Ystävä miettii  syntymänsä seuraavaa merkkipaalua. Joko olisi aika kirjoittaa vanhuudesta, millaisin aatoksin sitä kohti tässä mennään. Toinen ystävä myöhäisiän muuttokaaoksen keskellä seuloo elämänkorkuisten tavarakasojen merkitystä ja sitä mahtuuko itse enää mukaan huoneisiinsa. Kolmas ystävä miettii arjen realiteetteja ikääntyvän puolison sairauden näkökulmasta. Elämänmuutoksen viimaiset  ensi väreet käyvät mielessä.

Itse kuhkin vuodenaikapuuhissani sekä toimissa ja harrastuksissa, joihin olen sitoutunut. Toisinaan sytyn ihmisten tapaamisesta, toisinaan tunnen ohutta ja ohimenevää halua kaivautua odottamaan, että lumi kinostuu pesän ylle. Tajusin tänään, ettei se riipu iästä. Se on perusluonnetta.

Kysyin muutamilta eläkeläisiltä vanhusten viikon alkajaisiksi: milloinka alkaa vanhuus?  Ehdotettiin 70 tai 80 ikävuotta. Eräs aktiivinen kahdeksankymppinen mies tuumi, ettei se riipu iästä eikä rypyistä vaan ’pollasta’. Muuan eläkeläisrouva ilmoitti suureen ääneen: ”Minä en kuulkaa ole mikään nynnerömummo, minä osallistun kaikkeen, mikä kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, sanon sen päin naamaa. Minun lapset on viiskymppisiä ja ne on nynnerömpiä kuin minä.”

Mietin, siitäkö vanhuus alkaa, kun joka puolella kohkaava lajitoveri tai nuoremmat sukupolvet määrittelevät sinut nynnerömummoksi. Ei kai? Jospa siitä, kun osallistumisen kynnys aikanaan nousee itselle syystä tai toisesta ylittämättömän korkeaksi. Kun elämää kyllikseen saatuaan tuntee halua luovuttaa, väsyy kiinnostumaan uusista asioista? Ei kai vanhuus mikään sairaus ole, eikö vain täyttyvän elämän kaunis ilta?

vesi huuhtoo ruohotukkaa, ranta tuoksuu vahvasti syksyltä

laiturin kylki liplahtaa vielä, vene on jo kumollaan

kohta täällä ei ole ketään joka lämmittäisi saunan

loiskahtaisi höyryten syntymäpuvussaan laiturilta veden syliin

uisi pitkin vedoin vastarantaa kohti ja takaisin

jättäisi märät jäljet laiturin iholle

pukeutuisi syksyyn

ja lähtisi

Minulla on Metsä. Tai siis lähistöllä on montakin metsää ja puistoa, mutta Metsä, josta nyt puhun, on erityinen. Pyöräilen kotikadun päähän asti, lukitsen ajoneuvon suojaiseen paikkaan ja jatkan jalan. Alas polkua, ylös mäntykennäälle, kuusikon laitaa tai syysvaloa hehkuvaan lehtoon. Lukemattomien risteilevien polkujen houkutus on kutkuttavaa. Valinnanvaraa kulkijalle riittää ja kannonnokkaa tai kaatunutta runkoa istujalle.

metsäkirkosta palaavat lapset

Tänään yllätyin siis totaalisesti. Vastaan tuli kävelytien täydeltä niin kauas kuin silmään erottui iloisesti porisevia alakoululaisia opettajineen.  – Hei, mistä te ootte tulossa, huikkasin lapsille ja pysäytin pyörän. – Me oltiin metsäkirkossa, pari poikaa vastasi. – Upeaa! Letkan perää pitävä rehtorinoloinen  partasuuope hymyili: ”Olimme metsässä koko koulu, tää oli hieno juttu – ja sääkin mitä parhain!”

