Vanha lihava varpunen istuskeli orapihlaja-aidassa. Sillä oli siistit mietteet. Ei tässä kummempaa, se ajatteli, piikkioksien alla on turvassa isommilta. Kuonoonsa saavat ja silmänsä puhkovat, jos yrittävät hätyyttää. Mikäpä tässä on ollessa, vanhankaan.

Naapurin kirjava kissa oli kyllä huomannut. Niin olisi mehevä paisti, se tuumi ja kipristeli tassujaan. Se ei ollut tyhmä, tiesi kyllä, ettei tuota kannattanut yrittää, piikkiaidasta, mutta vaaniahan aina voi. Makasi aloillaan viiksikarvat värähdellen ja hännänpää ihan pikkuisen liikahteli.

Pihassa oli ihmeen hiljaista. Menijät olivat menneet ja ketään ei ollut tulossa tähän aikaan. Vanha lihava varpunen oli jo aamun eineensä syönyt, sillä oli vatsa pullollaan marjoja ja siemeniä. Ramaisi kovin, mutta silmät oli pidettävä puoleksi auki kaiken varalta.

– Kissa luulee, etten minä huomaa, ajatteli vanha lihava varpunen. – Hohhoijaa, siinä se hiipii matalana pikkuhiljaa lähemmäksi, muttei se nöpönenäänsä piikkeihin työnnä. Ja ainahan tästä voi viime hetkellä ärsyttävästi pyrähtää puun oksalle karkuun.

– Varpunen luulee, etten minä sitä kiinni saa, ajatteli kirjava kissa. – Siinäpä luulee ja tarkemmin ajatellen onkin oikeassa. Pesästään pudonneiden poikasten aika on jo ohi. Vanhat ovat viekkaita, siinä killistelevät, päästävät lähelle, sitten pölähtävät siivilleen.

Kirjava kissa näki silmäkulmastaan puutarhavajan luona liikettä. Se unohti sen siliän tien höyheniään pörhistelevän varpusen ja käänsi päätään. Vajahiiri peijakas siinä vilisti seinustaa. No nyt on paikka, kyllä nelijalkainen toisen nelijalkaisen nappaa, uhosi kissa itselleen. 

Äkkiä ovi lonksahtaa ja rapulle ilmaantuu ihminen. Saman tien vanha lihava varpunen pyrähtää koivun yläoksalle, kirjava kissa säntää tiehensä ja vajahiiri katoaa lehtikasaan. Kaksijalkainen siivetön ei edes huomaa pienimuotoisen draaman päättyneen suunnistaessaan tossujaloin postilaatikolle.   

Sunnuntain Hesari esitteli muutaman kuvan ja toimittajan näkemyksen Design-museon Koti ja paikka -näyttelystä. Museot taitavat olla yksi nykyihmisen harvoista  turvapaikoista ajassa, jonka vinhaa kiitoa voi hillitä palaamalla hetkeksi pysyvien arvojen äärelle. Trendit tulevat ja menevät, muotoilukieli muuttuu ja tekniikka kehittyy, mutta kauneuden ja toimivuuden yhdistelmä on muuttumaton arvo.

Aikamme on antanut designille jotenkin korkeakulttuurisen leiman, vaikka alun perin on ollut kysymys minkä tahansa tarve-esineen teolliseen tuotantoon tähtäävästä muotoilusta. Näyttelyssä on esillä huonekaluja, astioita, vaatteita, sisustustekstiilejä eri aikakausilta. Monen esineen kohdalla voi todeta, että onnistunut muotoilu saa tuotteen pitämään pintansa vuosikymmenestä toiseen ohimenevien muoti-ilmiöiden tulvassa.

Leidikvartettimme kävi tutkailemassa näyttelyä ja innoittumassa vallan mainioista uudissanoista, joilla tuttujen esineiden kokoelmaa oli ryhmitelty. Jos kahvipannu kuuluu sarjaan ”sisältimet”, voisiko sohva sitten olla ’sisustin’? Museokaupasta löysin kaipaamani sopivankokoisen ja mainiosti muotoillun sisältimen, johon mahtuu kampa, (huulipuna), silmälasikotelo ja kännykkä.

