Pääsin pitkästä aikaa kirkkoon. Oli jo ollut ikävä sitä levollista pyhäistä tunnelmaa, yksinkertaisia, ravitsevia sanoja, urkujen huminaa ja virren hyrinää sekä ehtoollisen osallisuuden rakkaudentäyteistä iloa.

Kirkko oli täynnä. Diplomikanttori soitti urkuja ja toinen johti lapsilaulajia sekä pikku kuoroa. Samuli-pappi soitti pasuunalla alkufanfaarin. Hoosiannaa laulettiin palmunlehvää muistuttavia oksia heilutellen. Vieraana oli lääninrovasti, jonka tehtävä oli asettaa virkaan seurakunnan uusi, neljäs kappalainen, Kristiina.

Myöhemmin kirkkokahveilla Kristiina kertoi olevansa syntyperäisiä ’meikäläisiä’ ja toivoi voivansa olla kotiseurakunnassaan eläkkeelle asti. Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa. (Siinä kohtaa hymyilin hiukan, kokemusta on siitäkin. Puoliso joutui totuttelemaan odotteluun tai itsenäiseen ostosten keräilyyn.)

Uuden papin vastuualueeksi oli määritelty rippikoulutyö. Kristiina ilmoitti työalansa johtoajatukseksi, että jokainen kaupunkilainen kävisi rippikoulun,  kelpaamiskynnystä ei ole. Huima tavoite, kun tietää, että kaupungissa asuu noin kymmenentuhatta seurakuntaan kuulumatonta nuorta ja vanhempaa. Aikuisrippikouluja on täällä järjestetty jo kauan. Yleensä rippikouluun tulijan motiivi liittyy jotenkin kirkkohäihin tai kummiuteen, mutta myös jokin kriisi saattaa tuoda ihmisen pohtimaan elämänsä arvoja.

Kirkkokahveilla tapaa aina monia entisiä työtovereita ja tuttuja seurakuntalaisia, joiden lämpimiä halauksia ja iloisia tervehdyksiä eläkkeellä oleva arvostaa. Nykyinen kirkkoherra paljastui innokkaaksi kotikokiksi, kun kertoi fasaanipaistin lisukkeeksi kehittelemänsä lanttuhaudukkeen reseptin. Meillä kypsyteltiin karitsan paahtopaistia ja punajuuripaistosta – molempien herkkuja.