vaarallinen kuva

Viimeisenä tuli vielä eskarilaisia opettajineen. Otin hilpeästä lapsilaumasta kauempaa kuvan. Tiukan näköinen naisope sanoi kohdalle tultuaan, ettei lapsia saa kuvata. Olin varmaan niin ällistyneen näköinen, että hän selitti: joidenkin lasten vanhemmat ovat varoittaneet lapsiaan kuvaajista. Minä änkyttämään, että enhän minä yksittäisiä lapsia kuvaakaan, halusin vain tallentaa iloisen näkymän lapsista metsäpolulla. – Ole hyvä ja poista kuva silti kamerasta, vaati ope. Vähän se asenne särähti oudosti siinä tunnelmassa. Ehkä vauhkot vanhemmat ovat säikytelleet opettajatkin. – Iloinen mummo metsäpolulla kameran kanssa, huu, miten pelottavaa!

Kotona keskustelimme tapahtuneesta. Ihmettelin, millaisessa maailmassa nyt eletään. Toinen siihen totesi, ettei yleisellä paikalla voi ketään kieltää kuvaamasta, jos kuvaus ei ole häiriöksi. Kuvien julkaisuakaan ei voi kieltää, ellei niissä ole tunnistettavia lähikuvia ihmisistä. Kuvan tarkoitus ratkaisee. Joka päivä näemme mediassa lähikuvia väkivallan uhreista, mielenosoittajista, julkishenkilöistä. Kaikilta ei taatusti ole kysytty lupaa kuvaamiseen.

Kaikesta huolimatta mieleen jäi ihana kokemus: sain kuljeskella lasten viattoman ilon siunaamassa metsässä.

Kiitos kirjasta, Kirsti!

Tarinaan pääsin vähän hitaasti mukaan. Alussa esittelit henkilöt, joiden liittymäkohdat tarinaan paljastit vasta vähitellen. Päähenkilöiksi nousivat pian Saara, traagisen menetyksen ja sitä seuranneen sairastumisen jälkeen hitaasti toipuva, yksin asuva nainen ja hänen afrikkalaistaustainen naapurinsa Gilbert. Tarinan kaikkien ihmisten kohtalot kiedoit tavalla tai toisella katoliseen luostariin ja sen kirkkoon, joka näyttäytyy turvan ja tuen paikkana myös masentuneelle ja elämässään eksyksissä olevalle Saaralle. Henkilöiden konteksti Turun birgittalaisluostariksi tunnistettavaan, minullekin tuttuun paikkaan ei ole ihan tavanomainen romaanin aihe, mutta saat sen toimimaan aidosti lohduttavana ja toivoa antavana elementtinä elämässään koville joutuneille, eri kulttuuritaustoja omaaville ihmisille. Kuljetat ihmisesi tarinassa kauniisti kohti viimeisillä sivuilla paljastamaasi yllätystä.  – Pidin kirjasta, ehkä eniten juuri harvinaisen aihepiirinsä vuoksi. Lahjoitit minulle ja monelle lukijallesi hyvän lukuelämyksen, jonkalaiset eivät ajassa usein tule vastaan.    

Kirsti Ellilä; Kaivatut    Karisto 2013

Runoja

Risto Kormilainen;  Ües boks – Runoja ja epärunoja        Edico 2013

Kormilainen on paitsi Kainuussa vaikuttava pappismies myös vanha tekijä kirjallisessa maailmassa. Julkaistujen teosten kirjo on laaja: runoja, proosaa, hartauskirjallisuuttakin. Viimeisin runokokoelma on nimensä mukaisesti humoristinen ja arkielämän huomioita hyödyntävä. Välillä Kormilaisen runoratsu tuntuu laukkaavan iloisesti hirnahdellen, väliin taas kopsuttavan aasinsiltoja pitkin aihelmasta toiseen.
*
Olli-Pekka Tennilä;  Yksinkeltainen on kaksinkeltaista        Poesia 2012

Löytö! Tennilän aforistisesta runoteoksesta on otettu jo toinen painos, mikä kyllä kertoo jotain tässä maassa, jossa nykyrunokirjoja julkaistaan vähän ja luetaan vielä vähemmän. Tennilän ote runoon on tuore, hän näkee terävästi ja katselee elämää omasta, hieman vinosta ja humoristisesta näkökulmastaan. Runot antavat lukijan aivoille työtä ja oivalluksen iloa. Lyhyimmillään runo on kaksi sanaa, pisimmillään sivun mittainen. Tennilä hyödyntää lapsen kielitajua, leikkii sanoilla ja niiden merkityksillä.

