Pissismummo lueskelee kotona marketista poimimansa Kotiliesi-lehden pakinoitsijan näkemyksiä innovatiivisista osaajista. Nykyajan business-kieli hämmentää Mummoakin. Lehtiä kun lukee, niin silmissä ihan vilisee lukematon määrä englanniksi kääntyneitä ammattinimikkeitä, joista alaa tuntematon ei aina niin tiedä mitä nämä innovatiiviosaajat oikeastaan käytännössä tekevät.

Onko vaikka coach jotakin enemmän ja osaako hän paremmin kuin valmentaja, ihmettelee P.Mummo. Tai onko designer jotenkin laadukkaampi työtään tekeväinen kuin suunnittelija tai muotoilija. Selvähän se, että globaalissa toimintaympäristössä pitää osata sujuvasti kehua osaamisensa ainakin toisella kotimaisella eli in inglis (in English), mutta olisiko omilla kulmilla hääräävällä tässä nyt kumminkin vähän pröystäilyn makua.

Mummo eksyy miettimään mitä kaikkea hän itse tykönänsä osaa. Jospa jo onkin niin, että koulutuksen ja ammatillisen askartelun kautta hankitut oppinsa ovat nykyään out of using /all time vacation (käyttämättömiä/lopullisesti lomalla) tai peräti out of order (epäkunnossa). Mitäpä sitten jos ovatkin ammatilliset taidot kesäterässä, innovatiivisuutta tarvitaan nykyään enempi arkisissa ympyröissä.

Vaan mitä ikinä taitoa on mummokansalaiselle kertynyt elämän mittaan, siellähän se on. Semmoinenkin, minkä on siperia opettanut. Mummolle tulee mieleen myös ennen osattu taito, jonka elämä lupaa kysymättä poisti käytöstä ja jotain sellaistakin, mitä hän ei ikinä oppinut. Saldo jää kumminkin plussalle. Mummot ne ovat tavallisen elämän asioissa ihan moniosaajia.   

Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

”Tiesin jo heti, että jos sinä minut jättäisit, niin kuin Nokia hylkäsi Symbianin, en voisi unohtaa sinua niin kuin Facebook ei unohda mitään sinne kerran kirjoitettua tekstiä tai tiedostoa ja hakisin sinua vaikka maailman ääristä niin kuin Google…”

*Nörtti-Pertin rakkausrunosta helmikuun Tietoviikko-lehdessä 17.02.2012

”Nykyinen yhteiskunta on entistä enemmän muuttumassa yhteiskunnaksi, jossa mahdollisimman monien palvelujen halutaan olevan saatavilla kaikkina päivinä kellon ympäri. Luullaan, että ympäri vuorokauden toimimisen kulttuuri vähentää kiirettä, koska ihmiset voivat työskennellä ja hoitaa asioita milloin tahansa, mutta en usko niin tapahtuvan.

Elämän rauhaa ja turvallisia rajoja on entistä vähemmän, koska rajat ovat pyyhkiytymässä olemattomiin. Lepo ja työ, pyhä ja arki ovat yhtä ja samaa aikaa. Tällä on vaikutusta sielun hyvinvoinnille, koska on entistä vaikeampaa luoda itselleen tila, jolloin pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee sielunsa tarpeita.”

*Kaija Maria Junkkari kirjassa Sielukas nainen (Kirjapaja 2012)

Paastonajan idea on raivata tilaa mietiskelylle, rauhoittumiselle, kaipauksen hiljaisille signaaleille. Käy ilmeiseksi, mikä elämääni  hallitsee ja mitä siitä puuttuu. Tärkeimmän tunnistaa kaipauksesta.

Mietin koetun kärsimyksen merkitystä  elämässäni. Eikö se polttanutkin jotain karstaa, paljastanut ytimen. Miten helposti hetki hurmaa, sielu tempautuu liehumaan liekinvartena turhissa rovioissa.