Nelonen on tänä syksynä esittänyt kotimaista versiota aiemmin nähdystä Linnan tähdet -ohjelmasta. Tunnusmusa on vanhasta iskelmästä ”Vain elämää, ei sen enempää”. Ohjelman resepti on kiinnostava, siinä kahdeksan eri-ikäistä muusikkoa vetäytyy isoon taloon maaseudulle. Yhteiset ateriat ja aktiviteetit rytmittävät päivää, mutta pääosassa on musiikki. Artistit esittävät omia versioitaan toistensa kappaleista ja saavat näin myös itse kuulla uusia tulkintoja ohjelmistostaan.

Kun yhteen on tuotu neljä miestä: räppäri, rokkari, entinen stara ja nykyinen sekä neljä tunnettua naisartistia, on musiikin taso taattu. Kiehtovinta minusta oli seurata miten saman alan ihmisten keskinäinen ryhmädynamiikka kehittyi. Mitä pitemmälle mentiin sitä vähemmän ikä- ja kokemuserot tai viihdemuusiikilliset genret tuntuivat. Keskinäinen kunnioitus kasvoi. Viikosta tuli lopulta aika intiimi ja esiintyvien taiteilijoiden keskinäiset kemiat yllättivät. Jari Sillanpää osoittautui paitsi loistavaksi musiikin tulkitsijaksi myös hauskaksi seuramieheksi ja ryhmähengen luojaksi, Neuman tarinankertojaksi ja mystikoksi. Kaija K:sta paljastui varsinainen rokkimimmi, Erinistä herkkä kukka ja Cheek hehkui vahvaa miesenergiaa.

Mitä katsoja sai? Oli todella hienoa seurata miten vahvasti itse kukin eläytyi toisten tulkintoihin. Monet näistä muusikoistahan myös itse luovat musiikkinsa ja kappaleilla on siten henkilökohtainen historiansa. Toinen esittäjä saa yllättäviä tehoja irti. Kyyneleitä nähtiin kuulijoiden silmissä tuon tuostakin. Minua kosketti erityisesti Jonne Aaronin tulkinta Kaija K:n kappaleesta Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua – jonka hän lauloi rakkaan isoäitinsä muistoksi. Minulle näistä muusikoista tuntemattomin oli rap-artisti Cheek, kun taas  Kaija K:n laulut ovat olleet henkilökohtaisesti tärkeitä eräässä elämän vaiheessa.  –  Ohjelma lähetetään varmasti uusintana keväällä, joten vielä ehtii nauttimaan, jos nyt meni ohi.

Sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme antavat jatkuvuuden tunteen. Olen siinä kohtaa, missä oma isäni on jo mennyt, vierelläni on poikiemme isä ja Esikoisemme on isä itsekin. Emme ole lehtiä tuulessa, olemme kukin jatkumossa, jossa sukupolvi seuraa toistaan. Aika muuttuu ja muuttaa meitä. On hyvä, jos säilytän tiedon juuristani ja hyväksyn kasvumaani. Se auttaa hyväksymään toisetkin.

Mies vaihtaa autonrenkaita. Askareessa näyttää olevan monta vaihetta. Tunnit vierivät. Ajattelen miten monta kertaa hän on yhteisen taipaleemme aikana tuon tehnyt. Joka vuosi kahdesti, paitsi autottomina vuosina. Kerran vaihdoin oma-aloitteisesti yhden renkaista ymmärtääkseni miten se tapahtuu. Ymmärsinkin – olla kiitollinen, että mies tekee sen mieluummin itse.

On minulla kyllä voimassa oleva ajokortti, vaikken enää ajakaan. Kaupunkiajo Helsingissäkin sujui pitkään. Ei sujuisi enää. En ole ajanut liikenteessä vuoden 2006 jälkeen, kun jouduin erään naisautoilijan tönäisemäksi kotikadulla suojatietä pyörällä ylittäessäni. Aivotärähdyksestä, mustelmista ja otsahaavasta toivuin, mutta trauma jäi.

Kuopuksen ja Rakkaansa kanssa keskusteltiin sunnuntain lounaspöydässä taannoin aiheesta ensi lumi. Kielestä kiinnostuneena ihmisenä kysäisin kirjoittaisiko media-alan ammattilainen ensi lumen yhteen vai erikseen. – Yhteen, vastasivat molemmat. Hämmästytin heidät paljastamalla, että nämä sanat kirjoitetaan erikseen. Vain adjektiivit (esim. ensiluokkainen) tai erityismerkityksiset (esim. ensiapu) kirjoitetaan yhteen.

