Edinburgissa

Aamulla tulen ajatelleeksi Ylämaalla näkemiämme metsiä. Ovat istuttaneet paljaille ruohorinteille sinne tänne havupuumetsiköitä. Kaukaa ne näyttävät kauniilta, läheltä huomasi senkin, että vain alueen reunapuut ovat elinvoimaisen ja terhakan näköisiä. Istutus on niin tiheää, että keskemmällä rungot ovat kuin tulitikut ja havustoa vain latvoissa. Suomi on tuonut metsäosaamistaan tännekin: aukkohakkuut, nuo kauheat raiskiot, joita pakoon ei kotimaassa pääse enää muualla kuin luonnonsuojelualueilla. Eija kertoi, että Skotlannista viedään tuota roskapuuta Suomen puuteollisuuden raaka-aineeksi. Hyytävää markkinataloutta.

Joukkomme haetaan bussilla kaupunkikierrokselle. Se kestää aiottua kauemmin, Eija keskustelee tuon tuostakin kuljettajan kanssa ja henkäisee lopulta meillekin mikrofoniinsa: kaupunki on aivan sekaisin olympiasoihdun takia! Katuja on suljettu, jotkin keskustan esiteltävistä paikoista ovat niin motissa, että emme pääse sinne mitään kautta. Poliiseja parveilee kaikkialla. Lontoon tulevat olympialaiset näkyvät ja tuntuvat täällä sekä Galsgowissa muutenkin, muun muassa isot olympiarenkaat on pystytetty Princes Streetin puistoon strategisesti niin, että niitä kuvatessa taustalle jää Edinburgin linna.

Edinburg on Skotlannin pääkaupunki, jossa on vajaat puoli miljoonaa asukasta, neljä yliopistoa, pankit suuri työnantaja. Kaupungin ilme on hyväntuulisen vilkas, turisteja on paljon. Koululaisryhmiä näkee myös kaikkialla, sillä heidän loma-aikansa on vasta heinäkuu. Skotlannissa lapset alkavat opintiensä viisivuotiaina ja jokaisella koululla on oma koulupuku, jota lasten on käytettävä. Kouluruoka on niin vaatimatonta, että vanhemmat laittavat yleensä eväät lapsilleen. Ala-asteen lapset ovat aivan väsyksissä ja nälkäisiä kuuden tunnin koulupäivän jälkeen, kertoo Eija.  

M/S Britannia

Päivän kohokohdaksi muodostuu käynti Britannialla, kuninkaallisella huvipurrella, joka on avattu yleisölle. Laivan poistaminen alkuperäiskäytöstä kuuluu kovasti harmittaneen Kuningatar Elisabethia. Hänelle laiva on ollut niitä harvoja paikkoja, joissa hän on voinut rentoutua. Yksityisyydestä ei voine sielläkään puhua, kun laivalla on ollut satakunta henkilökuntaan kuuluvaa huolehtimassa kuningattaren perheen eksklusiivisesta rentoutumismahdollisuudesta.

Laivan pienoismalli

laivan mukana purjevene

...ja moottorivene rantautumista varten

kuningattaren hytti

salonki

ruokasali

sairaalahytti

myymälän ikkuna

Näemme mm. kuningattaren ja prinssi Philipin työhuoneet ja makuuhuoneet sekä kuninkaallisen ’honeymoon’ -huoneen, jossa kuningasperheen nuoret ovat kuulemma viettäneet ns. hääyönsä. Huone näyttää viihtyisältä, joten ei liene sen vika, että kaikkien avioliitot ovat sittemmin hajonneet. Laivan esittely on laadittu joustavaksi: jokainen saa kapulan, josta löytyy suomenkielinen selostus numeroin merkityille kohteille kierroksella. Kierros päättyy – kuinkas muuten – laivan kylkeen satamaan rakennetun tavaratalon matkamuistomyymälään. Sieltä saa laadukkaita tavaroita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Britannia-laivaan tai kuningatar Elisabethin juhlavuoteen. Toinen tarkastelee signeerattuja viskilaseja, mistä voi päätellä hänen ehkä ostaneen viskitislaamosta tuliaispullonkin.

Jäämme kierroksen jälkeen tutkailemaan keskustan John Lewis-tavarataloa, josta ostan muistoksi puseron ja pienet korvakorut. Yhteisvoimin elvytämme englantiamme myös kosmetiikkaosastolla, josta avuliaan ja huumorintajuisen myyjättären avulla saan ostetuksi kotiin unohtuneen, hiustenkuivaajan kanssa käytettävän pyöreän harjan ja kampausvaahtoa. 

