Olin taannoin kuulemassa esitelmää otsikolla ”Kelpaanko minä”. Kysymys oli itsetunnosta.  Asiantuntija oli tunnettu ja kokenut kognitiivisen terapian ammattilainen. Hän lähti liikkeelle itsetunnon kehittymisestä, miten sen pohja luodaan varhaislapsuudessa, miten itsetuntoa voi kasvatuksella vahvistaa. Aika ei sallinut tarkempaa pohjustusta, joten nopeasti loikattiin asioihin, jotka murtavat lapsen ja aikuisen itsetuntoa, miten huono itsetunto ilmenee ja mitä siitä seuraa. Tuttua tarinaa.

Kiinnostavin osuus – eli miten itsetuntoa voi parantaa ja vahvistaa aikuisena – tarjosi sitten helpolta kuulostavia, mutta vaikeammin toteutettavia keinoja, esimerkiksi itseä koskevien negatiivisten ajatusten muuttaminen positiivisiksi. ”Muuta ajatuksesi, niin ajatuksesi muuttavat sinua. Alat voida paremmin, kun positiiviset ajatukset vetävät perässään positiivisia tunteita. Syntyy hyvän kehä, joka ruokkii itseään. ” Loogistahan tuo on ja kuulostaa innostavalta.

Mutta sitten: seisoisinko joka aamu peilin edessä puhuttelemassa itseäni (ääneen) ystävällisesti ja kannustavasti. Kertoisinko (ääneen) joka ilta ennen nukahtamista mitä annan anteeksi kenellekin, joka on itsetuntoani murtanut, ja senkin mitkä tämänpäiväiset erehdykset ja epäonnistumiset annan itselleni anteeksi. No, ehkä en haluaisi Toisen joutuvan kuulemaan itsetuntoharjoituksiani, voinko tehdä sen hiljaa itsekseni? Voin tietysti, mutta vaikutus ei ole sama, asia vahvistuu kuuleman mukaan nimenomaan ääneen lausuttuna.  

Hyväksyminen – yhtä hyvin itsen kuin toisen – on itsetunnon peruspilari. Jos hyväksymistä ei ole kokenut varhaislapsuudessa, korvaavia kokemuksia on mahdollista saada kasvuvuosina ja hankkia vielä aikuisenakin, mutta ei ihan helpoilla tempuilla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varhaislapsuuden itsetuntoa haavoittaneiden traumojen perusteelliseen läpikäymiseen terapeutin kanssa, mutta hokemallakaan ei taida tilanne korjaantua.