Olipa hupaisaa katsoa eilen tv-ykkösen A-studiosta, miten THL:n tutkija, Hgin yliopiston professori, HUS:n diagnostiikkajohtaja sekä muuan sote-asiantuntija hoitaisivat sote-järjestelmän rahoituksen ja toiminnan ongelmat. Katastrofitunnelmista aloitettiin ja keskustelu alkoi jo vaikuttaa sotaisalta, kun asiantuntijat huusivat aika ajoin toistensa puheen nurin pää punaisena. Professorin mielestä terveyskeskukset pitäisi räjäyttää ja siirtyä takaisin yksinkertaiseen omalääkäri ja hoitajapohjaiseen parityöskentelyyn! Tutkijan mielestä puutteita paikkaamalla rakennettu kahden rinnakkaissysteemin häkkyrä ei toimi, maksaa liikaa eikä työntekijäpula kuunaan poistu. Sekin kuultiin taas, että suuret ikäluokat, joiden sairastavuus iän mukana nousee, eivät jatkossakaan tule saamaan hoitoa ilman rajua priorisointia (jota tosin tehdään jo nyt).

Toimittaja totesi tyytyväisenä aiheesta nousseen tulisen keskustelun ja kiitti osallistujia. Katsojan epätoivo vain kasvoi, jäätiin siihen käsitykseen, että hyvinvointialuesysteemi ehkä tule toimimaan koskaan, koska resurssipula. Tosin samaan tulokseen moni meistä on ehtinyt jo tulla omasta kokemuksestaankin. Siinä meillä on jälleen yksi sota, joka eskaloituu kaaokseen ja katastrofiksi. 

Tulen paikalle kutsuttuna, mutta epävarmana: onko tämä sitä, mitä aavistelen. Kuuntelen esittäytyviä, ketä olemme ja miksi täällä. Koolla on uusia ja entisiä kirjoittajia, nuoria ja vanhempia, työelämässä kokemusta kartuttaneita, erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Koska tehtävänä on kirjoittaa, ei liene pahitteeksi kysyä onko myös sanottavaa.

Ne blogijutut, joita olen silmäillyt, ovat olleet melko irrallisen tuntuisia. On taitavan tarinankertojan sulavaa ja aisteja ruokkivaa kuvausta. On akateemisia, luentotyyppisiä pohdintoja. On aiheestaan innostuneiden pitkiä vuodatuksia ja hyvin fokusoituja asiantuntijatekstejä. Kommentteja ei juurikaan näy, pakko kysyä lukeeko näitä joku muukin.

Saamme aavitosen, jossa kerrotaan mitä kirjoittajalta odotetaan. Tehtävän laatu täsmentyy, mutta epävarmuuteni ei täysin poistu. Blogi olisi kanava valikoitujen seurakuntalaisten äänille, ehkä työntekijäin puheenvuoroillekin. Huuteleeko kukin kuplastaan? Tukevatko puheenvuorot seurakunnan kutsuvaa ja avointa yhteisöllisyyttä? Tuleeko vastakaikua, syntyykö keskustelua ilman hyviä, teräviäkin kysymyksiä? Tyhjentyykö mahdollisuus viisaiden maallikoiden saarnavuoroksi?

”Kiitos tästä valosta. Talven aikana on kertynyt paljon sotkua ja turhaa murhetta.

Paljon on risaista, kulunutta ja pois heitettävää.

Anna minulle voimia tuulettaa elämääni ja nähdä, mistä on jo aika luopua.”

Amen.

