Kirkonmäelle kiivetessä kohtasin ystäväsiskon, joka oli mumman ominaisuudessa tulossa samaan paikkaan tyttärenpoikiensa kanssa. Kaksi liinatukkapoikaa, Ossi ja Lassi, sinisilmäparit kohtaamistamme tapittamassa. Kohta esittäytyivät reippaasti ja hymyillen. Sain Ossilta tietää, että hän on isoveli ja viisi vuotta, pikkuveli vasta kolme.   

Penkkipaikan kirkossa valitsi Mumma varmuuden vuoksi läheltä ovea ja minä kysyin pojilta saanko tulla heidän kanssaan istumaan. Ossi siirtyi Mumman toiselta puolen kauemmaksi ja teki tilaa. Niin siinä istuttiin mummot keskellä ja pojat laidoilla. Mumma oli selvästikin valmistautunut lähtemään, jos pojat väsyisivät, mutta nämäpä istuivat muina poikina virsikirja tanakasti sylissä molemmilla.

Kirkossa oli runsaasti muitakin lapsia, joten pientä kihinää siinä oli ympärillä, mutta Ossi ja Lassi istuivat vakaasti kuin isäntämiehet. No, ehtoollisenviettoon asti, totta puhuen. Mumman kanssa alttarille siunattavaksi polvistuminen oli sen verran jännittävää, että sen jälkeen pojat hankkiutuivat vierekkäin istumaan, ja Mumma joutui sihisemään ja suhisemaan äänenvaimennusta muutaman kerran loppuliturgian aikana.

Pitihän poikienkin sitten päästä mehuille, kun mummot mielivät kirkkokahville. Ossi oli vaikuttunut siitä miten isot urut olivat. Kysyin oliko hän huomannut, että Eija-kanttori soitti yhtä aikaa käsillä ja jaloilla. Pojat olivat soittaneet Mumman pianoa, joten he tiesivät miten sormilla soitetaan, mutta että jaloilla, se on varmaan vaikeaa. Ajattelin hiukan haikeana mitä huomioita Pikkuritari olisi tehnyt, jos olisi ollut mukana. Olisi jännää sekin kokea.

Hiljaisia ajotunteja Lapsuusmaille. Matkalla aurinkoraidat tiellä, perillä sateenharmaata.
Poikkeamisia tutuilla paikoilla. Perilletulon lämpöä.

Sato on korjattu, pellot muokattu. Uutta kasvua on jo oraalla. Pihakukat sinnittelevät.
Rannassa kyyhöttää kodikas pikku sauna. Vene on levossa. Laituri keinahtaa. Vesi kampaa ruohotukkaa.

Metsä, pellot, piha, täyteläisissä syysväreissä kaikki. Taivas on tyynen harmaa.
Vietän valvottuja ja nukuttuja tunteja vinttikamarin vuoteella. Niin pimeää, niin hiljaista, niin pehmeää rauhaa.

Hautausmaan käytävä rahisee tutusti askelissa. Koivukujalla sataa kultalehtiä hiekkaan. Verenpisarat kukkivat yhä ryöpyten. Jätämme kimpun auringonkukkia. Toisaalla harjataan sammal muistokiveltä ja korjataan kuihtuva kesäkukka. Vielä jää vihreää, okraa ja hopeaa.

Kaikki on hyvin. Talvi saa tulla.

Omenapuu on lumoava keväässään nuppuisena ja kesässään tuoksuvin kukin. Kaunis se on syksyssäänkin, kun hedelmät hiljaa kypsyvät. Jotain ikiaikaista on puun tehtävässä: kasvaa, kukkia, kantaa hedelmää, kuihtua viimein ja maatua tehtävänsä tultua täytetyksi.

Tänään olen siistinyt pihaa. Syyssateet ovat tulossa ja niiden takaa aikanaan talvi.

puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?

Harvoin tapaavat ystävät toivottelevat toisilleen erotessa: pidä huoli itsestäsi. Joskus ihmisen elämäntiessä on tiettyjä pätkiä karua polkua. Jos tietää mihin on matkalla, jaksaa sinnitellä. Jos ei tiedä, voi kadottaa halun tai kyvyn jaksaa. Loputtoman tuntuinen erämaa vie voimat, ellei ole evästä mukana tai osu keitaalle.  Mistä saat evästä matkallesi? Missä on keitaasi?

On tässä mukavassa elämänmuodossa harmin paikkakin. (Oh, että muinoin kuvittelinkin itselleni terveitä eläkevuosia ainakin kymmenkunta. Aina ei käy kuin haaveillaan.) Kolotusta piisaa. On pitänyt opetella tunnistamaan omat vaivansa ja kehittämään selviytymisen keinot.

