Aika rientää, sanotaan. Joskus aika tuntuu karkaavan käsistä, joskus taas matelevan tai peräti seisahtuvan. Asioita tehdään ajan kanssa, aikaillaan niin, että aika loppuu kesken. Joillekin aika on rahaa, toisille aikaa on kylliksi  vaikka mihin. Kaikella on aikansa, aika on nyt tai tulossa, joskus ajat ovat huonotkin sille, mitä suunnitellaan.

Vuosiluku vaihtuu. On hyvä aika kysyä itseltä: mikä on suhteeni aikaan.

__________

(Kuva Espoon Emman kellomuseosta.)

Olli Jalonen; Ilo ja häpeä; Otava 1981

Mielenkiintoisesti rakennettu romaani yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arkaluontoisesta ja samalla tärkeästä aiheesta. Pääosassa työtön tutkija, joka saa ristiriitaisia mietteitä herättävän työn ja sen myötä kiinnostuu tutkimaan kulissien takaisia asioita. Intensiivisyys on Olli Jalosen tavaramerkki, teksti kieppuu aiheessa eikä päästä lukijaa helpolla.

Johan ja Johan; Otava 1989

Tämä kirja hylkii kaltaistani lukijaa. Yritin ja yritin, en päässyt mukaan. Yritin vielä harppomalla, mutta kun ei niin ei. Ällistyinkin, niin kovasti olen Jalosen kirjoista pitänyt.

Elämä, ja elämä; Otava 1992 (2.painos)

Jalonen on taitava prosaisti, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin tittelinkin saanut. (Kannattaa vilkaista Wikipediasta.) Elämä, ja elämä on Jalosen trilogiaksi kirjoitettujen e.m. romaanien viimeinen osa. Kirja on intensiivinen kertomus erään perheen merkillisestä kohtalosta. Äidin, isän sekä pojan näkökulmat risteilevät. Kuolevan isän viimeiset ajatusryöpyt ovat suorastaan maaginen lukukokemus.

*

Siri Hustvedt; Vapiseva nainen, Hermojeni tarina, suom. Kaisa Sivenius; Otava 2011

Karmivaa omakohtaista tragediaa ja faktaa menestyneeltä norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka vaikuttaa Amerikassa. Satuin näkemään televisiossa S.H:N haastattelun, jossa hän kertoi lapsuudestaan sekä kirjailijan työstä ja erityisesti tämän uuden teoksen pohjana olevista kokemuksista. Kirja tekee niin voimakkaan vaikutuksen, että aika ajoin oli vaikea jatkaa, teki mieli jättää sikseen. Loppuun asti sen kuitenkin luin, mutta sanon, ettei ollut helpoimpia lukukokemuksia. Tuskaista oli kahlata perusteellisissa pohdinnoissa, jotka koskivat kirjailijan omien kokemusten sijoittumista neurologian, psykiatrian ja psykoanalyysin läpi nähtyyn todellisuuteen. Erikoisimpia koskaan lukemistani kirjoista.

*

Kristin Steinsdottir; Omaa tietä, suom. Marjakaisa Matthiasson; Lurra Editions 2010

Lieneekö ihka ensimmäinen islantilainen romaani, joka osui kirjastossa kohdalle. Ei niitä taida olla paljon tarjollakaan suomeksi. Tämä nimenomainen kirja on saanut armon tulla käännetyksi, kun on ollut ehdolla Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2007. Tarina kertoo naisesta, jolla on erikoinen kasvuhäiriö: vasen käsi muistuttaa hylkeen evää. Tämä seikka säätelee hänen elämäänsä, hänestä kehittyy uniikki persoonallisuus, joka kykenee omintakeisiin ratkaisuihin ja erilaiseen elämäntapaan. Olisiko tässä jotain allegorista islantilaisiin kansanakin. Steinsdottirin raikas ja selkeä tyyli miellytti minua, pidin tarinasta.