Tavaratalon lähistöllä huomaan kyltin ’scotch citizen house’, jossa ulkomainoksen mukaan pitäisi olla kahvila. Juhlallisen kokoisessa aulassa kysyn caféta ja meitä opastetaan ystävällisesti: right ahead and left. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa useiden suurten salien läpi. Ne ovat täynnä koneiden ääreen kumartuneita kansalaisia. Pakokauhu iskee viidennessä salissa: emme ikinä pääse täältä ulos, tämä on jonkin muinaisen tutkijayhdyskunnan hautakammio. Kun viimein tulee vastaan piha-alue, nauran hervottomasti silkasta helpotuksesta, mutta Toisen otsalla on synkkä pilvi. Vasemmalla ei ole mitään kahvilannäköistä tilaa. Löydämme lopulta ulkokautta reitin pihalle, josta lähdimme. (Ehkä opastaja tarkoittikin first right, then ahead and finaly left?)

Koko matkan keskustasta hotellille kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Mietin missäköhän paikassa tulimme käyneeksi. Perillä hotellissa olen aika ryytynyt. Siistiytymisen jälkeen laskeudumme alas nauttimaan five o’clock tean.

Illallisella

Pöytäseuraksi osuu tällä kertaa kaksi mainiota, keskustelevaa pariskuntaa. Kuten usein on, kummankin pariskunnan toinen osapuoli on hiljaisempi ja toinen puheliaampi. Kaikki osallistuvat kuitenkin, mikä tuo mukavasti sävyjä keskusteluun. Nämä ovat kaikki maailmaa (ja elämää) jo kokeneita ihmisiä. Illallisen loppupuolella ilmenee, että toinen pariskunta asuu naapurikunnassamme ja että rouva on juuri jäämässä eläkkeelle. Ehdotan maljaa eläköitymisen kunniaksi.

Tulen kysyneeksi miten kukin on päätynyt juuri tälle matkalle. Miesparin vanhempi herra sanoo: johonkinhan pitää aina lähteä. Hän on aiemmin puhunut kauniisti Ylämaan maisemista. Hänen ystävällään ei ole lisättävää tai ei halua sanoa mitään. Rouvahenkilö kertoo käyneensä Englannissa ja Walesissa useamman kerran ja halunneensa nähdä pohjoisosan saaresta. Rouvan mies ilmaisee lähteneensä vaimon mukaan. Toinen meistä sanoo minun huomanneen ensin matkailmoituksen ja itse kiinnostuneensa kohteesta, kun emme ole Brittein saarilla aiemmin käyneet. Minä kerron myös viehättyneeni Ylämaan maisemasta. Ajattelen: minähän olen aina halunnut nähdä nummet. Harmi, että kanervat kukkivat vasta elokuussa, silloin Ylämaa on taas erinäköinen. Keskustelimme vilkkaasti, mutta mitä me söimme? Meribassia ja jäätelöpalloja? Onkohan tässä maassa muuta kuin possua tai kalaa, emme ainakaan sattuneet saamaan. Mihin se pihvikarja joutuu, vientiinkö?

jatkuu

Aamu Invernessissä

Kello on seitsemän. Kaupunki on aivan hiljainen, yhtään kulkijaa ei näy. Parista piipusta nousee hento savukiehkura. Muutama lokki kaartelee taivaalla. Joen rannassa on vanhoja taloja, niitä joiden savupiipun päällä on pikku piippuja ja katot kasvavat jäkälää. (Pikku piippuja on niin monta kuin talossa on tulisijoja, jokaisesta tulee oma hormi katolle, kertoi Eija.) Pihoja ympäröi tiilimuuri ja muurin sisällä kukkaistutuksia, jokunen puu, puutarhassa pieni pöytä ja pari kevyttä tuolia. Joen toisella puolella kaupunki kiipeää kukkulan rinnettä. Siellä on uudempia taloja, joissa ei piippuja näy katoilla, talot lämmitetään maakaasulla. Kaupungin yleisilme on kodikkaan harmaa, vähän nuhjuinen. Korkeimman kukkulan laella on kolme linkkitornia; kännykät, netti, tv ja radio toimivat.

Invernessin aamu

Aamutunnelma kaupungissa on pysähtyneen oloinen. Taivaalla on seestyvän päivän merkit, pilvet rakoilevat. Lämpötila on ollut yhtä- ja kahtatoista. Eilen aurinko pilkahti muutaman kerran, yleensä on pilvistä. Lämpötila on hellekammoiselle ihan sopiva.

Linnojen tietä takaisin

Lähdemme ajamaan Ylämaata toista reittiä takaisin Edinburgiin. Pakollinen whiskytislaamokäynti ei innosta minua, selostukset tislausprosessista valuvat ylitseni kuin hanhenselkää vesi. Jäipä sentään se mieleen, että tislausprosessissa haihtuva alkoholi, jota sanovat ’enkelten osuudeksi’, mustuttaa tislaamoalueen puiden rungot ja rakennusten seinät. Maistan muiden mukana juomaa, jonka maku ei ole yhtään parantunut sitten ensimmäisen maistiaisen joskus viime vuosisadalla: kerrassaan kamalaa on. Kaadan vaivihkaa loput Toisen lasiin. Hän ei moiti makua.