Eve Hietamies   Numeroruuhka   Otava 2022

Kahden kirjailijan tytär Eve Hietamies (s. 1964) on julkaissut aiemmin kuusi romaania ja 2010 lähtien neljä sarjaromaania Antti ja Paavo Pasasesta.  Numeroruuhka on viimeisin. Yksinhuoltaja, toimittaja Antti Pasanen joutuu työttömäksi ja samalla paitsi kymmenvuotiaan Paavon, myös sairaalasta kotiutetun isänsä hoitajaksi. Taloudessa asustaa tilapäisesti pitkään myös Antin entinen työpari, lehtikuvaaja Peippo, jonka on ajanut kotoaan putkiremppa. Sarjan aiemmista romaaneista tutut leikkipuiston naiset ovat siirtyneet koiratarhaan pitämään kokoustaan, johon Pipo-koiran omistaja Antti Pasanenkin osallistuu työttömäksi jäätyään.  – Lähes 470-sivuinen tarina olisi kaivannut tiivistämistä, tunteissa vellomista riitti turhankin pitkään. Pidän Hietamiehen huumorista, mutta päähenkilön yletön kiroilu alkoi rasittaa lukijaa jo puolivälissä opusta. Toinen vaivaannuttavaksi käyvä seikka oli romaanin juoneen kuuluva seurustelu Ennin kanssa. Vaikka yhteydenpidon malli yhteisine viikonloppuineen vuoron perään kummankin luona oli perusteltu päähenkilön tilanteella, tuntui kuvio kumminkin ärsyttävän nahjusmaiselta ja pitkäpiimäiseltä jatkuttuaan sen kymmenen vuotta. Romaanin loppuratkaisu päästää viimein päähenkilöt sekä lukijan piinasta.

*

Hanna Brotherus   Ainoa kotini   WSOY 2021

Koreografi, tanssitaiteilija ja ohjaaja Hanna Brotherus (s. 1968) on julkaissut oman elämänsä kokemuksista nousevan romaanin, joka ei ole tavanomainen missään mielessä. Teemoja on useita, mm. lapsuus ja suhde vanhempiin, sisaruussuhde ja sisaren kuolema, parisuhteet, oma perhe ja äitinä olo, suvun juuret ja sukupolviset traumojen ketjut. Suhde omaan kehoon on tanssijalle itseyden ykkösteema, ja ydinkysymys miten nainen löytää itsensä.   –   En ole aikoihin lukenut näin väkevää tilitystä naisen elämästä. Paikoin teksti tuntuu suorastaan liian intiimiltä ottaa vastaan. Vahvaksi teemaksi nousee anorektinen perhe, jossa tytär on se, joka sairastuu, kun äiti ei täytä osuuttaan perheen tunneilmaston ruokkimisesta. Jokin tässä tarinassa ei löydä täyttymystä sillä tavoin, että lukukokemus olisi katarttinen. 

*

Hanna Jensen   Äitini muistina   Toinen kierros   Siltala 2022

1970 syntynyt VTM Hanna Jensen on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja logoterapiaohjaaja. Kirjan nimi Toinen kierros viittaa aiemmin julkaistuun tietokirjaan 940 päivää isäni muistina (Teos), joka oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2013. Äitini muistina on omakohtainen tilitys matkasta äidin tukena kolme vuotta isän kuoleman jälkeen diagnosoidun muistisairauden aikana. Teos sisältää runsaasti asiatietoa muistisairauksista, niihin liittyvistä hoitopoluista ja -paikoista sekä lähiomaisen tukimahdollisuuksista.   – Aluksi tuntui järkyttävän epäoikeudenmukaiselta, että isän kuoleman jälkeen tytär joutuu aloittamaan kohta saman polun äidin kanssa. Tulee kuitenkin todistetuksi, ettei ole kahta samanlaista muistisairaan ihmisen polkua, sillä jokainen ihminen on oma persoonansa sairastuneenakin. Omaisen väsyminen vuosia kestävässä, jatkuvasti vaihtelevassa tilassa olevan läheisen kanssa on selviö. Sekään mitä on isän kanssa oppinut ei tee helpommaksi kohdata äidin sairauden erilaisia vaiheita. Kirja on mitä tärkein lukea jokaisen, sillä muistisairaita on yhä enenevässä määrin vanhenevassa väestössämme. Teos onnistuu jättämään lukijalle tunteen: toivoa ja tukea on kaikesta huolimatta!

*

Bernhard Schlink   Jäähyväisvärit   suom. Oili Suominen   WSOY 2022

1944 syntynyt palkittu saksalainen juristi kirjailijalta on suomennettu kaksi novellikokoelmaa, joista Jäähyväisvärit on viimeisin.  – Olen tykästynyt lainaamaan novellikokoelmia, niitä on helppo lukea illalla ennen nukahtamista. Tarinat eivät ole pitkiä ja taitavan kirjoittajan käsissä syntyy oleellista ja antoisaa tekstiä, joka ei pidä lukijaa pihdeissään. Hyvän novellin laskee käsistään tyytyväisenä siitä, että tarina pääsee lakipisteeseensä ja päästää lukijan irti. Tämäkin kuivakkaan ja asiallisen oloinen kokoelma antoi hyvän lukukokemuksen.