*

Hannu Väisänen; Kuperat ja koverat; Otava 2010

Taiteilija-kirjailija Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian päätösromaanissa on aineksia liiaksikin, teos pursuu sekä tapahtumia että ajatusvirtaa. Parhaimmillaan Väisäsen kieli on nautittavan rohkeaa, paikoin suorastaan röyhkeää. Romaanin kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä, mutta taiteilijapersoonan moniulotteisuus ja värikkyys toisaalta välittyy väkevänä eikä kirja pitkästytä, vaikka kaikki ajatusharhailut eivät lukijalle aukene. Väisästä lukiessa tulee mieleen edesmenneen kirjailija Erno Paasilinnan ajatus: kirjailijaksi ei synnytä, siksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Kuten tiedetään, Väisänen on myös tuottelias kuvataiteilija, kirjallinen puoli hänen lahjakkuuttaan on myös täynnä muotoja ja värejä. Koko trilogia, Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat kannattaa lukea.

*

Riina Katajavuori; Lahjat; Tammi 2004

Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren toinen romaani on eräänlainen raportti tutkijanaisen kotiäitiydestä. Monet tunnot olivat tuttuja, kun olen itse hoitanut poikiamme kotona niin, että kuopus oli viisivuotias työelämään palatessani. Paljon oli myös kaksituhatluvun perhekuvioista itselleni uutta tunnistettavaa. Siinä, miten äitinä tuon elämänvaiheen kokee, on tietysti persoonallisia eroja ja paljon riippuu puolison osallistumisesta sekä perheen taloudellisesta tilanteesta. Voisin suositella kirjaa jokaiselle, joka pohtii kotiäitiyden valitsemista tai joutuu siihen vastoin tahtoaan. Romaani on tarkkaa työtä, hyvin kirjoitettu ja aihekin tärkeä.

*

Marja-Leena Virtanen; Aida; Tammi 2010

Osuin ensin lukemaan Virtasen tänä vuonna ilmestyneen toisen romaanin, josta pidin. Aida on kirjoittajan esikoinen, jossa kyllä näkyy, että kieli ja tyyli ovat jo hallussa. Vaikea aiherykelmä pysyy hyvin kasassa ja ihmissuhteiden käännökset tulevat perustelluksi. Romaanissa on paljon kaikkea, lukija paikoin ihan hengästyy. Virtasen ihmissuhdekiemuroissa ei ainakaan pitkästy, vaikka jollain tavalla Aida onkin sarja ikäviä kohtaloita ja säröytyneitä, jopa julmia perhesuhteita. Oliko kirjassa yhtään onnellista ihmistä, jäin miettimään. Ehkä tämä ei ole marras-joulukuun pimeyteen osuvinta lukemista.

*

Shirley McLaine; Hopealanka, suom. Heikki Kaskimies; Tammi 1984

Ystäväni halusi minun lukevan tämän kirjan keskustellaksemme elämän tarkoituksesta ja sielunvaelluksesta. Totesin, että olinkin lukenut kirjan jo 1980-luvulla. Ei se silloin kovin merkittävää vaikutusta tainnut tehdä, kuten ei nytkään. Okkultismiin liittyviä pohdintoja ja kokemuskertomuksia on julkaistu runsaasti. Itämaiseen mystiikkaan, salatieteisiin ja sielunvaellukseen syventyneet ihmiset muodostavat länsimaissa oman ’uskontokuntansa’, joka katsoo olevansa henkisesti kehittyneemmällä tasolla. En oikein tiedä mitä ajatella paranormaaleista kokemuksista, joita tunnettu näyttelijä kirjassaan kuvaa: meedioiden välittämistä sanomista, ruumiista poistumisesta, ulkoavaruuden asukkaiden tapaamisista ja sen sellaisesta, kun ei niistä ole omaa kokemusta. Jos kyseiset uskomukset tekevät ihmisestä paremman, hyvä niin. Luultavasti osalla ihmisistä on viehtymys paranormaaleihin asioihin ja alttiutta kokemuksiin, joille aivotutkimus ja neurotieteet antavat järkeenkäyvänkin selityksen. Kirjana Hopealanka on aika uuvuttava todisteluineen, joista jää hyvin vähän keskusteltavaa, jos ei kuulu joukkoon. Shirley McLaine on mielestäni parempi näyttelijänä kuin kirjailijana.

