Pissismummo räpläsi aamuna muutamana puhelimeensa entisen työpaikkans nummeroa. Se piti oikein kaivaa esiin, niin tyystin oli tuo hävinnyt siitä tarpeellisten joukosta, joka on valmiina kännykän muistissa. Aika tekkee tehtäväns, niin se on.

Ensteks toimitti Mummo asiansa. Kun nyt kumminki oli toisessa päässä tuttu ihminen, kysäisi vielä loppuviimen mitäkuuluun. (Se vain on tuo kuuluu outo kapistus sekä kuuksi että luuksi, tuumi P.Mummo tykönäns. Koskaan ei tiiä, mitä sieltä singahtaa kysyjälle niinko pumerankina, vaikka että mitäs se sulle kuuluu, mitä mulle kuuluu.)

No, nyt ei tullu pumerankia, tuli ensin se tavallinen: että ihan hyvää, kiitos. Seuraavaksi yleisempää työpaikka-asiaa, että mitäpä tänne. Ja sitte semmostaki henkilökohtaisempaa, mikä ei ihan hyvältä kuulostanukkaan. Pissismummollahan on aikaa yleensä enempi kuin sillä, jonka työpaikalle soitetaan, niin pitempikään kuuluu ei aiheuta katastrofia aikatauluun.

Nykyään poliittisen puuhastajan kannattaa olla nöyrää poikaa ja tyttöä ja pyydellä anteeksi, jos tulee töpeksittyä. Nöyrää ei niin kovasti sitte huudeta hirteen. Mummo poikkesi kaupassa ja teki samalla muutaman tarpeellisen hankinnan, taisi olla maitopurkki ja ruislimppu. Lasku ei ollu iso eikä kassaneiti äkäisen oloinen, niinpä Mummo rohkeni ottaa pikku kukkaroisensa esiin ja ojentaa sen parhaimman mummohymyn kera kassalle. – Anteeks, mutta voisitko sie kerätä ne killingit tästä, kun miun lukusilmikot jäi kotio.  – Juu, toki, oli vastaus eikä siinä kauan kenenkään nokka tuhissu, kun tarpeellinen määrä roposia kilahti kassalootaan ja Mummolle kuitti. Sillä välin oli Mummon perään jo ehtinyt kerääntyä teininuorisorypäs, jokaisella yksi juomatölkki hihnalla. Mummo pyytämään hymyn kera anteeks pojilta, että oli tässä vähän viivyttänyt. Ette arvaa, mutta mitä ihanin nuorimieshymy ja vastaus: ei tee mitään, meil ei oo kiire mihkään, tunti on joka tapauksessa jo alkanu. – Siinä oli kuuluu oikeassa asennosssa, tuumi Mummo mennessään. 

Istut kanssani lounastauollaan olevien naisten rykelmässä kaupungin pienimmässä kahvilassa, jolla on kuvaava nimi Kotoisa. Tapaamme harvoin, niinpä emme puhele niitä näitä, menemme suoraan oleellisiin. Et halua valitella, vaikka aihettakin olisi, niinpä vointikysymykseni kilpistyy sinusta – sillä on puolensa, myös se puoli, että toinenkaan ei tohdi sitten valitella omiaan –  ja siirryt asiaan, jonka vuoksi olet ajanut sata kilometriä ja tullut entisille asuinmaillesi käymään.

Kun asiasta on puhuttu, kerrot tunturitaulusta, joka on ollut kodin rojuvarastossa vuoden, kaksi, odottanut sitkeästi, että se löydetään uudestaan. Ja kas, eräänä päivänä sinä löydät sen, katsot sille paikan ja tunturi herää, alkaa kertoa tarinaansa. Ja sinä katsot sitä ja se liikuttaa sinua tarinallaan, kiittää, että pääsi kertomaan sen.

Samassa muistan, että meilläkin on taulu, jolle ei viime remontin jälkeen enää löytynyt paikkaa. Ehkä sekin odottaa löydetyksi tulemistaan. Muistan sen hetken, kun kävimme taiteilijan ateljeessa. Siellä oli paljon kauniita ja taitavasti tehtyjä maalauksia. Kaikista juuri se jäinen kallio alkoi puhua minulle niin, että silmiin nousi sumua ja sydän puristui hetkeksi kasaan. Niin minä tahdoin sen kallion ja se tahtoi minut.

Kuvat – ja ihmiset – voivat tulla uudelleen löydetyiksi, kun pääsevät  kertomaan tarinansa.