*

Lori Nelson Spielman   Toscanan tytöt   suom. Karoliina Timonen   Otava 2020

Kirjailijalta (s. 1961) on suomennettu aiemmin kolme romaania. Kyseessä on puhtaasti viihteelliseen tyyliin kerrottu sukutarina italialaissyntyisestä suvusta, joka muutti Amerikkaan leveämmän leivän toivossa. – Valitsin kirjan nimen perusteella ja sitähän saa mitä tilaa. Italialainen elämänilo ja aikakauden kasvatus sekä sukuperinteiden merkitys vieraassa kulttuurissa ovat vahvassa roolissa. Tarina on sinänsä mukavasti rakennettu ja jaksotettu, mutta teemat, jotka tarjotaan tulevat lukijan kärsivällisyyden rajoille paisuteltua ja pitkitettyä. Kirjoittajan tyyli ei ole erityisen sävykästä (osansa on myös suomennoksella), tarinan juoni on pikemminkin ennalta arvattava. – Viihteellä on lukijansa, vaikkei liialti kirjallisia arvoja.  

***

On taas eletty perinteinen valpurin päivä. Onhan näitä perinteitä nähty ja muinoin yllä pidettykin sekä lakattu pitämästä, kun viitseliäisyys on lopahtanut. Oltiin siis meistä seuraavien sukupolvien kanssa perinnekysymysten äärellä. Ei yhtään vappupalloa tai serpentiinikiehkuraa. Kolme lakkia nähtiin, kolmen arvellaan lepäilleen omistajiensa kotona. Koska kuusi aikuista ja kolme kasvuikäistä oli koolla, sima helmeili laseissa. Aikuisosastolta kuultiin vaimeat onnittelulaulut, joita näinä päivinä teini-ikäistyvä asianomainen kuunteli lähinnä vaivaantuneena. Puhalsi sentään yhden kynttilän. Toiveista ei kertonut.

Wanhain wappu se on jo vähän sellainen tippa ja sihaus. Avataan iltamyöhällä kotiuduttua simapullo (sihaus) ja koetetaan saada kuivakka (tippa)murusto sormin hyödynnettyä. Ihan vain perinteen vuoksi.

Huhtikuun viimeinen arkiviikko kuopii pohjiaan. Kuukaudelle varattu kustannuseräkin alkaa olla nautittu. Odotellaan siis seuraavaa eläkepäivää, joka vapun kunniaksi tulee päivän myöhässä. Kotimaisessa kulttuurissa vapulla on aattokuvionsa kuten joululla ja juhannuksellakin. Toivottavasti kevätiloa riittää vapunpäiväksikin!

Tällä viikolla tormennuimme sopivasti juuri ennen sadeöitä haravoimaan pihan talven jäljiltä. Nyt pääsee uusi kasvu vauhtiin, kunhan viileän jakson jarrutus on ohi. Odottelen vielä sitä kipinää, joka saisi ryhtymään ikkunoiden pesuun. Puuha ei sinänsä ole vastentahtoista tai raskasta, mutta ryhtyminen vaatii tietyn energiapulssin.

Iloista kevään juhlaa kaikille!

Osa meistä, joiden viimeinen käyttöpäivä on jo ohitettu, ei tunnu ymmärtävän itse, että yhteiskunnan silmissä olemme heti entisiä, kun työpaikan avaimet tai kulkukortit on luovutettu ja palkkatilistä huomattavasti kavennettu elämisen ensimmäinen kustannuserä on rapsahtanut tilille. Onnellinen vanhuus on puhetta, joka saattaa tietysti pitää joidenkin kohdalla jopa paikkansa, mutta monelle jää ylätason hurinaksi. Lääketiede on luvannut ihmisten ’saavuttavan’ täällä vuosisadalla sadan vuoden iän. Sitäkö se onni on? Löytyisipä keinot samaa tahtia ihmiskunnan eliniän nousun kanssa lisääntyvien muistisairauksien ja dementian ehkäisyyn ja hoitoon.

