Hiljaista on. Piha on kukkinut lemmikinsinisen aaltonsa, ruukkuihin istutetut kesäkukat ovat nyt vauhdissa. Toinen sukelsi vajaan, kaivoi keinun osat esiin ja kokosi kehikon. Aamuvarhaisella ja illalla auringon mentyä mailleen siinä on hyvä istuskella vanhan tammen lehvien alla.

Eräänä päivänä kyläillessämme kohtasin taulun. Ystävä oli nostanut sen pöydälle odottamaan tuloamme. Hän kertoi löytäneensä taulun edesmenneiden vanhempiensa jäämistöstä. Takana on nimikirjoitus ja vuosiluku 1923. On vaikea sanoa, onko kyseessä piirros vai taidevalokuva, taidokasta työtä kuitenkin.

Kuvassa on äärimmäisen tiheä tunnelma, joka tekee siitä ainutkertaisen. Hämärässä valohämyssä on kaksi hahmoa, vanha, valkotukkainen ja parrakas mies ja nuori tyttö. Vanhus soittaa viulua, tyttö istuu lattialla nojaten vanhuksen polveen. Soittajan silmät ovat kiinni, tytön katse viipyy hänen kasvoillaan.

Kuvaa katsoessani tunsin harvinaisen voimakkaan liikutuksen, silmäni kyyneltyivät. Mihin sieluni syvyyksiin kätkeytyneeseen suruun tuo vanha kuva koskettaa kuin auringon säde puun lehvien lomasta, ajattelin. – En tiedä taulun tarinaa enkä arvoa, sanoi ystävä, mutta haluaisin antaa sen sinulle, muistoksi.

Katselin ja kuuntelin hiljaisena uuden oikeistohallituksemme pitkällisen pakerruksen tulosten esittelyä. Luonnollisesti kukin puheenjohtaja oli mielestään pitänyt kunniakkaasti omiensa puolta ja suostunut kompromisseihin maan (ja eturyhmiensä) parasta ajatellen. Ei ollut vaikea hahmottaa, kuka esiintyi voittajana, joka oli puskenut läpi lähes kaikki mitä oli halunnutkin. Hallituksen muodostaja sovitteli sanojaan lopputuloksesta, oli tyytyväinen lähinnä itseensä, eikä avannut ohjelmaa koskevia yksityiskohtia, joista media yritti onkia kommenttia.

Valtakunnalle on siis synnytetty parlamentaarinen hallitus, jonka presidentti pian kättelee toivotellen onnea ja menestystä. Kansalainen toivoo porukalta kykyä yhteistyöhön ja tuloksia. Luvattua ’suunnanmuutosta’ sopii toivoa ja odotella miten ’paikataan’ edellisten hallitusten virheet ja kesken jääneet uudistukset. Nähtäväksi jää, tuleeko Suomi ’kuntoon’ vai onnistutaanko tuhoamaan sekin hyvä, mitä edelliset saivat aikaan.

Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.

Olen katsonut tämän ohjelman kahdesti, ensi kerralla järkyttyneenä ja surullisena siitä, miltä omaisten ja heidän hoitajiensa nykyisyys tuntuu ja oman vanhuuden tulevaisuus tässä hyvinvointivaltion imagostaan ylpeilevässä maassa näyttää. Toisella katsomalla tajusin, että kaikki yrittävät parhaansa sillä tavoin kuin sen parhaan ymmärtävät. Joku keksii vanhusten seuraksi erilaisia robotteja, toiset suunnittelevat palvelutaloja ja hoivakoteja, kunnat ostavat yksityisiltä yrityksiltä palveluita, joita eivät kykene itse järjestämään.

Hiukan hämmennyin, kun lähiystäväpiirissäni kukaan muu ei ollut katsonut ohjelmaa. Minusta se oli niin hyvin tehty, että olisi kannattanut. Joku halusi itse nukkumaan, toinen nukutti lastenlasta. Yksi kokeili, muttei päässyt alkua pitemmälle, kun alkoi niin masentaa. Arveltiin, että hoitokriisi on jo hyvin tiedossa, mitä siitä enää jauhaa. Olemme eri paikoissa vanhustenkin hoidon kanssa tekemisissä olleita ammattilaisia. Melkein kaikki ovat jo itsekin ’nauttineet’ nykyisen sotesysteemin palveluja. Luulisi kiinnostavan!