*

Tuomas Kyrö; Kerjäläinen ja jänis; Siltala 2011

Kyrö kirjoittaa letkeää mieshuumoria, joka ei kaikin paikoin niin naislukijaa sykähdytä, mutta yleisesti ottaen tarina on hauska sillä tavalla, että sen voi lukea yhteen soittoon. Tietenkin lukijalle tulee jo nimestä mieleen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka esikuvallisuutta Kyrö ei kiistäkään, päinvastoin, jopa päähenkilöiden nimet muistuttavat toisiaan. Sivuhenkilöitä on runsaasti, enimmäkseen sympaattisia ja heidän kohtalonsa solmiutuminen päähenkilön elämänkäänteisiin tulee perustelluksi. Muutaman Paasilinnankin lukeneena jäin miettimään, mistä unelmista näitä miesten seikkailutarinoita sikiääkään. Toisaalta, keneltä tuonkaltainen hulvattoman huumorin viljely käy, se kyllä sillä nettoaa.

…ne samat sapuskat jo kolmatta kertaa uunin kautta pöytään. Siinäpä Mummo ja vastapäätä Poikakaveri pyörittelevät lautasellaan perinne-einettä. Yhdessä ihmetellään, miksei ne enää maistu niin herkullisilta kuin vielä toissapäivänä. Poikakaveri näyttää lievästi epätoivoiselta, kun astiat eivät tyhjene vieläkään eikä ruokaa voi heittää roskiin, kun.. kun ei vain voi. Vai voisitko sinä kolistaa tapaniniltana puolikkaan hyvää kinkkua biojätteeseen? Älä sittes ihmettele.

Joka vuosi sama juttu. Jouluhan ei tule Poikakaverille ilman kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa. Sienisalaattiakin pitää olla. Pissismummo ei taas voi kuvitella joulupöytää, jossa ei olisi graavikalaa ja juureslaatikoita. Tämän joulun hitti oli punajuurilaatikko, jonka Mummo jatkojalosti viime joulun versiosta syksyn satoa kokeillessaan. Se tuli nyt rosollin tilalle, turhahan on tarjota samoja juureksia kylmänä ja kuumana, vai mitä.

Jälkiruuaksi Pissismummo on kehitellyt aikapäiviä sitten hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä. Sitä mahtuu aina massuun – kermavaahdon kera tai ilman – vaikka muuten olisi jo kyllikseen einehtinyt. – Mitään kiisseleitä jouluna meillä syödä, Mummo topakoitsee. Juhlan kunniaksi Pissismummo sallii itselleen kaksi suklaakonvehtia kunakin joulun päivänä. Loput nautitsee Poikakaveri ilman rajoituksia.

Kahvin kanssa on tarjolla taatelikakkua ja pipareita, muuta ei tarvita, vaikka pullaakin on pakastimeen leivottu. Kun nämä leipomukset pidetään pyhästi vain jouluherkkuina, ne myös tuovat joulufiiliksen ilmaantuessaan kahvikaveriksi.