Päättäjät houkuttelevat mieluusti kansalaisia jatkamaan työuraa yli ajan. Tiedetään toki hyvin, että kaikkiin töihin se ei sovellu eikä ole hyvä ratkaisu. Työnantajat eivät myöskään tunnu ilahtuvan niistä puheista. Ei ole pitkä aika siitä, kun pikemminkin pidettiin viimeiseen asti huolta, että ajoittaiset yyteet noteerasivat viimeisten käyttövuosien lähestymisen hyvissä ajoin irtisanomalla ikääntyvät taloudellisin ja tuotannollisin syin perusteltuna. Sekin on tiedossa miten paljon on uupumusta työelämässä, joka puristaa tehot tekijöistä viimeiseen tippaan asti. Kaikille ei riitä ymmärrys myöntää taistelutta edes perusteltua sairauseläkettä.

Sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien peruskokemus elämästä on taistelu. On ponnisteltu läpi elämän omasta paikasta taistellen. Meitä on ollut aina liikaa: oppikouluun, korkeakouluihin ja ammattikoulutukseen sekä työpaikkoihin. Nyt loppusuoralla tulee vastaan vielä taistelu vanhuuden turvasta. Viimeiseen asti on sinniteltävä omin voimin, koska vaihtoehtoja on vähän ja kaikille ei riitä mitään niistä. Nyt eläkeläiset niputetaan ja pisteytetään jonoihin ja unohdetaan sinne. Kuolema saa korjata kotoa, kun voimat loppuvat. Kiitos elämästä yhteiskunta. Olemme kiitollisia, että korjaat meidät kotoa viimeistään hajun perusteella ja kaivat kuopan tuhkille. Niin – ja etsit maksajan, toki, ettei valtio velkaannu enää enempää meidän takiamme.

Yöt ovat toisinaan yhtä myllerrystä. Unia, unia. Rakastan maanantaiaamujen pienesti pilveilevää arkivaloa,  selkeyttä, kun talo, piha ja katukin ovat hiljaisia, ja päivä ei ole vielä päässyt vauhtiin. Yöllä on ihmisten elämässä omat maisemansa, omat tarinansa, joissa kokemusten keitos kuplii unina.

Jotain kevätsilmuja on mieleeni puhjennut, kun ryhdyin oikein laittamaan ruokaa. Kaivelin muististani stroganoffin tuoksuja ja makuja. Olin ennakoinut, jääkaapissa oli naudanlihaa kuutioina, venäläisiä suolakurkkuja ja ruokakermaa. Perunalaatikossa on aina puikuloita, jotka kypsyvät nopeasti ja ovat herkullisia kuorineen. Parasta arkiviikon alkuun.

Muistelin, että usein tähän aikaan jäät lähtevät vesistä. Alkoi kovasti kutkuttaa  ajelu järven ympäri ja Rantatietä, pysähtyä kahvikorin kera Halosennniemeen nauttimaan kaikin aistein keväästä. Järvi kimalteli, sinivuokot, valkovuokot ja scillat kurkkivat vihreästä matosta. Järveltä henkäili viileä tuulenhenki, ja peipposet lauloivat niin. 

Kotipihaan tullessa havaitsin varpusen löytäneen orapihlaja-aidan pätkän pihaparkin reunalta. Siinä se istui ja hilisi hiljaista lauluaan kuin vastauksena kaipaukseeni. 

Saada olla hiljaa.

Saada olla yksin.

Saada olla rauhassa.

Saada olla olemassa.

Saada olla se joka on.

…

Tyhjin käsin ja avoimin silmin

on lähdettävä

että käsiin ja silmiin mahtuisi taas

…

Tommy Tabermann

Lepään ääneti vuoteella, selkäkipu seuranani, silmät kiinni. Laitan mielessäni tekstiviestiä tuttuun numeroon. 

~Kiitos, voi kiitos tästä valosta. Talvi on ollut niin pitkä ja risainen. Lumitöitä on riittänyt ja pelottavaa liukkautta. Kohmeinen on olo, niin murheentäysi, painava. Pyytäisin apua sielun kevätsiivoukseen. Monena aamuna huuhdon silmistäni pahoja unia ja huokaan: vie nämä pois, anna tilalle kevättuuliunia ja solisevia surunsulamisunia. Tässä nämä tärkeimmät. Ethän unohda minua, Taivaallinen. Kiitos, kun kuuntelet.~

Ehkä sieltä vastataan, jotain, tavalla tai toisella, joskus. Luotan siihen. Elämänkokemus on herkistänyt tunnistamaan, mikä on vastaus.