Siipien kuluneet reunat. Kärjistään kuluneet siivet. / Kuluneet terät ja lehdet. Kaikki  mikä leikkaa aikaan.

*

Joh Keats; Runoelmia        suom. Jaakko Tuomikoski; WSOY 1917 (u.p. Lasipalatsi 2010)

Onhan se tavallaan käsittämätöntä, että yksi englantilaisen runouden peruskivistä, nuorena kuollut John Keats, jäi suomentamatta sadaksi vuodeksi kuolemansa jälkeen. Tietysti hän on aikakautensa ihanteiden tulkki. Tuomikoski on tavoittanut runoilijan äänen hienosti pysyttäytymällä alkuperäisessä sonettimuodossa ja vanhassa kieliasussa. Mukava, että suomennoksesta on otettu uusintapainos, niin mekin, joiden yo-englanti ei riitä Keatsin lukemiseen alkukielellä voimme nauttia kauneuden ja jalouden ylistyksestä satojen vuosien takaa.
* *

Romaanit

Lisa Genova;  Puoli/nainen    suom. Leena Tamminen        WSOY 2012 (2011)

Neurotieteiden tohtori Genova Harwardista tuntee aiheensa kirjoittaessaan romaanin menestyvästä liikenaisesta ja perheenäidistä, jonka elämä muuttuu eräänä kiireisenä arkiaamuna työmatkalla ajetun kolarin myötä. Toipuminen onnettomuuden jäljistä on hidas ja vaivalloinen tie eikä asiaintilan hyväksyminen ole helppoa. Hahmotushäiriö, vasemmanpuoleinen neglect  (suomentaja ei käytä termiä halvaus, joka olisi lähinnä oireiston kuvaamaa tilaa) vaikeuttaa kaikkea normaalia liikkumista, lukemista, havaitsemista. Pitkän hyväksymisprosessin kautta perhe suostuu muutokseen, joka parantaa kaikkien elämänlaatua.    – Toivoa antava, elämänmakuinen tarina!
*
Anne Enright;  Unohdettu valssi    suom. Tarja Kontro    Teos 2011

Irlantilainen palkittu kirjailija (mm. Booker 2007, Carnege-mitali) kirjoittaa kaihtelemattomaan tyyliin rakkaustarinaa, jossa ei tosiaankaan sievistellä. Tarinan päähenkilö elää pitkään kahden miehen loukussa. Suhdesotkun paljastuminen rikkoo sisarusten välejä ja naapuruussuhteita. Saatuaan toisen perheen miehen ja irtauduttuan omasta avioliitostaan nainen huomaa joutuvansa hyväksymään elämäänsä miehen tyttären ja tämän kautta myös miehen yhteydet entiseen vaimoon. Naisen äiti kuolee ja sen myötä paljastuu myös äitisuhteen onttous. Romaanin tapahtuma-aika on Irlannin taloudellisen kriisin aikaa, mikä vaikeuttaa mm. äidiltä perityn kiinteistön myyntiä.  – Kirjailijan tyyli tuntui minusta melko kolealta. En päässyt päähenkilön kiihkeisiin, omistushaluisiin tunteisiin mukaan eikä kirjan tarina antanut minulle sytykettä oikein mihinkään.
*
Maritta Lintunen;  Heijastus    WSOY 2009

Mielenkiintoinen tarina, joka polveilee päähenkilöidensä vaiheissa tarkastellen milloin kenenkin näkökulmasta samaa elonmaisemaa. Lintunen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jolla on sanottavaakin.
*
Riikka Ala-Harja;  Reikä        novelleja    LIKE 2013

