijan nimeä on nähnyt mediassa, nyt vasta tutustuin tekstiinsä. Tämä kirja ei ole romaani vaan nimensä mukaisesti jutustelee tyypeistä, joita useimmat tytöt jossain vaiheessa elämäänsä kohtaavat: aviomies, miehen exä, idoli, italialainen poikaystävä, naapuri, kampaaja, morsiamen äiti jne. Kallion tyyli on hauska, irrotteleva, mutta ei vedä överiksi, vanhempikin lukija nauraa iloisesti hyvälle tyypittelylle. –  Lyhyitä, mainioita juttuja!

*

Antti Karumo; Männyt; WSOY 2006

Karumo on ollut ehdolla monenkin palkinnon saajaksi. Tämän pienoisromaanin tyyli varmaan luokiteltaisiin muotitermillä maaginen realismi. Minusta teksti on oudosti kieputtava, samaa toistava. Kertooko se kirjailijan juuttumisesta paikoilleen vai tuoko toisto jotain uutta vaatimattomaan juonenkulkuun? Sinänsä teksti on vahvaa ja luo kyllä maagisen ilmapiirin muutamalla henkilöllä, joista lopulta ei tiedä, kuka onkaan päähenkilö.

*

Bo Carpelan; Kulkeva varjo, suom. Kyllikki Villa; Otava 2010 (alkup. 1978)

Bo Carpelanin tyyli on käynyt tutuksi vuosikymmenten myötä. Minulle hän on ennen muuta runoilija. Tässä opuksessa Carpelan vie tarinan epämukavuusalueelleen sijoittamalla pikkukaupunkiin nuoren naisen murhan. Dekkarikokeilu, jos tämä nyt sellainen on, on mielestäni turha polku. En viihtynyt Carpelanin viipyilevään, kiemuroivaan ja maalailevaan tyyliin kuvatun pikkukaupungin sosieteetin parissa eikä itse murhatapauksen selvittelyssä ole minkäänlaista jännitystä.

*

Kirsti Ellilä; Ristiaallokkoa; Karisto 2011

Ellilän kirkkotrilogian aihepiiri on minulle tuttu, oli siis kiintoisaa luettavaa. Kirsti kirjoittaa sujuvaan tyyliinsä ja uskottavasti aiheensa tuntien. Yksinhuoltajapappi on naisten mielenkiinnon kohteena, se on selvä, mutta retriittien maailmankin tuntevana en osaa oikein liittää siihen ympäristöön kerrotunlaisia manööverejä. Sillä tavalla positiivinen kertomus, että perimmäisestä vakaumuksestaan luopumatta pappi voi kasvaa ihmisenä sallivammaksi itselleen ja muille.

*

Nina Banerjee-Louhija; Valon kantaja; WSOY 1999             Merenjakaja; WSOY 2003

Jälleen yksi nimeltä tuttu kirjailija, jonka tuotantoon en ole aikaisemmin tarttunut. Valon kantajan takakansiteksti kertoo kirjan porautuvan syvälle kipeisiin äitien ja tyttärien välisiin suhteisiin, naisten syyllisyydentunteisiin ja syyllistämiseen. En nyt tiedä siitä porautumisesta, mutta tarina kyllä kulkee läpi neljän sukupolven ja siinä liikutaan usean maan ja maanosankin välillä: Intiassa, Euroopassa, Suomessa, Ranskassa Lontoossa ja merellä. Tarina on lastattu intialaisella perinteellä ja hindumystiikalla, mikä osoittautuu sikäli puutteeksi, että henkilöt jäävät jotenkin mustavalkoiseen asetelmaan. Luin kirjan sairaalassa maaten ja jaksoin lukea; lyhyet luvut, ihmisten värikkäät kohtalot ja eksoottiset piirteet eivät vieneet liian syviin aprikointeihin.