Onko niin, että helpointa on sulkea silmät ja unohtaa? Hyvin nukuttaa, jos omat ja läheisten asiat sattuvat juuri nyt olemaan kohdallaan. Mielellään vastuutamme muita: virkamiehiä, luottamushenkilöitä, poliitikkoja ja päättäjiä, jopa vapaaehtoisia järjestöineen. Emme halua edes tietää! Jos asioista päättävät ja virkavastuiset olisivat yhtä piittaamattomia, mitenkähän huonosti seniorikansalaisten asiat olisivatkaan.

PS. Minulla on mielipide roboteista. Jos minulle tullaan joku päivä tarjoamaan robottia keskustelukaveriksi tai kissaa siliteltäväksi, kysyisin: missä kaikki ihmiset ovat?

Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.

Elämä on eräänlainen seikkailu, sanoo Ikätoveri. On puhuttu ’vedon ja pidon’ vaikutuksesta valintoihin, joita on mielessä itse kullakin. Ensin on opittu peruskuviot: syöminen, kävely, vuorovaikutuksen alkeet. Päiväkodista kouluun ja koulusta jatko-opintoihin tai työelämään saattaa tie olla pitkä, kiemurainenkin. Joku tietää jo varsin varhain, mitä haluaa elämältään, toinen vasta aavistelee, etsii, harhailee. Päämääriä löytyy pitkin matkaa tai niitä asetetaan. Jossain vaiheessa sosiaaliset kuviot nostavat mietittäväksi kysymyksen parisuhteesta, ehkä perheestäkin. Kuulostaa enemmän junalta, joka kiitää raiteitaan. Missä siinä seikkailu on?

Seikkailu on luonteeltaan ennakoimattoman, arvaamattoman, yllättävän mahdollisuus. Joillekin meistä käy niin, että satunnainen tapahtuma muuttaa kokonaan elämän suunnan, päämäärä ja siihen hahmoteltu polku katoavat. Horisonttiin puskevat uudet kysymysmerkit: mitä? minne? Käänne voi olla hämmentävä, pysäyttävä, jopa murskaava. Nuoruus on siitä ihanaa aikaa, että siinä on usein läsnä seikkailun tuntu. Et voi koskaan tietää ihan varmaksi, että suunnitelmasi palaset loksahtavat kohdalleen.

Oletetaanpa, että käy hyvin ja valitsemasi suunnitelma näyttää toteutuvan. Äkkiä tapahtuu jotain, mitä ehkä salaa pelkäsit ja juna suistuu raiteilta. Mitä teet? Luovutko unelmastasi, putoatko epätoivoon, vai palaatko mielessäsi siihen kohtaan, missä suunnitelma oli vielä raiteillaan. Mietit missä meni vikaan, mitä et osannut ottaa huomioon, ja muutat suunnitelmaa. Haet uutta reittiä sitkeästi, kunnes sellainen aukeaa. Seikkailumieli voittaa, löytyy monta mahdollista tapaa selvitä eteen päin. Haet rohkeutesi, annat palaa!

Elämä seikkailuna merkitsee lähtökohtaisesti luottamusta, että elämä kantaa. Asenne ratkaisee paljon. Lupasin 15-vuotiaana itselleni, että pyrin elämään omannäköiselläni tavalla merkityksellisen elämän. Kun katson taakse päin polkuani, huomaan, että näin on käynyt. Elämä seikkailuna on sitä, että ei itse lähde vääntämään polkuaan väkisin johonkin suuntaan. Ottaa vastaan, mikä tuntuu oikealta tai kutsuu. Kuuntelee sisimpänsä ääntä, pyytää johdatusta – ja luottaa siihen.

Onnea matkaan kaikille teille, jotka tänä keväänä tulitte jollekin etapille, jossa tulevaisuusvalintoja tehdään. Siunatkoon teitä Kaikkivaltias ja Armollinen.

Runot, päiväkirja

Jyrki Kiiskinen   Nenän edessä vuori   Teos 2023

”Persialainen 700-luvulla hahmottunut runomuoto gazeeli nojaa toistuvaan sanaan, poljentoon ja parisäkeisiin, jotka muodostavat runon sisällä oman merkityksensä. Sana vie runoilijaa ja poimii maailmasta palasia eri ajoista ja paikoista. Paul Cezanne maalasi yhä uudelleen samaa vuorta. Taiteilijaprofessori Jyrki Kiiskinen palaa saman sanan äärelle ja tutkii sen avaamaa horisonttia.”  – Mielenkiintoinen kokeilu muinaisen  runomuodon äärellä!