Alaharja kirjoittaa väljää, toteavaa kieltä. Lukiessa mietin miksi tarinat eivät herätä minussa vastetta, nosta tunteita tai mitään. Sitten vastaan tulee ”Kaupungin viimeinen joulukuusi”, ja kas, se herkistää. Kertomukset ovat sinänsä mainioita, helppolukuisia kurkistuksia tavallisten ihmisten tavallisiin maailmoihin.
*
W.G. Sebald;  Huimaus        suom. Oili Suominen    Tammi 2011 (1990)

Sebald (1944-2001) oli 1940-luvun lapsi, syntynyt Saksassa, opiskellut Sveitsissä ja päätynyt Englantiin kirjallisuuden professoriksi. Hänen teoksensa eivät selkeästi asetu mihinkään genreen,  Huimauskaan ei ole varsinaisesti romaani. Kiehtovasti polveileva matkakertomus on kirjoitettu minä-muotoisena ja oleellisena osana tarinaa ovat pienet mustavalkoiset kuvat, jotka liittyvät kerrontaan.
*
Paulo Coelho;  Accran kirjoitukset    suom. Sanna Pernu    Bazar 2013 (2012)

”Häviäjä ei ole se, joka kärsii tappion vaan se, joka antaa periksi.”  – Coelho on kehittänyt elämänviisauksien jakelusta varsin tuottoisan kirjallisuudenlajin: hänen kirjojaan luetaan kaikkialla maailmassa, käännöksiä on 78:lla kielellä ja kirjojen myyntiluvut hipovat 145:ttä miljoonaa. Viimeisin suomennettu, Accran kirjoitukset, on ehkä selkeimmin pelkkää omalajistaan ’viisauskirjallisuutta’, siinä ei ole siteeksikään romaanillista juonta. Toisaalta sanoma pelkistyy tällä tavoin, toisaalta kirjasta tulee näin myös raskaslukuisempi. Elämänohjeet Coelhon tapaan tarjoiltuna ovat helposti omaksuttavissa, mutta tämän tyypin kirjallisuuteen lukittunut tekijä tulee myös toistaneeksi itseään. – Ehkä en hankkisi tätä kirjastooni, mutta lukijana paikoin nautinkin.
*
Joanne Harris;  Sinisilmä    suom. Katariina Kaila    Otava 2010

Erityisesti naislukijoiden suosikkina tunnetun (mm. Pienen suklaapuodin tekijä) menestyskirjailijan romaani on sikäli ajankohtainen, että siinä leikitään nettiin luoduilla mielikuvituspersoonilla arvaamattomin ja tuhoisin seurauksin. Päähenkilön tarina kääntyi sen verran vastenmieliseksi, että jätin kirjan lopulta kesken.  
*
Joel Haahtela;   Tähtikirkas, lumivalkea        Otava 2013

Haahtelan uutuus on oikeastaan matkakirja, sen tapahtumapaikkoja ovat Pariisi, Berliini, Kambodza, Bernburg ja Helsinki. Teoksen tarina etenee kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen muodossa. Pidän kovasti Joel Haahtelan ilmavasta tyylistä. Tässä romaanissa Haahtelan lause on hioutunut yhä läpikuultavammaksi kuin perhosen siipi. Romaanin nimi viittaa runouteen, mutta on myös allegoria masennuskaudesta, jonka tarinan kirjoittaja kokee kirjoitusprosessin aikana.    – Hieno kirja, palkitsee lukijan oivalluksin, antaa paljon.

”Yrittää rakentaa sanoista taloa, johon ylimmäksi tulisivat kaikkein kevyimmät sanat, höyhenenkevyet, esimerkiksi tuuli ja valo, ja niiden alle sanoja, jotka ovat käsivarsia ja kannattelevat, ja niiden alle kiven kaltaisia sanoja, joissa on enemmän voimaa, ja pohjaan kaikkein painavimpia sanoja, uskomattoman painavia, samoja sanoja, joita sanotaan vain harvoin, ja sisään sanoja, jotka merkitsevät jotain jota ei voi koskettaa, eikä pitää kädessä, ne ovat oviaukkoja, ikkunasanoja ja niiden taakse tulee unohdettuja sanoja, ja niiden sisään sanoja, jotka voi vain aavistaa eikä niiden olemassaolostakaan ole varma, ja niiden lähelle tulee kaikkein pyhin sana, joka on niin vierellä ihmistä kuin sana voi olla.”