Olen aika ylpeä kielentajusta, jonka takoi kallooni legendaarinen rehtorimme Väinö Nerkko Lapsuusmaan yhteislyseossa 1960-luvulla. En pyri korjaamaan toisten tekemiä virheitä – niitä tulee itsellekin – mutta yritän huolehtia oman kieleni oikeellisuudesta. Tarkistuslähteenäni käytän Otavan Hyvää suomea -opuksen neljättä painosta vuodelta 2006. Viimeksi jouduin tarkistamaan numeroluvun taivutusta tekstissä. Laatuproosan lukeminen auttaa kielikorvan pysymistä kunnossa.

Kolmekymmentä vuotta sitten oli Dingo ja Autio talo. Katselin Teemalta tarinaa yhtyeen hulluilta vuosilta -80-luvulla. Joukkopsykoosia, jonka poikaporukka sai aikaan teini-ikäisissä, voi siltikin ihmetellä, vaikka idolit ja fanitus kuuluvat luonnollisena vaiheena siihen ikään. Että jostakin tulee ilmiö, siihen vaaditaan ajan signaalien tajua ja hullunrohkeaa heittäytymistä. Pojat pitivät hauskaa, musa oli keskinkertaista ja persoonallisuus hakusessa, mutta ajoitus oli nappiin. Neumannin mäkättävä vibrato ei minua hurmannut (vaikka äiditkin kuulemma tykkäsivät), mutta kyllä hän osasi yleisönsä ottaa. Ja mitä sitten tapahtui, sitä ei enää kerrottukaan. Ilmiö kuoli aikanaan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Keski-ikäisen Neumanin haastattelu paljasti, että jäljet ovat jääneet. Entinen idoli on aina jotenkin surullinen ilmestys toisessa ajassa.  

Tänään on Robin, neljätoistavuotias kaunis pehmopoika. Hänellä on terve ääni, tarkka sävelkorva, hyvä rytmitaju ja luontaista esiintyjäkarismaa. Vaan mitä tapahtuu, kun äänenmurros iskee ja naamaan puhkeavat näppylät? Kestääkö kantti, löytyykö uskottavaa särmää ja kasvaako pojasta mies vai jääkö Frontside Ollie soimaan iän kaiken?

 

ikkunan takana tihenevä lumihämärä

valotonta lyhtyä tuuli huojuttaa

kuin uneton karhu talvipesässään

istun

ja mietin elämääni

 

lumiset kummut kinostuvat pehmein kaarin

koivu haroo hiuksiaan

minä ajatuksiani

 

(helmikuu, -12)

 

 

sylissä

 

mummo seisoo lämpimässä suihkussa

pieni pojantytär sylissä

tulivat saunan löylyistä äsken

 

olen unohtanut, mummo hämmästyy

mikä tunteiden valtakunta

on lapsen iho rintoja vasten

 

(heinäkuu, -12)

 

 

ensi lumen sanotaan aina

yllättävän

päivän sää on jatkumossa jossa

huomisen ennuste ei siirry tiedoksi

ennen kuin se on

tänään

 

aamulla heräsin

outoon tunteeseen

silmät kiinni sängyssäni mietin mikä

on toisin kuin eilen

 

valo!

valo huoneessa on erilainen

nostin kaihtimen

ja se yllätti taas

elämäni kuudeskymmeneskuudes ensi lumi

 

(lokakuu, -12)

 

hautausmailla

muistot nousevat piiloistaan

kutsuvat toisiaan

jätetään rakkauden liekkinä

poismenneiden leposijoille

 

Jeesus Nasaretista antoi seuraajilleen identiteetin sanoin: Te olette maan suola… Te olette maailman valo. Sanat hämmentävät. Maan suola? Maailman valo? Suola on oleellinen mauste, mutta sitä ei saa olla liikaa eikä joka paikassa, muuten se myrkyttää kaiken. Valoa tarvitaan kontrastiksi pimeälle, mutta ei häikäisevänä, sokaisevana. Jokainen hyvään pyrkivä ihminen on maailmassa valo, elämässä suola.