black trees

Eija-opas

Moni miesmatkalainen käy myymälästä valikoimassa tuliaispullon tai kaksi. Kuulemme asiantuntijan ohjeen: periaatteessa viskiin voi sekoittaa vettä, mutta ei ikinä jäitä, sillä kylmä tappaa aromin. – Viskin juominen on tietysti, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä, ihan itestä kiinni, sanoo Eija ja tunnustautuu enempi viini-ihmiseksi. Skottilaiset kuulemma sekoittavat kaurapuuroonsakin korkillisen viskiä, mikä tekee erityisen mainion makusäväyksen arkiruokaan. (Taitavat lisäillä korkillisia vähän sinne sun tänne, arvelen.)  

jalostettuja rhodoja viskitislaamon pihassa

Glamis Castle

Matkalla saamme vain kaukaa ihailla kaunista valkoista linnaa, joka on yksityisen aatelissuvun omistuksessa, mutta sen sijaan pääsemme oikein tutustumaan edesmenneen Kuningataräidin (alkuaan lady Elisabeth Bowes-Lyon) kotilinnaan, Glamis Castleen, jota edelleen hallinnoi Bowes-Lyonin aatelissuku. Skotlantilaisten miellyttämiseksi Kuningataräidin kerrotaan tulleen Lontoosta synnyttämään toisen tyttärensä Margaretin Glamisin linnaan. Linnassa on esillä runsaasti valokuvia kuninkaallisesta perheestä, maalattuja muotokuvia Kuningataräidistä ja Kuningas George VI:nnesta, prinsessa Margaretista myös erityisen hieno muotokuva. Linna on osittain yleisölle avoin, osittain yksityisasuntona. Sisustus on arvoantiikkia astiastoja ja koriste-esineitä myöten. Aidon aatelislinnan näkeminen herätti kyllä ajatuksia brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, joka yhä edelleen on voimissaan ylä- ja alahuoneineen Englannin puolella. Skotlannissahan valtaa pitää parlamentti.

Matkan varrella syömme tyypillisen skottilaisen lounaan: fish’n chips. Sitä tilatessa tietää ainakin mitä saa: rasvassa keitettyä perunaa ja kalaa. Se on myös nopea ja helppo valinta. Eija sanoo, että skottilaiset syövät tavattoman epäterveellisesti ja sairastavat paljon. Voin kuvitella, jos söisin paikalliseen tapaan joka päivä, mahtaisin paisua yli äyräideni ja sappeni kiehahtelisi yhtenään. – Heillä ei ole Pekka Puskaa, nauran Eijalle. – Ei niin, ja sitä paitsi sairaanhoito lääkkeineen on ilmaista.

Muuten, en tiennyt, että kiltti, tuo maanmainio hameasu, on alunperin ylle laskostettu villahuopa, jonka toinen pää heitettiin olan yli niin, että siitä muodostui reppu. Edustassa roikkuva mäyrännahkakukkaro oli alkuaan eväsjauhoja varten. Kaurajauhoista keiteltiin sitten puuroa. Kiltti on nykyään kansallispuvun tapaan skottimiesten juhla-asu. Myös naisille valmistetaan kilttihameita. Eija kertoo kysyneensä kerran skottimieheltä kurillaan, mitä kiltin alla on. Vastaus oli: ”Toimivaa tavaraa.”

Kilttimies säkkipilleineen huikeassa maisemassa

Kanervanummet ovat ruskeina tähän aikaan vuodesta. Niissä näkyy kuitenkin vihreitä ja mustia laikkuja. Selitys on, että nummilla elää punariekkoa, joka on haluttu riistalintu. Se syö uusia versoja ja pesii vanhan kanervikon suojissa. Siksi rinteille poltetaan aukkoja, joihin uudet versot nousevat nopeasti ja riekkokanta voi hyvin.  

Skotlannissa on lama, sanoo Eija. Se näkyy sillä tavalla kuin muuallakin: liikehuoneistot tyhjenevät, vuokrattavia ja ostettavia huoneistoja näkyy paljon varsinkin kaupunkien laidoilla. Pienet yritykset valuvat isojen kauppaketjujen käsiin ja pian alkaa näyttää samalta kuin kaikissa kaupungeissa. Omaleimaisuus häviää hiljalleen, mikä on sääli.

Julkinen liikenne on Skotlannissa maksutonta yli 60 vuotiaille. Tosin se on myös huonossa jamassa Thatcherin hallinnoimisen jäljiltä; yhteyksiä on rajusti supistettu ja matkustus julkisilla on käynyt sen vuoksi hankalaksi. Moni ostaa lopulta auton, kun kyllästyy jonotteluun. Tästä myös johtuu, että vanhukset eivät pääse kotoaan juuri minnekään. Eija kertoo konsulaattinsa puitteissa tekevänsä vapaaehtoistyötä ikääntyneiden suomalaisten parissa kotonaan Manchesterissä.