*
Kirsti Ellilä;   Reetta ja linnan vangit    kuvitus Kirsi Haapamäki    Karisto 2010

Lastenromaaniksi luonnehdittu mainio tarina Turun linnaan eksyneistä lapsista, linnan haamuista ja sirkusprinsessatäti Editistä. Enpä ole aikoihin etsinyt kirjaston lastenosastolta mitään, mutta toisaalla esittelemäni Kirsti Ellilän aikuisromaanin luettuani, muistin tämän, myönteistä palautetta saaneen kirjan. Onneksi. Kirja on aikuisellekin huvittavaa luettavaa ja saa eläytymään tapahtumaympäristöön, jos on kerrankin linnassa käynyt. Erinomainen kuvitus täydentää tarinaa kivalla tavalla.
* *

Illalla sammuin jo kymmeneltä, mikä on epätavallista. Normaalirytmissäni valvon puoliyöhön ja nukun kahdeksaan. Lapsenlapset olivat Vaarilassa eilen ja päiväunet jäivät väliin, siitä se.  Rytmimuutoksesta seurasi, että heräydyin kolmelta eikä uni ottanut jatkuakseen vessareissun jälkeen. Hiivin keittiöön ja täytin sudokun ja parin ristikon rippeitä. Neljältä kömmin takaisin vuoteeseen ja nukahdin.

Heräsin ulko-oven pamaukseen. Viiden asukkaan rivitalon päätyasuntoon ei juuri muuta ääntä naapurista kuulu ja sitäkin onneksi harvoin. Avasin rullaverhon ja tuuletusikkunan. Ulkona näytti olevan pilvinen sää. Hups, kello näytti jo yhdeksää. Toinen istui nojatuolissaan olohuoneessa lukemassa paikallista lehteä, Keskaria. Aamukahvi oli juotu ja Hesari näköjään tutkittu, mistä voi päätellä lukijan olleen valveilla jo hyvinkin tunnin.

Rakentelin aamupalaa itselleni: pieni annos toissapäivänä puolukoista keitettyä vispipuuroa maidon kera, mukillinen vihreää teetä, kaksi aprikoosimarmeladilla sipaistua kaurapaahtoleipää ja juustoleipäsiivu. Aamiaista syödessä lueskelin Hesarin ekaosan. Sydänpillerin ja rytmihäiriön estoon määrätyn lääkekapselin nielaisin laimennetun tuoremehun kanssa tässä vaiheessa vatsaärsytyksen välttämiseksi.

Aamutoimet jatkuivat pukeutumisella ja vuoteen kunnostamisella. Illalla pestyjen astioiden siirtely tiskikoneesta kaappiin on tietysti tavallaan turhaa, mutta olen tottunut hakemaan puhtaat kaapista ja aikaahan eläkeläisellä on. Arkipäivänä seuraavaksi panisin pyykkikoneen hoitamaan virkaansa, mutta sunnuntaina en viitsi pyykkejä setviä.

Toinen kaiveli työkalujaan ja laittoi keittiössä evästä. Hän lähti Esikoisen perheen taloon remonttitalkoisiin ja sanoi, ettei ehkä ole ateria-aikaan vielä kotona. Minusta siellä ei ole hyötyä selkävaivaisena, huutelin vain ’heippaa’ lähtijälle. Toivon, ettei hän väsytä kovin itseään, ei olla nuoria enää kumpikaan.

*

Avasin sähköpostin, lueskelin viestit ja vastailin. Eräästä lähti idea blogijuttuun, jonka aihion kirjoitin saman tien odottamaan julkaisuaikaansa. Katsoin myös blogiystävien päivitykset ja huomasin Mumman raitamatto -blogin Annikin innostuneen päivänkulun kirjaamisesta. Kiva! Ihanan pitkä juttukin, päätin lukea sen tarkemmin tuonnempana.