Merenjakaja on määritelty kirjailijan muistikirjaksi, triptyykiksi mereltä, maista ja maailmalta. Romaani tämä ei siis ole, pikemminkin matkakertomus ja sellaisena varsin mielenkiintoinen. Muistikirja alkaa Pegasos-veneen haaksirikosta, jossa kirjailija ei ole osallisena vaan hänen miehensä.  Haaksirikko tuntuu elämää suuremmalta katastrofilta ja sen myyttisiin merkityksiin palataan pitkin matkaa. Etelä-Amerikan, Afrikan, Uuden Seelannin ja Australian mantereilla kirjailija seikkailee ensin yksin, sitten miehensä kanssa ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan. Löyhääkin jutustelua löytyy, kirjailija viittaa aiempiin teoksiinsa tuon tuostakin, kertoo yksityiskohtaisesti hotelleista, joissa yöpyi, aterioista ja viinivalinnoista. Matkakertomuksen lopputulemaksi jää hieno oivallus, joka tulee myös perustelluksi: ”Maailma on kotini, kotini on maailma”.

*

Tuija Wuori-Tabermann; Meitä oli kaksi; Otava 2011

Surukirjoissa usein on jotenkin sama moodi ja tunnelma, joka tarttuu lukijaan, jos tarttumapintaa on. Edesmenneen runoilija Tommy Tabermannin lesken surukirja ei tee poikkeusta. Runoilija oli kuitenkin niin tunnettu ja kuten tavataan sanoa ’rakastettu’, että hänen varhaista, traagista poismenoaan varmasti moni aidosti suree. Kirjoittaja, joka on toimittaja, on osannut välittää herkät luopumisen tunnot tyylitajulla. Myös yliluonnollisiksi kokemansa tapahtumat hän kertoo vilpittömästi niitä paisuttelematta. Runoilijasta välittyy kaipaavan puolison kautta  positiivisen ja elämänhaluisen ihmisen kuva.

*

Anna Gavalda; Karkumatka, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2010

Anna Gavalda on kotimaassaan Ranskassa suosittu kirjailija ja monen suomalaisenkin lukijan suosikki. 1970 syntyneen Gavaldan kepeä tyyli viehättää. Karkumatka on lyhytproosaa (väljästi 120 sivua), oikeastaan yhden sisarusten kesken mielijohteesta tehdyn matkan kuvaus. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään kovin merkittävää, teksti on niukkailmaisuista vuoropuhelua tai jutustelevaa kerrontaa. Itse asiassa kirja on melko heppoinen hengentuote, mutta hyväntuulista luettavaa.

*

Eva Illoinen; Vihkiristit; Tammi 1986

Kirjailija on ollut vallan tuottoisa 1987 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Esikoisteos Joutilaat päivät julkaistiin 1965 ja viimeiset Tsaarin poika ja Vihkiristit 198 sekä nuortenkirja Autokaupungin tyttö 1987. Kahdenkymmenen vuoden kirjailijaura tuotti 20 romaania. Illoiselta jäi myös runsaasti julkaisemattomia käsikirjoituksia. Muistan nimeltä romaanit Elena, nainen pimeästä ja Iltapäivällä tuli levottomuus, joista puhuttiin aikanaan paljon, jälkimmäisen taisin lukeakin. Illoinen kirjoitti myös kuunnelmasarjaa, joka sitten katkesi kesken kirjailijan kuolemaan.

Vihkiristien aiheena on evakkotytön kohtalo, johon on punottu vahvaa mystiikkaa. En osaa sanoa mihin ’genreen’ Illoinen kotimaisessa kirjallisuudessa lasketaan kuuluvaksi, ainakin aikuisromaanit ovat viihtyisää luettavaa, sisältävät sopivasti romantiikkaa ja kirjoittamisajalle tyypillistä naisasiaakin.

*

Merete Mazzarella; Uskottomuuden houkutus, suom. Kaarina Ripatti; Kirjayhtymä 1997

Filosofian tohtori, kirjailija ja kriitikko M.M. on tarttunut ikiaikaiseen aiheeseen. Kirja on analyyttisesti ja kantaaottamattomalla tavalla aihetta kirjallisten esimerkkiteosten valossa pohtiva – ei siis mikään romaani eikä esseetyyppinenkään teos, jollaisia Mazzarellalta on totuttu julkaisemaan. Minulla meni kirjan kanssa kuukausimäärin aikaa, kirjallisuusanalyysi kun ei ole varsinaisesti helposti sulavinta luettavaa sairasvuoteella. Pidän M.M:n tyylistä ja aihehan on aina ajankohtainen. Kannattaa lukea, vaikka tietääkseni kirjaa ei saa ainakaan kirjakaupoista enää, ehkä kirjastoista sentään.

*