Sattui olemaan hyvä päivä monella tavalla. Talvitakkien tuuletukseen, spontaaneihin kevätaskareihin pihassa. Raasuuntuneet oksat tuli leikattua pensaista uuden kasvun tieltä ja kuivuneet lehdet keräiltyä puhkeavien kukkien ympäriltä. Krookukset ovat ihanimmillaan juuri nyt.

Katso kukkaa. Juo sen aurinkovalo. Tunne maan kevätlemu. Anna vihreiden versojen herätellä sisimpäsi toivon vyöhykkeitä.  Aina voi toivoa. 

Poikamme sanoi tänään: eräs unelmani on täyttynyt. Ajattelin onnellisena: myös meidän.

Ateneum esittelee parastaikaa pressanlinnan arvotauluja isossa salissaan. Peräseinällä on katseenvangitsijana suuriruhtinaskunnan aikainen valtava maalaus, joka esittää tsaaria esikuntineen valtaistuinsalissa. Kookkaat maisemamalaukset ovat pääosin düsseldorfilaisen tyylisuunnan maalarien (Holmberg, Munsterhjelm) käsialaa ja muodostavat kauniin kokonaisuuden salissa. Alemman kerroksen sivuhuoneessa on nähtävillä presidentinkanslian työpöytä ja muutakin linnan kalustusta, mutta liekö ollut valaistuksen säätö meneillään, kun presidentti Halosen aikana työpöydän taakse vaihdettu purjeveneaiheinen maalaus oli kattotikkaiden (!) takana täysin varjossa. Myös Edelfeltin 150-vuotismuistonäyttely on hienoa nähtävää.

Leidikvartettimme pysäköi taidekierroksen jälkeen kahville tällä kertaa taidemuseon kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen, jonka leipävalikoima oli vaatimattomampi kuin alhaalla, mutta meille riittävä. Siinäpä kahvin irrotellessa kielenkantoja ja erään ”Kosinta” -nimisen taulun innoittamana rupesimme muistelemaan aiheeseen liittyviä muinaisia muistojamme.

Joukossamme ilmeni olevan kahdesti kosittu, kaksi kerran kosittua ja kosimattakin naimisiin päätynyt. Kukaan meistä ei ensi rakkauteensa ollut sitoutunut, mutta leidi K muisteli vieläkin haikeana erästä 11-vuotiasta punatukkaista poikaa. Kosintamuistot nostattivat nyt hilpeyttä, vaikka aikoinaan oli kyseessä vakava paikka. Siitäkin piisasi hupia, miten äidit olivat ammoin tyttäriensä naima-aikeisiin suhtautuneet ja niitä kommentoineet. Isät olivat suhtautuneet ihmeen tyynesti sulhaskandidaatteihin. Yksi meistä on jo leskeytynyt, mutta muut ovat yhä muinaisen kosijansa kanssa yhdessä. Vakain tuumin oltiin nuoruudessamme näissä asioissa.

Leidikvartettimme poikkesi Mikonkadulla, Kansallisteatterin naapurikorttelissa, missä on pieni uniikki paikka, Pelastusarmeijan museo. Kaksi sydämellistä vapaaehtoista armeijalaista esitteli meille armeijan historiaa ja museoon koottua esineistöä.

Suomeen Pelastusarmeijan toiminta tuli Englannissa kouluttautuneiden neitien, Hedvig v. Haartmanin ja Alva Forsiuksen kautta v. 1889. Mielenkiintoista, miten alusta asti naiset ovat olleet tasaveroisesti miesten rinnalla kaikissa Pelastusarmeijan tehtävissä, niin upseereina kuin sotilaina. Tällä hetkellä maailmanlaajuisen Pelastusarmeijan toimintaa johtaa myös nainen, kenraali Linda Bond.

Meistä monella on ollut jokin kosketus Frälläkäksi Stadissa kutsuttuun Pelastusarmeijaan, minulla opiskeluaikana 1960-luvulla, leidi K ja leidi S ovat käyneet lapsena armeijan pyhäkoulua ja partiota. Armeija tunnetaan erityisesti sosiaalisesta työstään asunnottomien, vankien ja lapsiperheiden auttajana. Nykyään Pelastusarmeijallakin on pulaa työntekijöistä, mikä on supistanut toimintaa; Helsingissä on enää vain kaksi toimivaa osastoa, Kalliossa ja Uudenmaankadulla. Armeijalaiset tunnistaa edelleen ryhdikkäästä virkapuvusta, mutta naiset eivät enää käytä rusetillista hattua eli bonettia. Työtavat lienevät nykyaikaistuneet, mutta tunnuslause on edelleen sama: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