Palasin  keittiöön, oli puuron aika. Puolipäivän aikaan meillä syödään puuroateria vaihdellen kuitupuurosekoitusta, neljän viljan- tai kaurahiutaleita. Kaikki ovat maukkaita marjojen ja maidon tai marjakeiton kera. Hedelmä vielä jälkkäriksi. Tänään, kuten yleensäkin sunnuntaisin,  keitin täysjyväspelttimannaryyneistä puuron maitoon. Toisen annos päätyi jääkaappiin, siitä voi tehdä vaikka lettutaikinan.

Nautiskelin puuroni Valion luomumustikkakeiton ja Hesarin kakkososan kera. Tunsin syntistä nautintoa tästä paluusta kolmen ensimmäisen eläkevuoden ateriointiin lehden tai kirjan kanssa. Toinen kun oli silloin vielä työelämässä.

Puuron jälkeen yleensä esivalmistelen aterian, nyt pilkoin perunat ja lantunpuolikkaan saman tien uuniin kypsymään ja maustoin pihvit odottamaan paistamista. Vihersalaatti syntyi tammenlehväsalaatista (luomu), luomukurkusta, makeasta suippopaprikasta (luomu) ja Valion Viola 9{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} juustokuutioista. Salaatinkastike on meillä vakio: miedosti chilillä maustettu Provencale-salaattikastike, jota valmistaa Uudenmaan Catering Oy. Provis on huippu, siinä on lähiruuan touch ja maku sointuu erilaisiin aineksiin, parempaa kastiketta ei ole tullut vastaan.

Lueskelin lehdet loppuun. Paljon on kuolinilmoituksia taas Hesarissa ja nyt oli paikallislehdessäkin monta. Erilaisisa kuvahahmotelmia liitetään nykyään ristin sijasta ilmoituksiin. Aina ne eivät ole kovin onnistuneita, tuntuvat jotenkin arkisilta.

Palasin koneelle ja luin Annikin jutun. Miten sujuvasti ja eloisasti hän kirjoittikaan päivästään. Tekstin lauseet, sanavalinnat ja rivien välitkin loivat kuvaa tasapainoisesta ja onnellisesta elämänvaiheesta. On löytynyt kotoisa ja itseä tyydyttävä asumismuoto ja paikka yhteisössä. Niinhän se on, että puolisoiden tarpeet ja toiveet eivät aina käy yksi yhteen, mutta vanha pari on oppinut joustamaan. Hymyilytti se uni, sentapaisia minäkin ajoittain näen ja sanon niitä painajaisikseni. Jutusta bongasin myös kiinnostavan lukuvihjeen.  – Uuni hälyttää. Kasvikset ovat valmiit. Lähden tästä paistamaan pihviä.  

*
Ateriaseurana oli pyhän kunniaksi Paavo Kiurun Karjalan naisprofeetta, vakavahenkisen romaanin muodossa kerrottu elämäntarina Helena Konttisesta, joka eli erikoisen elämän,   toimi synnyinseudullaan herätyksen välikappaleena. Ehdin juuri päättää aterioinnin ja ottaa sokerilääkkeen ja verenohennuspillerit, kun veli soitti Lapsuusmailta. Kysyi muistanko mikä päivä tänään on. Muistinhan minä siinä äidin kuolinpäivän, siitä on kolme vuotta.  Veli oli käynyt haudalla viemässä kynttilän. Sanoi verenpisaroiden yhä kukkivan kauniisti. Huomasin, että ilman veljen soittoa en kenties olisi ajatellut päivääni siltä kannalta. Olen kiitollinen ja minua liikuttaa, että veli vanhempiimme liittyvät muistopäivät huolehtii.

Arvelin, että Toinen saattaisi ilmaantua kotiin kohtapuoliin. En kuitenkaan soittele sinne remontin keskelle enkä jää odottelemaan. Nyt on ’ruokalevon’ paikka, kuten Lapsuusmaalla ennen sanottiin. Sen turvin isä ja äiti jaksoivat aamusta iltamyöhään ahertaa. Kyllä se tekee hyvää kipeäselkäiselle kaupunkilaisellekin.