Ilta Edinburgissa

Majoitumme neljän tähden hotelliin Edinburgissa. Meille osuu ylimmän kerroksen kulmahuone, jonka kylpyhuoneessa on sekä suihkutila että amme ja iso ikkuna, josta huima näköala. Huoneen vuode on niin leveä, että siihen mahtuisi helposti nelihenkinen perhe kissoineen koirineen. Olemme sanattomia.

Illallinen kestää hyvinkin kaksi tuntia. Olenko mainostanut erinomaista palvelukulttuuria? No, odottelemme tällä kertaa alkuruokaa peräti tunnin. Graavilohisiivun asettelu perunasalaatin päälle ja rucolaa koristeeksi on uskomattoman aikaavievää puuhaa. Tilaukset otetaan kyllä huolellisesti ylös, mutta kun ruuat on saatu viimein lautasille, niiden kanssa kuljeskellaan kysymässä jokaiselta tilasitteko tämän vai jotain muuta. Pääruuaksi valitsen kasvisrisottoa, joka on maukasta, mutta hyvin täyttävää. Jälkiruuaksi onnistumme valitsemaan täydellisen vadelmabruleen jonka saatteena on pikkuleipä.

Pöytäseurana on tällä kertaa puhumaton yksin matkustava nainen sekä vilkkaasti keskustelevat nuori nainen ja mies, jotka minä arvelen nuoreksi pariksi, mutta Toinen tulkitsee heidät sisaruksiksi. Kun nuoret poistuivat jälkiruuan syötyään, mykkä yksinäinen puhkeaa puhumaan ja ehdimme vaihtaa siinä ajatuksia matkakokemuksistamme. Sellaista se on, joskus joku vie toisilta sanat suusta kirjaimellisesti. Loppupuolella ateriaa illallishuoneeseen pelmahtaa pitkä pöydällinen italialaisleidejä ja kas, kohta äänivalli kohoaa kattoon ja mekin pakenemme huoneeseemme.  

Päivän päätteeksi asetumme ylämaan niittyaukean kokoisen vuoteemme äärilaidoille nukkumaan. Paljon on sulamattomia ja lausumattomia sanoja, kolhittua hiljaisuutta siinä välissä. Kuulen mustarastaan laulavan puutarhassa. Se ei kerro meistä nyt mitään, omiaan vain viheltelee. Jossain toisessa vuoteessa ja mielentilassa olisin onnellisempi.

*jatkuu       

Aamiaiskeskustelumme koski ilmiötä, joka tapahtuu missä maailmankolkassa tahansa matkustaakin. Heräilytilassa olevat hotellivieraat tulevat aamiaishuoneeseen, etsivät tuoremehunsa ja keräilevät kuka mitäkin lautaselleen. Vaan sitä mukaa kun kofeiini alkaa vaikuttaa, nousee melutaso nopeasti päätyy pian infernaalisiin mittoihin. Naisten korkeampi ääniala voimistaa ilmiötä, kun taas miesten vaimentaa. Melu vielä ruokkii itseään sillä tavalla, että jos haluaa tulla kuulluksi mekkalassa, joutuu korottamaan ääntään. Joskus sitäkin miettii, mitä kaupunkien alituinen äänimassa, jota asukkaat eivät enää rekisteröi, vaikuttaa kuulohermoihimme ja oman puheäänen volyymiin.

Skotlannin selkeä ja systemaattinen palvelukulttuuri miellyttää. Huonosta työnjohdosta johtuva sählinki on vähäistä, vaikka turistikauden alussa kesätyövoima (esimerkiksi nuoret tarjoilijat) vasta opettelee tehtäviään. Otan nykyään terveydellisistä syistä avoimesti aamiaispöydästä evääksi lautasliinaan kääräistyn sämpylän, koska ateriavälit pyrkivät eri syistä venymään. Ei siitä ole huomauteltu, vaikkei se ihan korrektia liene.

Loch Lomond

Glasgow jää taakse, suuntaamme Glengoen laakson kapeneville teille. Asutus harvenee, vuoret kasvavat, huipuilla on sumua. Maisemat ovat levollisen kauniita. Rinteet loistavat syvänkeltaista jänönvihmaa ja piikkihernettä, metsiköissä ja pensastoissa hehkuu violetinpunainen villirhodo. Eija sanoo, että rhodoja tuotiin alunperin Himalajalta, mutta kyseinen lajike villiintyi nopeasti ja nyt sitä yritetään hävittää, kun se tukahduttaa alkuperäiskasvistoa. Toinen maanvaiva on muratti, joka luikertaa kaikkialle, kietoutuu puunrunkoihin niin, että lopulta puu tukehtuu.

