Suomen Kuvalehti, tuo kuvajournalismin terhakka muinaisjäänne ja kirjallisen omahyväisyyden huippuunsa kiristetty uusiotuote, ylitti itsensä vessapaperikansikuvallaan. Sisäsivut taas hykerryttivät räväköillä ja osuvilla arvioilla suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta. Taisi unohtua kuka lehteä kustantaa. Ja sieltähän se ukkonen sitten jyrähti.

Meillä luetaan Kuvalehteä. Yksinkertaisimmillaan siksi, että muuta vastaavaa ei ole. Lehden linja aiheuttaa aika ajoin nurinaa kotona, jopa uhkauksia kestotilauksen katkaisusta.  Palautettakin on lähtenyt. Toisaalta, mitä virkaa olisi lehdellä, joka olisi hajuton, mauton ja väritön. Lukijankaan pinnaa ei kannata liikaa kiristää. Viisas aavistaa, mikä on liikaa.

Kustantajat ovat väläytelleet valtaansa. Taannoin kustantaja potkaisi Hesarin päätoimittajan pihalle luottamuspulaan vedoten. Nyt Otava kärräsi johtavan viikkolehtensä ulos kirjamarkkinoilta häiritsemästä messuhulinaa. Jotain pyykinpesua on taatusti odotettavissa toimituksessa Kuvalehdessäkin. Se lehdistön vapaudesta. Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat – tai itket ja laulat.

Kirjallisuuden nykytilasta Suomessa olen pitkälle samaa mieltä kuin tuo kaikkien  yrmykriitikkojen isähahmo, Tommi M. Paljon on löperöä kirjoittelua ja turhan tarjontaa komeiden kansien väleissä. Mutta jos kustannus kannattaa, täytyyhän lukijoitakin jossain olla. Mikä minä olen sanomaan kirjaa huonoksi, jos kansa tykkää ja viihtyy. Sanon silti. Enkä käy kustantajien karjamarkkinoilla. 

On nöyryyttävää joutua pyytämään anteeksi. Nöyrtymisen tarvitsee, että voisi välttää satuttamasta toista uudelleen. Nöyrtymisen tarvitsee, että ei satuta itseään toistamalla virheitään. Ja siihen tarvitaan armahtavan Jumalan apua.
Tahallisen loukkauksen anteeksi antaminen lähimmäiselle on melkein mahdotonta. Miksi pitäisi antaa anteeksi, jos ei pyydetä? Siksi, että jokainen anteeksiantamaton loukkaus jäytää sielua kuin parantumaton tauti. Siksi, että sielu tarvitsee anteeksiantamista kuin kukka aurinkoa.

Ärsytyskynnyksen tuontuostakin ylittävä neropatti, Tuomas Enbuske, julkaisi näkemyksensä korkeakoulutuksesta Hesarin Mitä ajattelin tänään -palstalla. Näkemyksen ydin oli, että hallituksen rakenneuudistuspakettiin ujutettu korkeakoulutuspaikkojen lisääminen sisältää pommin, joka vain odottaa räjähtämistään. Enbusken mielestä korkeakoulutus on tuottamatonta, se lisää maahan vain teoreettisia horisijoita, ei yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttäviä työntekijöitä.

Näin tietysti on monen muunkin mielestä. Eikös vastikään ole valiteltu sitä, että korkeakoulutettuja on hälyttävän paljon työttöminä. Akateemista sivistystä aliarvioimatta, voi kysyä, miten saisi fiksut ja lahjakkaat nuoret suuntautumaan aloille, joilta puuttuu työntekijöitä. Työelämän ja tuottavuuden uusia kehittäjiä tarvittaisiin. Kehitystyö ei onnistu teoreettisin mallein ylhäältä päin käskyttämällä.

Paljon on työtä, joka tuottaa tekijälleen niukan leivän, vaikka ei ehkä nosta kansataloudellisia tuottavuuskäyriä. Muusikot, taiteilijat, näyttelijät, kirjailijat tekevät luovalla työllään elämästämme nautittavampaa. Tutkijat tuottavat uutta tietoa, joka hyödyttää kehitystyötä. Opetus, kasvatus, terveydenhoito saattaa näyttää budjeteissa menoerältä ja siten kansantaloudellisesti tuottamattomalta työltä, mutta on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Enbuske itse perustelee kyseenalaistuksiaan korkeakoulutettujen taloustieteilijäin ja filosofien näkemyksillä. Mihinkään johtamaton ”teoriahöpötys” näyttää siis ainakin toisaalta ruokkivan sekä toimittajan että kansalaisten ajattelua.