*
Niinpä se on, että kun heräilee myöhään, on myöhässä koko päivän rytmistään. Olin mielestäni torkahtanut vain hetken, kun tajusin, että kello on jo puoli kuusi. Heti vain kahvia tulemaan. Juon yleensä yhden kupillisen päivässä, siitä ei sydän läpättele eikä verenpaine nouse. Jos kahvittelu menee yli iltakuuden, se sekoittaa uneen pääsyä. Olin ottanut jo aamulla sulamaan yhden pullan, jonka tavallisesti jaamme. Minä en voi syödä makeita ihan mielin määrin verensokerin takia ja Toinen sanoo, ettei hän tarvitse välttämättä pullaa kahvin kanssa. Ihan tyytyväisenä hän kumminkin nautiskelee jättämäni puolikkaat.  😉

Näyttää siltä, että en selviä tänään ulos ollenkaan. Ilmeisesti haluan olla kotona, kun Toinen tulee. Päiväkin on harmaa, sadetta vaille. Eilen oli ihana syysaurinkoinen, ja olimmekin lasten kanssa pihassa haravoimassa lehtiä. Muru keräili pikkuiseen koriin vaahteranlehtiä ja tyhjensi koriaan sitten tarmokkaasti isompaan lehtiroskikseen. Pikkuritari ajeli enimmän aikaa patiolla vanhalla kolmipyöräisellä, joka oli jätetty vajan perukoille tarvitsijaansa  vartoomaan. Kuopus aikoinaan viimeksi sillä ajeli 1970-luvun lopulla. Naurattaa nyt, mutta totta on.  

Olen alkanut hyödyntää levyhyllystömme sisältöä, kun Toinen toi uudet kovaääniset tähän tietokoneelleni. Täällä Kolmannessa huoneessa istuskellessa kuuntelen omia mielilevyjäni. Nyt soi viimeksi hankittu Guitarreando, suomalaisen kitaraduon (Hildén-Lehtinen) soittamaa latinalaisamerikkalaista, klassista ja suomalaisia kansansävelmiä. Kitaramusiikki on minun favoriittini, olenpa joskus itsekin vähän soitellut, no, noin puoli vuosisataa sitten.

Jokohan tämä on muuttunut jaaritteluksi, kun päivä ei ole vielä lopussa ja juttu jatkuu ja jatkuu.

*
Nyt kyllä soitan Toiselle. Kello on yli seitsemän. Se on ollut remppareissulla jo yhdeksän tuntia! Puhelun taustalla kuuluu sirkkelin ääntä. – Mitä, sanoo Toinen, joko kello on niin paljon, tässä on vielä vähän kesken. – Se on kesken vielä tämänkin päivän jälkeen, ala tulla kotiin, sanon napakasti, ja hän lupaa hankkiutua lähtemään. Huolettaa sekin, miten Esikoinen jaksaa. Tätä on jatkunut koko kesän. Eilen lapsia tuodessaan se näytti laihtuneelta ja uupuneelta. Emoa se riipaisi.

Vaihdan levyksi jazzia, Ravi, kotimainen jazzyhtye, jossa soittaa harmonikka, kaksi kitaraa ja basso. Tunnelma kevenee.  Ystäväsiskolta tuli kännykkään viesti. Olemme sopineet tapaamisesta huomenna Stadissa. Ajatus tuo iloa. Melkein kaksi kuukautta on edellisestä keskustelustamme, vaikka asumme vajaan puolen tunnin junamatkan päässä toisistamme. Hänen kanssaan me puhumme ’oikeita’, joskus ihan nurin käännetystä sielusta asti.

*
No tulihan se mies lopulta hätyytyksen perästä kotiin kahdeksalta. Ihmeen pirteänä. Hän tuntuu kuitenkin tyytyväiseltä voidessaan olla avuksi omilla taidoillaan. Laitan teetä. Toinen istahtaa katselemaan Arto Nybergiä.