Ajamme Loch Lomondin rantatietä. Järvi lepää tyynenä vuorten välissä. Hyräilen koulussa opittuja Auld Lang Syne ja The Bonnie, Bonnie Banks of Loch Lomond –lauluja. Eija on luvannut meille tauon järven rannalla. Odotan ja odotan kamera valmiina, järvi kapenee kapenemistaan. Lopulta alan surra, että täällä ollaan eikä ainuttakaan kuvaa muistoksi saa. Panen kameran takaisin reppuun – ja sitten se taukopaikka äkkiä on siinä. Tie on niin kapea, ettei missä tahansa voi pysähtyäkään. Kärsivällisyyskoulussa on vielä laiskanläksyä.

taukorannalla

Taukopaikka on niemessä, siinä on polkuja, metsikkö, kukkula ja rantaa, joilla kiertelen. Näkymä järvelle on aivan ihana. Osa käy kahvilla ja testaa toiletit. Toinenkin kuvaa, käy vielä ostamassa kahvilasta vesipullon meille. Sade pisaroi harvaan ja ohuesti, se ei nyt haittaa. Maisema tulee minuun voimalla, joka yllättää. Täällä pitäisi saada viipyä. Ajomatkan jatkuessa Eija kertoo Skotlannin historiaa, joka tuntuu olleen yhtä nahistelua Englannin kanssa tai klaanien kesken. Klaanimerkkinä on täällä etuliite Mc ja kuuluisin klaani on Mc Donald-suku. Macit ovat olleet alituiseen eri mieltä karjamaidensa rajoista. Viikingitkin ovat sekaantuneet ryöstöretkillään samaan sotaiseen soppaan. Englantilaiset suurmaanomistajat kävivät putsaamassa Ylämaan mailtaan torpparit ikävällä tavalla (”Ylämaan puhdistus”), joka jäi skoteille hampaankoloon. Historiakatsauksesta (en ihan joka sanaa tarkkaan jaksanut) valottui kuitenkin tausta Skotlannin sitkeille itsenäisyyspyrkimyksille (itsenäisyysliike alkoi jo 1947) ja kansan isänmaallisuudelle.

vuorilta tulevaa vettä hyödynnetään sähkölaitoksessa

Munrot

Näillä seuduilla yli 900 metrin korkuisia vuoria kutsutaan munroiksi. Skotlannissa on 284 munroa ja ne ovat olleet loputtoman kilpailun näyttämö. Jo vuonna 1924 eräs nainen kiipesi kaikki munrot 112 päivässä. Ennätyksen haltija on muuan mies, joka käytti vuorten valloitukseen vain 66 päivää. Munrojen laaksossa kulkee 120 kilometrin mittainen vaellusreitti, jonka toinen pää on Inverness, jonne olemme matkalla  – ja toinen Fort Augustuksen kylä, jossa seuraavaksi pysähdymme tauolle. Munrovaellus on kuulemma hyvin suosittu tapa viettää polttareita, synttäreitä, häämatkoja tai vaikkapa lomaviikkoa. Siitä on kehitelty helppo muunnoskin: B&B –paikat kuskaavat matkavarusteet autolla seuraavaan yöpymispaikkaan. Tämän kuultuani alan kiinnostua munrovaelluksesta tosissani. Mutta sitten Eija kertoo myös, että Glengoen laaksossa on maailman suurin suoalue, joka on muuten mitä kauneimman vaellusreitin ankein osa hyttysineen ja mäkäräisineen. Olen aistivinani, ettei Toinen ole vaellusajatuksesta yhtä innoissaan kuin minä.

Taukopaikalla syömme lounaaksi tyypillisen ’fish and chips’ –annoksen. Kala on tuoretta, perunapalat kookkaita ja jopa salaattia oli mukana. Sain myös erinomaista irlantilaista hanasiideriä palan painikkeeksi. Brittein saarten kunniaksi on sanottava, että täällä ei tarvitse pelätä saavansa jotain kamalaa hedelmälitkua, kun pyytää siiderin. Oikeastihan siideri  tehdään omenasta ja se on maultaan vahvaa ja väriltään tummaa, vaikka prosentteja ei ole yhtään enempää kuin kotimaisissa ns. siidereissämme.

Loch Ness

Sitä mukaa kun matka etenee Loch Nessin rannoille alkavat hirviötarinat. Onneksi Eija sanoo jossain välissä kuivasti, että hirviö taitaa olla joulupukin kanssa lomailemassa, kun sitä ei näy. Sitten hän kertoo myös tositapauksen, joka valottaa brittien huumorintajua hiukan. Eijan perusbrittimies sattuu olemaan Suomen kunniakonsuli, niinpä heidän puoleensa kääntyi eräs hyväntekeväisyystapahtuman vetäjärouva Liverpoolista kysyen, voisiko Eija kutsua joulupukin kunnioittamaan heidän tilaisuuttaan läsnäolollaan. – Tarkoitatteko, että joku miehistämme puettaisiin joulupukiksi, kysyi Eija. – Ei, ei – haluaisimme oikean joulupukin. – Me etsimme häntä vieläkin, kommentoi Eija pyyntöä.