Tiedetään ihmisen selkärangan nikamien välissä olevien rustojen toisinaan luiskahtavan osittain koloistaan. Sen tuntee jatkuvana liikekipuna. Kivutonta asentoa ei tahdo löytyä. Särkyyn kipulääkettä, varovaisia venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Kerran olen tämän helvetinkivun kokenut. Moni on joutunut kirurgiltakin apua hakemaan, minä en vielä.

Tiedetään selän nikamavälien ihmisen ikääntyessä myös madaltuvan. Silloin saattaa jalkaan kulkeva isciashermo jäädä joskus puristuksiin. Sen tuntee siitä, kun äkkinäinen terävä kipu pysäyttää liikkeen. Tulee tunne, että jalka ei pidäkään. Sanon vaivaani temppujalaksi. Taas tarvitaan venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Tähän ei kipulääke ehdi eikä lääkäri mahda mitään.

Selkä ei ole luotu tikkusuoraksi, nivellys auttaa monessa menossa. On hyvä, että harmit ovat vielä ajoittaisia eikä jatkuvia. Liikehoidoista löytyy apua. Kiropraktikot ja osteopaatit ovat harminpaikkalaisen pelastus.

Pissismummo askelsi toimekkaasti Terveyssysteemin kokoontumispaikalle luovuttaakseen puolentusinaa putkellista verta tarkempaa syynäystä varten. Odottelutilan kutsuvalon meneillään olevasta numerosta voi päätellä, että kolme varttia tässä hyvinkin menisi.

Mummo keskittyi parin vuoden takaisen akkainlehden kevätnumeroon, jossa selostettiin nykyajan mummotyyppejä. Pullantuoksuinen ja lempeäkatsantoinen luomumummo sukankutimineen tuntui liian löperöltä olennolta tähän pahaan maailmaan. Huolellisesti meikattu urbaani isoäiti kampaajalla sävytettyine kutreineen ja butiikkiasusteineen sekä  kultturelleine harrastuksineen tulee kyllä itselleen kalliiksi, tuumi P.Mummo, ei riittäisi mulla eläke moiseen.

Pissismummo on lehden mukaan nahkarotsiin ja legginseihin pukeutuva, monesta kohtaa lävistetty ja sieltä täältä kuvitettu isoäiti-ikäinen, joka ajelee sätkä suupielessä uuden poikaystävänsä prätkän tarakalla festareilta toiselle.  – Ohhoh, tuumi Mummo tyyppiä tutkaillessaan, tuo on kyllä jämähtänyt pissismuinaisuuteensa pahan kerran. Enmänyssentäs tommonen ole, punaiset farkut jos sattuu olemaan ja nahkarotsikin, mutta nenärengasta ei oo ja muutaki rekvisiittaa puuttuu.

Mummo siinä tuumi, että olis ihan oma ittens vain, sopiva sekoitus siitä ja tästä. Lievästi urbanisoitunut pikkuisen pissis luomukas mummo.  

Iltakaakaosta oli kulunut hyvinkin 12+2 tuntia eineetöntä aikaa, kun kutsuvaloihin räpsähti Mummon nummero.  – Pianpa päästään piinasta, tuumi Mummo ja pujahti piikittämöön.

Ja nyt ei sitten muusta puhutakaan kuin Nokiasta. Muistellaan vesissä silmin uljasta menneisyyttä ja surkutellaan piinallisen alamäen aikaa. Epäillään jopa salaliittoa, jonka ainoa tarkoitus oli muiluttaa kansallisylpeytemme aihe globaalien bisneshaiden kitaan.

Surkeaahan tuota oli seurata, vuosi vuodelta ruostuvaa mainetta ja alamäkeen syöksyviä tuloskäyriä. Kovin suuri ei asiain laitaa seuranneille yllätys voinut olla. Näinpä se menee: ensin on nousu, sitten uho ja lopuksi tuho. Jotain oli pakko tehdä ja se tehtiin.

Siiventynkä, joka Suomelle käteen jäi, olkoon Nokia-Fenixin alku.

Lähimmäisen vastakohta ei ole kauimmainen, paremminkin ohitettu. Tulee tilanteita, joissa jonkun pitäisi tehdä jotain. Omatunto muistuttaa toisinaan tuttuja tai tuntemattomia kohdatessa: kysy edes. Joskus apua ei tarvita tai sitä ei huolita, joskus apu ei ulotu tai ehdi tai riitä. Pysähtyessäni kysymään, olen ilmaissut lähimmäisyyteni ja antanut hiukan toivoa, vaikka en voisikaan auttaa.