PS:

**Pissismummon punajuuriherkku**

Keitä edellispäivänä 5-6 kohtuullisen kokoista punajuurta hissukseen, siinä menee noin puolitoista tuntia, jos ei omista painekattilaa. (Älä leikkaa juuriosaa pois ennen keittämistä, muuten juurikkaasta karkaa väri keitinveteen.) Anna jäähtyä. Keitetystä punajuuresta lähtee kuori kevyesti raaputtamalla. Punajuuret raastetaan yleiskoneessa karkeaksi raasteeksi tai pilkotaan veitsellä. Raaste kumotaan öljyllä pyyhittyyn uunivuokaan, johon pitää jättää kuplimisvaraa. Pussillinen Aurajuustomuruja sekoitetaan raasteen joukkoon, desilitran verran kolmen juuston ruokakermaa perään ja emmentalraastetta pinnalle. Uuniin ja 175 asteessa kolme varttia tai tunti. Aurajuusto antaa lempeään juurekseen särmää ja emmental rapean herkkukuoren.

”Miespolvet vaipuvat unholaan…” Ääneni värähti ja samalla hetkellä Toinenkin pyyhkäisi silmiään ihanasti valaistussa kirkossa laulaessamme. Kotiin palatessa puhuimme siitä, mikä kosketti. Ajattelin vanhaa pyhiinvaeltajan virttä, jonka kaiku soi sielusta sieluun. Nyt olemme suvuissamme jo sitä polvea, joka on seuraavaksi unholaan vaipuvien vuorossa eikä se tunnu pahalta.

”Muistojen takana

unohdus

ennen minua

minun jälkeeni

haaveiden ulottumattomissa

huomisten tuolla puolen”

Toivon sielua koskettavia hetkiä jouluunne blogiystävät. Jätämme kuluneen vuoden taakse kaikkineen ja raivaamme sieluumme uudelle tilaa!

*(Runositaatti Marja-Leena Toukosen runokirjasta Vuodet villiintyvät takanani)

–  Ei tunnu yhtään joululta, kun maa on musta ja märkä ja puissa vesipisaroita, ajattelin eilen. Lyhtyihin sytyttelen kynttilöitä ja pihakatajassa ovat valot palaneet adventista alkaen, mutta pimeys tuntuu imevän valoista voiman. Tänään puolen päivän aikaan satoi kymmenen minuuttia lunta. Miten kokonaan se muutti kaiken!

Joulusta puhutaan usein tunneilmaisuin. Joulu näyttäytyy unelmakuvina paksuista lumikerroksista puiden oksilla, tähtitaivaasta, lumiukoista ja lapsille  erityisesti joulupukin väestä pororekineen ja tonttuineen. Jouluisista tuoksuista puhutaan, ehkä ne ovat kotona väsättyjen perinteisten jouluruokien kimara, yhdistettynä kuusen metsäiseen hajahdukseen. Joulun väritkin ovat tontunpunainen, kuusenvihreä ja lumenvalkea. Ja tunnelmakakun kuorruttaa kellojen iloinen kilkatus tai joululaulujen harras hyminä.

Tunnelma on joulussa monelle meistä niin oleellinen, että joulua ei oikeastaan tule, jos oikeaa tunnelmaa ei synny tai se särkyy. Tunnelman luomiseen uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Juhlan kristillinen alkuperäismerkitys näyttäytyy taustalla, kulissina, siitäkin haetaan tunnelmaa seimiasetelmin ja kauneimmin joululauluin. ”Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siell’ läsnä on Jumalakin…”

Tapasin ystäväsiskon kotoisassa kahvilassa. Valitsin herkkuani, poronleikeleivän ja ystävä nautti palan mehevää taatelikakkua kahvikupillisen kera. Saatoimme vaihtaa pienet paketitkin, mutta oleellisinta olivat ystävähalaus ja jaetut mietteet elämästä.

Joulut tulevat ja menevät, luodut tunnelmat haihtuvat, mutta todelliset, ilmaistut tunteet säilyvät pitkään. Panee miettimään millaisia tunteita ja miten ilmaista, ettei riko omaa ja toisen joulurauhaa.