Kaupunkimme nuorisotalon pihassa on luvallinen maalausseinä. Siinä näkyy välähdyksiä nuorten väri- ja ajatusmaailmasta. Kadun varren sähkönjakokaappi on myös saanut uuden ilmeen.  Nuorissa on tulevaisuutemme, hyvässä sekä pahassa.

Illalla kävelimme Sanomatalon aulassa zimbabwelaistaiteilijoiden kiviveistoksia ihailemassa ja koskettelemassa. Kiven kauneutta, karheutta ja sileyttä! Olivat vaikuttavia kooltaan ja muodoiltaan. Tuntui kuin Afrikan kuuma tuuli  olisi kulkenut tilassa ja lumi alkanut sulaa talviviimasta tulleiden katsojien hartioilta.

Vähän myöhemmin energisen Olari Eltsin johdolla soi ja leiskui Beethoovenin seitsemäs sinfonia Musiikkitalon salissa. Seitsemättä kuulee usein radiostakin, nyt konserttiyleisö otti villin ihastuneena vastaan tuoreen tulkinnan. Sielunkin kohmeet  sulivat siihen.

Ihminen tarvitsee silmän, korvan ja kaikkien aistien kuumaa tuulta.  

Ihmisten porukat tunkevat juniin suksineen ja valmistautuvat ajamaan henkensä kaupalla pyryssä porojen sekaan. Kuorma-autojen penkkariajelusesonki on huipussaan ja ensi vuoden abipolvi tanssii kohta kotiljongia ja menuetteja lämpimikseen. Leipomot ja kaupat pursuvat laskiaispullia ja varhaismämmituokkoset hiipivät hyllyille vaivaihkaa. Lunta on ja lisää tulee, riesaksi asti.

Helmikuu on cool.

Pikkuritarin päiväkoti oli kutsunut isovanhempia ystävänpäiväjuhliin. Mentiin tietysti, kun kerran päästiin.  Viimeksi Pikkuritari itse oli kipeänä, niin että juhlat jäi meiltäkin väliin.

Pöpperöisen ajosään vuoksi olimme hiukan myöhässä. Ensimmäinen havainto: mikä korviahuumaava äänivalli! Sitten: eteisessä takki- ja kenkäruuhka, sisätiloissa eniten mummoja ja pappoja, seuraavaksi eniten lapsia ja tätejä, jokunen äiti tai isäkin. Pikkuritari mutusti toisten lasten joukossa pöydän ääressä sämpylää ja tarkkaili ovesta tulijoita. – Mummeli! Vaari!

Pikkuritari on 3-5 vuotiaiden ryhmässä kolmena päivänä viikossa. Kun paikat oli katsottu ja isovanhemmat olivat saaneet kahvi- tai teekupillisensa, asetuttiin isoon saliin. Pikkuritari parkkeerasi tiiviisti Mummelin syliin ja ilmoitti, ettei halua mennä esityksiin mukaan. Karhuja ja lumihiutaleita löytyi riittävästi talvisia leikkilauluja elävöittämään ja millä antaumuksella isoimmat pojat esittivätkään rokkikitaristeja!

Kolmas havainto: lapsiryhmät ovat monikulttuurisia helsinkiläislähiön päiväkodissa. Se tuntui mukavalta. Pikkuritarin vieressä istuva pikkuinen tummakiharainen kerubi, jonka isovanhemmat varmaan ovat palmujen maassa tosi kaukana, jos ovatkaan, tuli ihan Mummelin syliin katselemaan Muumikirjaa yhdessä Pikkuritarin kanssa.

Juhlien päätyttyä Isi tuli pikkusiskon kanssa hakemaan pientä juhlijaa ja Vaarilan väki soluttautui ruuhkaliikenteen sekaan kotimatkalle. Autossa oli pitkähkö hiljaisuus. – Huhhuh, sanoi Mummeli viimein, – miten ne tädit jaksaa tuota melskettä joka päivä aamusta iltaan. Ja miten pieniltä kolmivuotiaat tuntuivat viisivuotiaiden rinnalla samassa ryhmässä.

Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.

Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.

Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.

Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.

Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.

Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei  osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset. 

Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.

” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.

 – – – Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”

(Marja-Leena Toukonen)