Loch Ness

kalliolla kasvaa piikkiherne

Loch Nessin rantaa riittää 37 kilometriä, järvi on puolitoista kilometriä leveimmillään ja 230 metriä syvä. Lienee niin, että juuri tämä valtava syvyys eniten hirviötarinoita ruokkii. Järvessä kasvaa nieriäistä, kalalajia, joka elää nimenomaan syvissä vesissä. Järven vesi on hyvin kylmää eikä jäädy talvellakaan. Pysähdymme kuvaamista varten lyhyesti. Suomalaisen, joka tulee tuhansien järvien maasta, on hiukan vaikea käsittää, miten merkittäviä Skotlannille nämä muutamat pitkulaiset järvet ovat. Onhan meilläkin tarinoita Inarinjärvestä, jonka syvyys kiehtoo.  

Inverness

Ness-joki, St. Mary Church

Invernessin linna hotellimme vastarannalla

Kaupunki ei ole järin suuri, asukkaita on vajaa 60.000. Se on Ylämaan pääkaupunki, jossa on yliopisto, lääke- ja sairaanhoitotarviketeollisuutta, säkkipillikoulu ja gaelin kielen opetusta. Eija sanoo, että täällä asuu paljon puolalaisia ammattimiehiä, jotka ovat muuttaneet työn perään perheineen. Hotellimme on kauniin Ness-joen rannalla. Kävelemme keskustaan sillan yli etsimään pankkiautomaattia, joka löytyy helposti. Ehdimme kävellä joen rantoja tunnin verran. Matkan varrella osumme St.Maryn kirkkoon, jonka ovi on auki. Istumme hetkeksi seuraamaan lasten ensimmäistä ehtoollismessua, joka toimitetaankin puolan kielellä. Pikku tytöt on katoliseen tapaan puettu morsiamiksi ja pojilla on valkea alba. Tyttöjen tummia pitkiä kiharoita somistaa valkoinen kukkaseppele nauhoineen. Kuori ja alttari ovat kauniin valkoiset, samoin vasemmalla oleva Maria-patsas.

First Communion, St. Mary Curch

Illallisen jälkeen huoneessa kirjoitellessa muistelen päivän kohokohtaa. Se oli aamupäivän pysähdys ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkille, joka oli pienellä kukkulalla avoimessa maisemassa oleva kolmen sotilaan patsas. Vuoret taustallaan se oli vaikuttava näky. Monumentin lähellä oli pyöreä alue, johon rauhanturvatehtävissä surmansa saaneiden sotilaiden tuhka oli kätketty. Jokaisen nimilaatta ja valokuva, urhoollisuusmitali tai muu pikku muisto oli ympyrän kehällä. Skotlantilaiset kunnioittavat sankareitaan kätkemällä heidät Ylämaan vuorten syliin.

Sotilaiden muistomerkki

Skottien 'uhrilehto'

muistopaikkoja

*jatkuu

Sunnuntai

Laskeudumme etuajassa Edinburgiin. Äsken pilven yläpuolella oli häikäisevän kirkasta, alapuolinen aamupäivä on harmaa kuin kotimaan marraskuussa, räntäsade vain puuttuu. Hämärän kuukausia kulkiessa pitäisi muistaa useammin, että pilvien päällä on aina valoisaa.

Perillä on odotetusti viileää, yksitoista astetta. Vastaanottaja on valkotukkainen Eija-rouva, kymmenet vuodet Englannin puolella asunut ja sanojensa mukaan perusbritin kanssa naimisissa. Myöhemmin käy ilmi, että Eija asuu Manchesterissa Suomen kunniakonsulaatissa. Tulen kysyneeksi matkan toisessa päässä vähän ennen kuin Eija hyvästelee matkalaiset, minkälainen on perusbritti. Eija nauraa hereästi. – No, niin perinteistä kiinnipitävä, ettei mitään ikinä voi muuttaa eikä tehdä toisin. (Onhan tuo kuitenkin mennyt naimisiin jostain Suomesta kotoisin olevan ulkomaalaisen kanssa!) Matkan mittaan Eija toteaa myös muutaman kerran johonkin järjestelyihin liittyen: tää on niin tätä. (Ehkä se tarkoittaa perusskottilaista?)

Eteläinen Ylämaa

”Skotlanti jakautuu kolmeen alueeseen, jotka ovat Eteläinen Ylämaa, vuorten ja laaksojen maa sekä Luoteinen Ylämaa”, sanoo Eija. Ajamme Edinburgista länteen, kohti Glasgowia. Toisella on pitkään vaikeuksia tottua katsomaan etuikkunasta vasemmanpuoleista liikennettä, minä oudoksun alussa hetken kuljettajaa, joka istuu  autossa oikealla ja etuovea bussin vasemmalla puolella. Britteinsaarilla ei huomaa mitään ominaishajua, kuten vaikkapa Kiinassa tai joissain muissa Aasian maissa. Täälläkin on ollut kiivihiilenpolttoaika ja se näkyy kyllä vanhoissa kivitaloissa mustuutena, mutta ne ajat ovat jo menneet; kaikkialla näyttää siistiltä ja järjestyneeltä.