Vierailin Vanhan Rouvan luona pitkästä aikaa. Oi miten kokonaan hän ilahtuikin. Jossain hänelle ominaisen vuolaan sanatulvan keskelle, sivulauseeseen piilotettuna, kuulin tämänkin: ei täällä kukaan ole käynytkään aikoihin…

Kaikesta huolimatta hän näytti pirteältä ja elinvoimaiselta. Koti oli kauniisti koristeltu jouluasuun pieniä yksityiskohtia myöten. (- Siihen meni kyllä aikaa, mutta sitähän on, hän naurahti.) Kahvin kanssa hän tarjosi itse leipomaansa erinomaista hedelmäkakkua.

Keskustelemme aina myös kirjoista, hänkin lukee paljon. Nyt hän halusi lainata minulle Shirley McLainen Hopealanka -kirjan kuullakseen, mitä ajattelen siitä. Viimeksi olin vienyt hänelle kolme uutuuspokkaria, joista Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli nostanut tunteita. Joskus kun hän valvoo yöllä, hän tekee haikuja. Ne ovat erinomaisia, samoin kuin hänen marina-runonsa, joihin hän purkaa huonon päivän fiilikset.

Kun ei ole lunta eikä liukkaus pelota, Vanha Rouva laskeutuu hissittömän talon kolme kerrosta, kulkee rollan kanssa kauppaan, kirjastoon ja veteraanileskien kerhoon samalla reissulla. Kotona hän kuntojumppaa joka aamu. Hän on jopa imuroinut huoneistossa kevyellä varsi-imurilla, toisessa kädessä kyynärsauva.

Viime keväänä keskustelimme miten saa apua, jos jotain yllättävää sattuu kotona. Aikansa asiaa kypsyteltyään, hän oli nyt hankkinut turvarannekkeen. Ei se vie itsenäisyyttä, jos varmistaa avun saannin. Asenne ratkaisee.   

Lauantaina talo tuoksuu leipomuksilta. Illalla saunotaan ja juodaan glögiä neljän kynttilän valossa. Ihmeellistä: tänäkin vuonna joulu tulee, vaikka en sitä erityisesti ole valmistellut enkä odottanut. Parhaat asiat elämä antaa lahjaksi, kun hiljenen näkemään ja kokemaan.

Pikkuritarin ja Murusen äidillä oli soittokeikka. Mummeli ja Vaari pääsivät viettämään iltapäivän Murun kanssa. Pikkuritari oli päiväkodissa. Muru tokeni päiväuniltaan onneksi sen verran ajoissa, että sai heräillä äidin sylissä. Ihana nähdä, miten kahden pikkuisen äiti on rentoutunut vauvaloman aikana saadessaan olla pienimmän kanssa osan päivää kahden. Kolmivuotias Pikkuritari kun osaa ottaa tilansa moninkertaisena vähän tuulensuunnasta riippuen.

Murusella ei vielä ole kovin paljon tukkaa, mutta posket ovat pyöreät kuin kaksi pikkuista pullaa ja silmät sirrillään hän nauraa, kun on hyvällä tuulella.  

Murun isi oli aamulla keittänyt pilttipurkkeihin sosetta, sitä oli Mummelin helppoa lusikoida Murun pikkuiseen linnunsuuhun. Sitten leikittiin lattiatasossa kaikki mieleen tulevat leikit. Muru oli sitten viime näkemän oppinut ryömimään myös eteen päin. Kaikki lelut maisteltiin kertaalleen, Mummeli tanssitti puput ja nallet ja sai höpötellä ja laulella mielin määrin Muruselle, joka vastaili omalla kielellään. Ja Vaari kanniskeli mielihyvin Murusta välillä, jos lattialla alkoi kyllästyttää. Vaippapöksytkin oli kerran vaihdettava ja kun väsy alkoi harmittaa, Muru peiteltiin unille ja nukahti saman tien.