Anoppivitsit tunnetaan, nehän kai ovat erityisesti vävyjen keskinäisiä perushittejä. Saattaa olla, että miniätkin sopivassa seurassa ottavat anopin toilaukset puheeksi. Anoppien sukupolvi taas ei keskustele asiasta kovin avoimesti. Aihe on ilmeisesti tabu. Korkeintaan mainitaan, että suhteet ovat hyvät. Luultavasti pidättyvyys on viisasta. Pelissä kun on paljon, aikuisten lasten perhesopu ja yhteydet lastenlapsiin. Olemme kaikki kuulleet surullisia tarinoita, joissa esimerkiksi erotilanteessa isovanhemmat ja lastenlapset menettävät yhteyden toisiinsa.

Monella ikäiselläni on aikuinen tytär tai useampikin. Kun tyttäret avioituvat, äidistä tulee samassa henkäyksessä anoppi, jolla on vävyjä. Suvun liitännäisjäsenistä saa kukin olla omaa mieltään, kunhan hyväksyy sen, että vävy tai miniä on sen aikuisen lapsen oma valinta, ei äidin tai isän. Edesmennyt äitini ei puhunut vävystä, Toinen oli hänelle ’tyttären hyvä mies’. Veljeni puoliso taas oli äidille miniä. Äiti löysi anoppiutensa siinä kohtaa.

Joskus kuulee sanottavan, että tyttäret tuovat perheeseen poikia ja pojat tyttäriä pariutuessaan. Väitän silti, että vanhempi-lapsi -suhde on omaa lajiaan – vävyt ja miniät ovat siinä suhteessa sivupersoonia. Heillä on omat vanhempansa. Asetelman sisäistäminen helpottaa anoppisuhteen toimimista. Anoppina en helposti ottaisi vastaan vävyltä tai miniältä yhtä suoraa palautetta kuin aikuiselta lapseltani. Miniänä en pitäisi siitä, että appivanhemmat arvostelisivat tapaani toimia oman perheeni asioissa. Neuvoja ei kannata tuputtaa ellei kysytä. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella puolin eikä toisin, ystävällisyys ja hyväksyntä riittää.

Kokemukseni miniänä olemisesta on kyllä vähäinen. Toisen äiti menehtyi syöpään puoli vuotta esikoisemme syntymän jälkeen ja jäi etäiseksi. Ehdin tavata hänet vain muutamia kertoja heillä tai meillä ja viimeisen kerran sairaalassa. Olin sitten leskeytyneelle appiukolle se ’paras miniä’, koska muita ei ollut. En apeksi häntä koskaan kutsunutkaan, vaan etunimeltä, kunnes hänestä tuli pojillemme Ukkivaari.

Kuten suhteessa omiin tyttäriin, myös suhteessa miniöihin on sukupolviero. Tytär sekä miniä hoitavat kotiaan omalla tavallaan, jossa saattaa olla vaikutteita omalta äidiltä, mutta ratkaisut ovat omia ja niiden pitää saada olla. En puuttuisi tyttäreni ja miniäni taloudenpitoon, vaikka poikia heidän varhaisessa itsenäistymisvaiheessaan äitinä ohjeistinkin. Pidän onnellisena, että nykyään eri sukupolvien asuminen samassa taloudessa on tuiki harvinaista. Välimatka – vaikka lyhytkin – sallii oman elämän vapauden molemmille.  

Tulipa nyt rikottua tabua. Samaa tai eri mieltä saa olla, kuulen mielelläni perustelutkin.

Kävin pari viikkoa sitten terveyssysteemin pyörityksessä taas. Perusseuranta on nykyään kolmiportainen. Tietty nivaska verinäytteitä otetaan labrassa kerran vuodessa. Samalla tilaan potilastoimistoluukulla ajan omahoitajalta. Olisin voinut myös soittaa tuloksista, mutta minulla oli muutakin asiaa. Sain ajan puolentoista viikon päähän. Omahoitaja arvioi tilanteen, antaa ohjeita ja varaa ajan lääkäriltä, jos katsoo sen tarpeelliseksi.