Maisema kumpuilee; osa kukkuloista kaupunkien lähistöllä on maisemoituja kivihiilijätekasoja, Eija sanoo. Huomaan ruohokenttien ja metsiköiden rehevyyden ja vehreyden. Kasvuolosuhteethan ovat ihanteelliset: ei polttavaa kuumuutta ja pilvistä ryöpsähtää nopea sadekuuro tuon tuostakin kuin jättiläisen kourasta viskaten. Etelä-Skotlannin laajat peltoaukeat näyttävät kasvavan ruohossa rauhallisesti ahkeroivaa hyvinvoivaa pihvikarjaa ja pulleita lampaita. Isoja karjasuojia ei näy, talojakin on harvassa teiltä katsoen, niinpä eläimet näyttävät kuin kiinteältä osalta maisemaa.

Glasgow, sunnuntai-ilta

Gasgowssa pysähdymme ensin jaloittelemaan Tuomiokirkon tuntumassa Necropoliksen kukkulalla. Paikka on täynnä aikanaan merkittävien kaupunkilaisten hautoja. Kuolleiden kaupunkiin mennään kullalla koristellusta mustasta takorautaportista. Elävät kaupunkilaiset näkyvät käyttävän paikkaa koiriensa ulkoiluttamiseen.

Hotellimme on keskustan tuntumassa Renfrew Streetillä. Tarkoitus on tulla lounaalle heti kohta majoituttua. Kokoonnummekin, mutta saamme tietää, että lounasta ei ole, hotellin keittiö onkin varautunut illalliseen.  – Aha, tää on taas tätä, tuumii Eija ja talo saa maksaa meille juomat kunkin valinnan mukaan korvaukseksi. Meillä on nälkä ja otamme juomamme kanssa leipää ja salaatin, johon on sekoitettu iso kourallinen rusinoita. Osa porukkaa lähtee Eijan mukana kävelykierrokselle kaupungille, me palaamme huoneeseen. Nukun tunnin kuin nälkäkuolemasta pelastunut ja matkasta väsynyt mummo konsanaan. Sillä aikaa Toinen on tutkinut kaupungin karttaa ja lähdemme sitten omin toimin liikkeelle.

Kävelykatu ja keskusaukio, nehän ovat kaupungin kasvot, jos haluaa jonkin ilmeen paikalle löytää. Glasgow on eloisa business-kaupunki. Sunnuntaisinkin kaupat ovat auki viiteen. Asukkaita on yli puoli miljoonaa, siis enemmän kuin hallinnollisessa pääkaupungissa, Edinburgissa. Kävelykadulla hulisee monikulttuurinen ihmisvirta. Intialaisia ja pakistanilaisia on paljon, pukeutumisesta huomaa, että ovat olleet maassa kauan, eivät enää kulje kansallisessa vaateparressaan. Huivipäisiä naisia ei täällä näy. Jossain kulmassa soittaa klarinetisti klassista.

Kuningatar Victoria

Suunnistamme George’s Squarelle, joka nyt jo oudolta kuulostavaan tyyliin suomennetaan Yrjönaukioksi. Aukio on suljettu joka puolelta, kierrämme sen ja yritämme kuvata lukuisia komeita patsaita aitojen raoista. Aukiolla on ilmeisesti ollut jokin HM Elisabeth II:n juhlimiseen liittyvä tilaisuus, jonka jäljiltä paikan korjaus on kesken. Aukion kaupungintalon puoleisella laidalla on mahtava ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkki ja toisella laidalla ratsastavat kuningatar Victoria ja prinssi Albert. Muita patsaaksi ylennettyjä merkkihenkilöitä ovat kirjailija Walter Scott, kansallisrunoilija Robert Burns, matemaatikko, insinööri ja keksijä James Watt, kemisti Thomas Graham sekä arvostettu valtiomies William Gladstone ja UK:n ansioitunut pääministeri ja poliitikko Robert Peel. Aukio on sananmukainen silläkin tavalla, että puita tai istutuksia on vähän.

Tästä patsaskokoelmasta ja muustakin tulemme huomaamaan, että skotit ovat erittäin isänmaallista väkeä. Moni parlamentin jäsen ja muu merkkihenkilö on päätynyt paadelle tai peräti huimankorkean tolpan nokkaan, sotien uhreja kunnioitetaan ja muistomerkkejä hoidetaan pieteetillä. Jälleen kerran ensi syksynä skotit äänestävät Englannista itsenäistymisestä, kuitenkin haluten kuningattaren aseman säilyvän. Mikä sitten muuttuisi, ei sitä asiaan vihkiytymätön tiedä. Nyt jo Skotlannilla on laaja itsehallinto, vain verotus on yhtenäinen Englannin kanssa. Itsenäisyyttä kannattaa tällä hetkellä noin 40{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} väestöstä, joten varma ei heidän toivomansa lopputulos suinkaan ole.