Iltateetarjottimelle tulee kummallekin eri teelaatua, pari paahtimessa lämmitettyä pikku piirakkaa ja niillä juustosiivu, tällä kertaa 20 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} Polaria, yksi juustolevitteellä sivelty sekaleipäviipale, Toiselle sylttyä päällä, minulle kylmäsavulohta, luomutomaatti puoliksi, pari kanelikorppua ja hedelmä. Minä syön mieluimmin omenan, Toinen päärynän. Niitä mussutamme uutisia seuraillen. Lottoarvonnan siirtyminen Maikkarille aiheuttaa meillä tuuletusta. Tylsää sitä on ollut sivusta seurata, kun ei itse osallistu.

Toinen jää urheilu-uutisten pariin, minä tulen päättämään päiväkertomukseni. Tästä poistun avaamaan vuoteen, käymään iltapesulla ja tulen Kotikatsomon pariin vähän myöhässä. Kymmeneltä katsomme jakson Siltaa ja sitten hankkiudumme petiin, Toinen nukkuakseen, minä lukeakseni vielä kirjapinosta novellin tai kaksi.

Huomenna on uusi päivä, joka alkaa verensokerin ja verenpaineen mittauksella ja vaakalukemien tarkistuksella, kuten aina maanantaisin.
**

Huomenna kristikunta viettää arkkienkeli Mikaelin ja kaikkien pyhien enkelien päivää. Luterilaisessa kirkossa enkelien pyhää kutsutaan Mikkelinpäiväksi.

Taivaalliset olennot, joista raamatussa ja virsikirjassa puhutaan, ovat osa uskon maailmaa. Ei niitä ole sille, joka ei taivaallisiin usko. Tunnen useita ihmisiä, jotka kertovat nähneensä valohahmon unessa tai puolivalveilla ja tulkinneet sen enkeliksi. Joskus sillä on sanoma, joskus se on vain turvaa tuova olento tuonpuoleisesta, joka lähetetään paikalle hädän hetkellä.

”He varjelevat lapsuuden ja nuoren elämämme,/ seuraavat päiviin vanhuuden, kulkevat lähellämme”       Virsi 137

Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.

Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.    

Matkalla Lapsuusmaille poikkesimme näkemään Leena Luostarisen maalauksia Etelä-Karjalan Taidemuseossa. Taulujen valtava koko oli yksi elementti, joka pysäytti. Toinen ne värit, jotka  vyöryivät ja kihisivät elämää. Vaikka teoksilla oli nimet, mikä aina helpottaa katselukokemusta, siltikin taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailma jää hänelle itselleen. Katsoja saa mitä saa siitä resonanssista, joka itsessä syntyy.

Tällä kertaa katselukokemus oli myös mystinen sillä tavoin, että tiikerihahmojen edessä hiljaisena seistessä purkautui jotain sisälläni niin, että silmiin nousi vedet. Ei se ollut pelkkää kauneuselämystä, se oli enemmän. Jokin kauneuteen kätketyn voiman ja harmonian yhtäaikainen väkevä kosketus, joka ei tarvinnut minkäänlaista yritystä ymmärtää näkemäänsä. Ehkä sisälläni on ollut tunnistamattomana tuon levollisen voimahahmon sukulainen, joka tässä kokemuksessa vapautui ja tuli löydetyksi.

Toisen puolen näyttelysaleissa oli ’Sivellyksiä’ – lappeenrantalaisen taiteilijan Eeva Vesterisen minimalistista taidetta, joka tässä kombinaatiossa muodosti vastakohdan Luostarisen huikealle  elämänvyörylle – ja ehkä siksi jätti ohuen vaikutelman. Pidin kuitenkin myös Vesterisen freskomaisesta, kuultavasta värimaailmasta. Sivellykset ovat hiljaisia kuvia, jotka jäivät sieluun soimaan.

Taiteen katselu on yksi kulttuuriaterian muoto. Olimme juhla-aterialla, joka ravitsee pitkään.