Ehdotin nuorelle omahoitajalle, että voisin itsekin säädellä verenohennuslääkkeen annostelua koulutukseni perusteella. Seurantakortin opasosassahan on ohjeet itsemääritykseen, jos niin sovitaan ja verensokerinkin seuranta on jo rutiinia. Mutta eihän se meillä käynyt, inr-mittaria ei ole jakelussa ja systeemin mukaan annosmääritys kuuluu olevan lääkäriasia (käytännössä kuitenkin hoitajan).

Vaatii kärsivällisyyttä olla omapotilas, jos omahoitaja aloittaa voimallisen ruokavaliopuheen heti, kun huomaa kolesteroliarvon kohonneen yhdenkin kymmenyksen. Voi että ei ole kykyä – tai halua – nähdä omapotilaan omia edellytyksiä hoitosuunnitelman toteutukseen. Tuli oikein ikävä entistä diabeteshoitajaa, joka jutteli mukavia, antoi ruokavalio-ohjeet kirjallisena ja sanoi: tässä vielä tätä ohjeistusta, jonka tiedätkin, soita koska tahansa, jos tulee kysyttävää.

Lääkärikäynti yllätti tällä kertaa myönteisesti. Puuttuvaa omalääkäriä sijaisti nyt eläkkeellä oleva, ihanasti harmaantunut lääkärinainen. Hän oli selvittänyt seurantaohjelmani kokeiden tulokset etukäteen tiedostosta ja keskittyi sitten potilaan omaan selostukseen selkävaivasta. Tutkittuaan kehotti menemään suoraan vastaanotolta lannerankaröntgeniin. Sovittiin aika, jolloin hän soittaisi jatkotoimenpiteistä. Kysymykseni saivat vastauksen ja omat ehdotuksenikin hän otti huomioon. Kirjasi näpsäkästi asiat tiedostoon ja sanoi lähtiäiseksi valoisasti: Kyllä tämä tästä hoituu.

Sovittuna päivänä lääkäri soitti ja kertoi ongelman syyn paljastuneen lr-kuvasta. Suositteli selkäkoulua fysioterapeutilla, lähete on valmiina, soitan itse ja sovin ajan. Tunsin pitkästä aikaa olevani omalääkärin hoidossa. Toivon, ettei virkaan saadakaan heti kohta jotakuta juuri lääkiksestä pullahtanutta medisiinarinplanttua, joka poistuu puolen vuoden päästä paremmille apajille.

Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin  ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?

1    Julkihenkilö valitti lehdessä, että hänen luullaan kuolleen, jos hän ei ole mediassa koko ajan. Jakautuneita persoonia on paljon, niiden toinen puoli elää some-elämää, toinen omaa, jos sitä on. Jos on, onko väliä mitä joku jossain luulee?

2   Luin ihmisistä, jotka panevat johonkin instagramiin joka päivä uuden kuvan itsestään ja laskevat tykkääjiä. Ajalle tyypillistä narsismia?  Yhdet yrittävät laulamalla, toiset tanssimalla,  vitsailemalla tai  millä ikinä tavalla pyrkiä näkyville. No, kirjoitanpa minäkin ajatuksiani tänne, tosin tykkääjiä kerjäämättä.  

3   Julkisuuden hallinta? Että osaa miellyttää? Vai ettei tunne tarvetta ottaa kantaa eikä osallistua  kaikkeen mihin kysytään? Eivätkö surkeinta julkisuuden hallintaa osoita kaiken maailman toimittajat, jotka kiusaavat typerillä kysymyksillä säällisiä ihmisiä töissään muka siksi, että lukijalla/kuulijalla/katsojalla on oikeus tietää. Mikä oikeus?

4   Vanhus saa kaatua kotonaan ja maata lattialla vaikka viikon, kun hoitoarvio on tehty ja päätetty, että  kotihoito riittää. Käytännössä se on turvaranneke, ja kymmenen minuutin käynti kerran viikossa. Yksinäisyys kalvaa, apua saa odottaa eikä sitä tule, jos ei muista painaa nappia.

