Pääsin pitkästä aikaa kirkkoon. Oli jo ollut ikävä sitä levollista pyhäistä tunnelmaa, yksinkertaisia, ravitsevia sanoja, urkujen huminaa ja virren hyrinää sekä ehtoollisen osallisuuden rakkaudentäyteistä iloa.

Kirkko oli täynnä. Diplomikanttori soitti urkuja ja toinen johti lapsilaulajia sekä pikku kuoroa. Samuli-pappi soitti pasuunalla alkufanfaarin. Hoosiannaa laulettiin palmunlehvää muistuttavia oksia heilutellen. Vieraana oli lääninrovasti, jonka tehtävä oli asettaa virkaan seurakunnan uusi, neljäs kappalainen, Kristiina.

Myöhemmin kirkkokahveilla Kristiina kertoi olevansa syntyperäisiä ’meikäläisiä’ ja toivoi voivansa olla kotiseurakunnassaan eläkkeelle asti. Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa. (Siinä kohtaa hymyilin hiukan, kokemusta on siitäkin. Puoliso joutui totuttelemaan odotteluun tai itsenäiseen ostosten keräilyyn.)

Uuden papin vastuualueeksi oli määritelty rippikoulutyö. Kristiina ilmoitti työalansa johtoajatukseksi, että jokainen kaupunkilainen kävisi rippikoulun,  kelpaamiskynnystä ei ole. Huima tavoite, kun tietää, että kaupungissa asuu noin kymmenentuhatta seurakuntaan kuulumatonta nuorta ja vanhempaa. Aikuisrippikouluja on täällä järjestetty jo kauan. Yleensä rippikouluun tulijan motiivi liittyy jotenkin kirkkohäihin tai kummiuteen, mutta myös jokin kriisi saattaa tuoda ihmisen pohtimaan elämänsä arvoja.

Kirkkokahveilla tapaa aina monia entisiä työtovereita ja tuttuja seurakuntalaisia, joiden lämpimiä halauksia ja iloisia tervehdyksiä eläkkeellä oleva arvostaa. Nykyinen kirkkoherra paljastui innokkaaksi kotikokiksi, kun kertoi fasaanipaistin lisukkeeksi kehittelemänsä lanttuhaudukkeen reseptin. Meillä kypsyteltiin karitsan paahtopaistia ja punajuuripaistosta – molempien herkkuja.    

  • ”Kotiseurakunnassa eläkkeelle asti” on hieno tavoite ja toivon että se toteutuu.

    Muistan kuinka usein Anna-Maija Raittila puhui usein sitoutumisesta, pysähdyin kuuntelemaan…

    Hyvää adventtia!

    Kommentin jätti Lastu · maanantaina 28. marraskuuta @ 20:37

  • Sitoutuneelta ja ihanan innokkaalta Kristiina kuulostikin. Toivomme, että hän säilyttää intonsa ja energiansa – ja paikkansa. Seurakuntamme taloustilanne on toistaiseksi kohtuullisen hyvä, mutta tulevaisuus näyttää pitkällä tähtäimellä epävarmalta. Ja vaikeina aikoina sitoutuminen punnitaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 28. marraskuuta @ 22:07

  • Vaikka kiersin täällä monta paikkaa, kommenttini haluan laittaa tähän, ei vähiten siksi, että täälläkin uunissa muhii nyt juuri punajuuria 🙂

    Toisaalta lauseesi, ”Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa.” tuo mielen ajan, jolloin asuimme pienessä seurakunnassa keskellä pientä kirkonkylää olevassa pappilassa. Kaupunkilaisena opin viihtymään siellä eikä minua ahdistanut se, että meitä seurattiin. (Kun äitini tuli ensimmäistä kertaa siellä meille ja meni kauppaan, niin häneltä heti kysyttiin, halusiko hän maksaa käteisellä vai laittaa maksun meidän silloiselle kauppatilillemme…) Asiaan varmaan vaikutti sekin, että Miehelle ei tuottanut vaikeuksia on joka tilanteessa pappi, myös arkisella tavalla. Jotenkin siis koen hyvin lämpimästi tuon Kristiina-papin työnäyn!

    Kommentin jätti mm · lauantaina 3. joulukuuta @ 16:11

  • Maija, onneksi tällaisia pappeja on kuin kuvaat. (Mainituilla kirkkokahveilla kävi myös muuan Kristiinan kollega, joka ohitti tyylikkäästi kahvipöytään jonottavat seurakuntalaiset lauseella: on tässä vähän kiire toiseen tilaisuuteen.)

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 3. joulukuuta @ 20:00

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.