Ruokalista ja muita yllätyksiä

Ensimmäisellä illallisella valitsemme alkuruuaksi peruna-purjokeiton, joka on maukasta. Pääruuaksi otan koljaa, se on minulle uusi ruokakala eikä jää favoriittilistalleni tämänkään kokemuksen perusteella. Jälkiruoka kuulosti hyvältä: hedelmiä ja marenkia, mutta lautasella pääosassa komeilee valtaisa marenki, jonka huipulla kolme kynnenkokoista siivua hedelmää.Mikä sokeripommi!

Päivän päätteeksi räpellämme yhteisvoimin suihkusta vettä tulemaan ja taistelemme kylpyhuoneen oven ’automaattisen’ lukituksen kanssa. Puoli kymmeneltä paikallista aikaa panen pisteen jutuilleni ja siirryn vaakatasoon lukemaan Siilin eleganssia. Toinen on jo unessa.  

*jatkuu

Joskus loistavat kesäiset päivät täynnä iloa, hehkuvat onnesta. Joskus sade kietoo harmaaseen huntuunsa kaiken, ilon kukatkin. Joskus maiseman avaruus saa hengittämään syvään, tuntemaan vapauden riemun. Joskus maailman ja minun tai ihmisteni väliin nousee muureja, joita on vaikea ylittää. Yritän muistaa: muuri rakentuu kivi kiveltä, se myös puretaan niin.

”…vienosti kukkii pellot ja laaksot vihannoi

ja hartaat aamun kellot vain rauhaa, rauhaa soi…”

Herttaista juhannusta kaikille blogiystäville! Matkakertomus on tulossa…

(Kuva Martta Wendelin Säätiön julkaisemasta postikortista)

Juhannusviikolla Pissismummo tuli tulokseen, että projektit lisäävät ihmiselle stressiä. Siis sikäli, että moni mukamas aikanaan hoidettava kotiaskare siirtyilee pois paikoiltaan vaikkapa multakuormaa ootellessa. Siitä seuraa ankaraa närästystä ja muuta mutinaa. Jonsei ihminen saa arkisasioittensa aikataulusta otetta viipeelläkään, tapahtuu kamalia. Että vaikka ikkunat jää pesemättä. Kyllä niin hirmustaa, ette tiedä.

Sehän selvä, että juhannukseen mennessä ikkunat pitäis olla pesty ja karjalanheili ikkunalla. Interiöörit ja eksteriöörit ja kaikki röörit pitäis olla putsplank, mutta kun se mullanpöllytys pihassa pitäis tehdä ensin.  – Jussista kesä kellahtaa syyskyljellee ja sitte on kaik myöhästä, mikä on ajastaa jiänt, sanoisi Ikimuori, jos eläis.  

On se parasta ehtoisen mummon piileskellä juhannuspyhät oman pihan upouudella patiolla päivänvarjon alla. Ja toivoa mitä hartaimmin, että moporalli rauhoittuu yötä myöten ja kaupunki hiljenee, kun maallemenijät ovat kaasutelleet mökkimailleen itikkain syötiksi. Sitä paitsi kaupunkigrillissä kärvennetty makkara maistuu ihan samalta makkaralta kuin maallakin. Hyttyset vain puuttuu.

Telkkarikin ylittää taas itsensä, siellä kuulemma matkaa juhannusjuna etelästä pohjoseen. Viihtykää, ihmiset, viihtykää! Tositeeveetä kamalampaa ohjelmaa ei ole, tuumii P.Mummo. Kotonansa käppyröiville tarjotaan tietysti melodraamaa Ihmiset suviyössä, tai mitä niitä nyt on. Hohhoijakkaa, ei jaksa. Onneksi on varalla yksi korkkaamaton elokuva, sitä voi katsella asianomaisesta apparaatista, jos pihassa satamaan äityy.

Hetken herkistyy Mummo muistelemaan muinaista mittumaari-iltaa Lapsuusmaalla, miten siinä oikein tuntui pyhäisen juhlan odotus. Saunat sauhuilivat, syreenit tuoksuivat pihassa, koivut rapun pielissä ja kielokimppu vinttikamarissa. Tuoreet vastat oottelivat saunaan menijöitä. Pääskyset siukoilivat taivaan sinessä, metsässä kukkui käki ja radiossa laulettiin Onnellisia. Illansuussa tyttö poimi niityltä seitsemän kukkaa tyynyn alle yöksi. Aamulla ei muistanut yön unia, niin hyvin oli nukkunut saunaraukeana  kielontuoksussa.  –  Oi niitä aikoja, jos noita olikaan.

Miten erottaa kesäyön lennolla iltruskon aamuruskosta? Kun voi nähdä yhtäaikaa ne molemmat, irti maasta, lattiana pilvien tasainen lautta?  Oi – ja hurmaantua täysin, pidäkkeettömästi taivaanrantamista, joilla päivä hetkeksi hiipuu ja taas kohta valostuu kuin nostaisi hitaasti kaihtimen. Hetket kuin hengitys; tihentyvät, rauhoittuvat, viipyvät, unohtuvat itseensä, ovat pian ohi. Tämäkin on kesää.

Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.