5   Väitöskirjatekstejä kopsataan suoraan netistä, muotoilijat hyödyntävät surutta vastaantulleita ideoita ja bisneksissä loukataan patenttejakin. Halpamaissa tehdään halpoja kopioita mistä tahansa, mikä myy.  Mikä on plagioimista, mikä siteerausta, hyväksyttävää lainailua tai inspiroitumista toisten töistä – rajat hämärtyvät. Vahtikoiriksi ei ole halukkaita ja ideoistaan mustasukkaiset vinkuvat omakseen kuvittelemansa tontin reunoilla. Koska elämä näyttää jo suurelta osin siirtyneen nettiin, virtuaalimarkkinat ovat auki taivasta myöten. Siitä vain kopioimaan.

 kurotun kohti taivastasi, Armollinen

maahan kylvetty olen, maasta kasvanut, maahan palaava

jokin minussa aina pyrkii valoon, Sinua kohti

kurotumme kohti toisiamme

haromme tuulta, antaudumme myrskylle, paljastumme

armosi ankarassa valossa

Menin osallistumaan valtakunnallisen vanhusviikon kunniaksi vapaaehtoistyön keskuksessa tarjolla oleviin juttuihin. Ikää ei kysytty, kaikille kävijöille tarjottiin ilmaiset pullakahvit ja halukkaille myös tutustuminen sähkömagneettiseen hoitoon, jonka kerrottiin vaikuttavan mikroverenkiertoon hiussuonistossa. No, tutustun mielelläni uusiin hoitomuotoihin, joihin on saatavissa riittävästi perusteltua ja asianmukaisesti tutkittua tietoa. Kahdeksan minuutin istunto ’sähkötuolissa’ tuntuikin antavan energiasysäyksen. Varsinaisten hoidollisten vaikutusten kerrottiin ilmenevän vasta sarjahoidon jälkeen.

Jalkahoitoon olin varannut ajan ennakkoon. Hoito tehtiin huolellisesti ja taidolla varsin edulliseen hintaan. Siinä samalla oli mahdollisuus mukavaan jutusteluun, joka liikkui sujuvasti aiheesta toiseen. Pidin myös miellyttävän alleviivaamattomasta tavasta, jolla hoidon ohessa sain yksilöllisiä vinkkejä jalkojen itsehoitoon.

Tutkin netistä minkätyyppisiä aktiviteetteja eri puolilla Suomea on tarjolla kuluvalla viikolla. Vakiotarjontaa näyttävät olevan jumalanpalvelukset kirkkokahveineen; juhlatilaisuudet puheineen, musiikkiesityksineen ja kahvituksineen; erilaiset kulttuuritapahtumat (näyttelyjä, teatteria, konsertteja). Suosittuja ovat myös yhteislaulutilaisuudet, tanssit, ulkoilutapahtumat ja seniorimessut.

Yllättävän moni kunta katsoo velvollisuudekseen järjestää terveysneuvontaa, mittauksia, luentoja, jumppaa vanhusten viikolla. Ei kuulosta kovin houkuttavalta kylläkään. Entäs tämä: ”Päättäjät tutustuvat vanhusten arkeen” ja ”Ilahduta vanhainkodin vanhusta”. Hajahtaa huonon omantunnon hoitamiselta.

Etsin tuoreempia ja houkuttavampia ideoita ja kas, niitäkin löytyy: Tietotekniikkapäivä SenioriSurffien nimellä, Soppaporinat katukeittiön äärellä, Avoimet ovet nuorisomestoihin, Wanhanajan Iltamat, Seniorimuotinäytös, Hemmottelutapahtumat.

Eräs kaupunkimme asettaman vanhusneuvoston jäsen kertoi, miten monia ehdotuksia he tekevät vuosittain ikääntyvien palvelujen parantamiseksi. Monet ideat eivät ole kalliitakaan. – Miten ne otetaan vastaan, kysyin. – Ehdotukset otetaan kiitellen vastaan, kahvit tarjotaan viestin viejille -ja sen koommin asiasta ei kuulu mitään. Se kyllä lannistaa, sanoi aktiiviseniori.