Pelastusarmeijan museo, Mikonkatu 20, Helsinki. Avoinna tiistaisin 13-18 ja lauantaisin 11-15.  pelastusarmeija.fi

Lauantaiaamuna luen lehdestä päätoimittaja Eero Hyvösen merkintöjä vierailusta muistisairaan äitinsä luona. Kirjoitus koskettaa, silmät kostuvat. Siksi, ettei siitä niin kauan ole, kun olin itse samassa tilanteessa. Siksikin, että kirjoittajana tässä on äitinsä poika. Niin tuttuja kuitenkin ovat ne tunnot, niin pojan kuin tyttären.  

Samana aamuna vähän myöhemmin vaihdan vuoteeseen tyynyliinaa. Miten tulenkin juuri ajatelleeksi kauankohan tämä perintöliina vielä kestää, kun samassa sormi menee liinakankaasta läpi. Kauniisti revinnäistekniikalla koruommeltu ja laakapistoin nimikirjottu tyynyliina on hiutunut ohueksi. Äidin huolellista käsityötä neitoajoiltaan 1930-luvulta.

Kuin monien hikisten öiden pitelemä ja pesujen myllyttämä kangas, niin hiutuvat aikanaan ohuiksi omat muistoni eletystä ja poikieni muistot äidistään.

Toinen sunnuntai pääsiäisestä, Hyvän paimenen sunnuntai. Päivän teksti puhuu lampaista ja paimenista. Jeesuksenkin käyttämä vertaus seuraajistaan ei ole kovin mairitteleva tässä ajassa. Lampaat ovat laumaeläimiä, johdateltavissa ja paimennettavissa.  Musta lammas näyttäytyy tässä rohkeana yksilönä, joka uskaltaa olla omaa mieltään, laumasta erottumisen uhallakin.

Antti Kylliäinen, Wille Riekkinen;  Uskon kintereillä           Art House 2013

Kaksi teologia, pastori Antti Kylliäinen ja emerituspiispa Wille Riekkinen kävivät 2010-2012 kirjeenvaihtoa, jossa päivitetään vastauksia oleellisiin uskon kysymyksiin. Julkaistu kirjeenvaihto on kiinnostava siksi, että kumpikaan osapuoli ei ole tunnettu hyminäpappina. Heidän kysymykseasettelunsa on ytimekästä ja pohdintansa tuoretta. Liian usein uskon kintereillä kulkija kohtaa pappeja, jotka hymisevät tutuin sanoin sorvattuja vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei enää esitä.

Onko ihminen perimältään paha vai hyvä? Onko Jumala välttämätön? Mikä on raamatun auktoriteetti tänään? Suvaitsevaisuuden ja hyväksymisen ero? Pääsevätkö kaikki taivaaseen vai eivät? Mikä on opin ja uskon suhde?

Kirjatut ajatuksenjuoksut tuntuvat tuoreelta kristitylle, joka ei ole poteroitunut minkään herätysliikkeen tai kuppikunnan opintulkintoihin. Kylliäinen haastaa kirkkoaan reippaasti, Riekkisen teologinen oppineisuus, ennakkoluuloton ja viisas antautuminen keskusteluun on ihailtavaa. Kannattaa lukea.

Että voikin pilvinen aamu olla ihana! Leppoisa. Tyyni. Hiljainen. Vaatimukseton. Ainakin jos on viikkokaudet joka aamu herännyt auringon loisteeseen, lumien häikäisevään kilotukseen, joka huutelee: tule ulos! liikkeelle sieltä!

No, kaikki aamut ovat omalla tavallaan ihania, jotkut vain tuntuvat ihanammilta kuin muut. 

”Von Wrightin mukaan tiedostamaton aavistus omasta voimattomuudesta ajaa poliitikkoja yläviistoon optimismiin niin että he eivät suo itselleen aikaa harkintaan ja omakohtaiseen ajatteluun.

Mihin julkishallinnon ja yritysten kymmeniätuhansia ihmisiä tarvitaan, jos ajattelu ostetaan markkinoilta? – – Onko käynyt niin, että sijaisajattelijat hoitavat suuret ajatukset, mutta palkolliset tuhertavat rutiinitöissä ja palavereissa? Mitä virkaa on asiantuntijaorganisaatiolla, jos sen asiantuntemukseen ei luoteta?”

-Reetta Meriläinen, kolumni, HS 9.4.2013