Vaari pääsi vielä hakemaan Pikkuritarin päiväkodista, mikä olikin asianomaisen mielestä tosi hieno juttu. Ja Mummelilla ja Vaarilla oli supermukava, erilainen iltapäivä – silkkaa onnea.    

Sain kirjeen aluesairaalan jonohoitajalta. Siinä oli ilmoitus kardioversioajankohdasta, valmistautumis- ja jälkitarkkailuohjeistus. Olinkin jo miettinyt ehtiikö se ennen joulua ja mitä se vaikuttaa joulunviettoomme.

Seuraavan päivän posti toi taas kirjeen sairaalasta. Kardiologi siinä murehti, että toimenpide on lykkääntynyt näin pitkälle. Hän kun oli pannut sen ohjelmaan jo kesällä. Pitkittyminen lisää epäonnistumisen riskiä.

Tämän viikon INR-arvoni olikin sitten laskenut liikaa. Sairaalan jonohoitaja, joka vahtii arvoa kuin haukka, soitti, että toimenpide siirtyy eteen päin vähintään kolme viikkoa. Ei voi tehdä toimenpidettä, jos arvo on vaikka kymmenyksenkin alle minimin. Hyvää joulua.

Kismittää. Taas odotellaan. Olin ottanut marevanit tk-lääkärin määrämän annostuksen mukaan. Tänään sitten tinkasin hoitajan kanssa tämän viikon annostuksista, ne oli määrätty samaksi kuin viimeksi. Lopulta hän sanoi, että voin ottaa yhden puolikkaan ylimääräistä hänen luvallaan.  

Eteisvärinä eli flimmeri ei ole sinänsä vaarallinen eikä ihan vaaratonkaan. Jos se jää kaveriksi jo näillä kymmenillä, voi olla tiedossa ongelmia myöhemmin. Rytminsiirtokaan ei ole iso juttu, ellei tule komplikaatioita. Ja komplikaatioiden estämiseksi verta ohennetaan Marevanilla. Kärsivällisyyttä etsin taas. 

Adventin hämärtyessä illaksi heräsin torkuilta, hipsin keittiöön ja napsautin keittimeen virran. Kahvin valmistuessa sytytin kynttelikköön kolme liekkiä ja yhden vielä ikkunan taakse lyhtyyn. Tänään on hyvä päivä, ajattelin, kaikki jotenkin kohdallaan. 

Toinen oli noussut aamulla aiemmin, herättänyt sitten aamuteelle. Lehdet luettuamme pukeuduttiin. Istahdin lukemaan päivän tekstejä. Psalmissa sanottiin: ”Minä kuuntelen mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen…” ja ”Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat…”

Puolipäivän aikaan keitin spelttimannapuuroa, se on hyvää kanelin ja luumukeiton kanssa. Klementiinistä jäi raikas maku kielelle puuron jälkeen. – Lähdetäänkö nyt, kysyi Toinen. Pian olimme polulla Lähimetsässä ja Toismetsässä autotien takana. Metsässä oli rauhallista, tuoksui hyvältä. Kaduilla oli jäätä, varminta kulkea käsikoukkua.

Lounasta valmistellessa ajatus jatkui: tuntuu siltä, että olemme löytäneet yhteisen, molemmille sopivan päivärytmin, jossa ateria-ajoilla, ulkoilulla, lepohetkillä on säännöllinen aikansa ja niiden väliin solahtavat muut kotipuuhat ja kauppamatkat tiettyinä päivinä. – Elämämme on kyllä aika lailla ennalta arvattavaa, vai mitä, totesin ääneen. Toinen nyökkäsi ja hymyili. Hän näytti tyytyväiseltä.

Tällaista on ikääntyä rauhassa, ajattelin. Arkiset asiat kohdallaan ja sopivasti mausteeksi poikkeuksia suuntaan tai toiseen. Kellekään ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Ei itsellekään. Ja jos ikävystymisen fiilis yllättää,  repäistään irti arjesta.