*

Aila Meriluoto   En minä vielä pääty   toim. Anna-Liisa Haavikko   Siltala 2022

Meriluodon (1924–2019) päiväkirja vuosilta 2008–2010 on runoilijan kolmas päiväkirjajulkaisu. Tämä on ’häikäilemättömän suorasukaista’ tekstiä 85-vuotiaalta, joka haluaa sensuroimatta tuoda ilmi, mitä vanheneminen on.  – Ravistelevaa!  Silti siinä on hänen omin äänensä, ei mikään irrallinen halu hätkähdyttää.

*

Proosa

Elina Annola   Kaikki lokakuun taivaat   Bazar 2022

Annola on -85 syntynyt helsinkiläinen äidinkielen opettaja ja Kaikki lokakuun taivaat on hänen toinen romaaninsa. Romaani rakentuu koulun tapahtumien ympärille ja keskushenkilöiden kokemuksiin erään lokakuun ajalta takaumin täydennettynä. Henkilöt ovat eri ikäisiä ja omanlaisiaan persoonia, joiden kehitystä kirjailija taustansa vuoksi tuntuu tavallista syvemmin ymmärtävän.  – Kirjailija kertoo ymmärtävästi ja myötätuntoisesti henkilöistään, luokan lapsista ja heidän perheistään sekä opettajan työstä. Kiinnostava ja kirjallisesti ansiokas erityisesti opettajan työn monia ulottuvuuksia avaava tarina, jonka parissa lukija viihtyy ja kokee samaistumisen hetkiä.  

*

Helmi Kekkonen   Tämän naisen elämä   Siltala 2021

Kirjailija, fil.maist. Helmi Kekkonen on syntynyt 1982 ja on julkaissut aiemmin kuusi teosta. Romaani on tarina tyttärestä, joka kasvoi ilmeisen masentuneen ja sairaan äidin vaikutuspiirissä. Isän turva mahdollisti hänen selviämisensä aikuiseksi, mutta omassa parisuhteessaan myöhemmin nainen joutui käymään perusteellisesti läpi mitä jälkiä kasvuvuodet ja äidin itsemurha olivat jättäneet.   – Kirjailija on taitava avatessaan vähän kerrallaan päähenkilön ahdistavaa lapsuutta, joka aluksi on häivytetty tietoisesta muistista. Selvittelytyö, rinnalla kulkeva aikuisen naisen elämä sekä muistojen viiltävät välähdykset ovat tasapainoisessa kontaktissa toisiinsa. Kirjailija osaa säädellä tekstin ahdistavuutta ja jättää lukijalle toivon säteitä, niin että rankasta aiheesta huolimatta lukukokemus on miellyttävä ja antoisa.

*

Kristin Hannah   Sisarten kesken   WSOY 2020 (2003)

Jos on kiinnostunut viihdekirjallisuudesta, tässä on yksi käännösromaani Yhdysvalloista, jossa on kaikki tähän genreen oleellisesti kuuluva aineisto. On perheen sisäiset jännitteet, ja huonot suhteet. On menestynyt sisar, joka käy terapeutin kanssa jatkuvaa kinastelua siitä, miten katkenneet suhteet huono-osaisempaan sisareen ja äitiin pitäisi rakentaa kuntoon. On oman elämänsä kanssa konkurssiin ajautunut lääkäri, joka pakenee ja ajelehtii. On rakkautta, häät ja fataali sairastuminen. On ajelehtivan miehen pysähtyminen ja toisen sisaren kohtaaminen. Jne.  – Teksti on sujuvaa, mutta tarina, ah, niin ennalta arvattavaa ja kliseisen amerikkalaista. Kestin lukea loppuun. Taidan olla kesämoodissa lukemisteni kanssa.

***

Kuluneella viikolla on ollut yhtä ja toista ohjelmaa. Kävimme junalla stadissa tiistai-iltana, kun Murun musaluokka esitti opettajansa muovailemaa uusversiota Kalevalasta. Esitys oli Kansallisteatterin Omapohjanäyttämöllä, joka on ihan koulun naapurissa. Mahtava ponnistus opelta sekä lapsilta ja tuloskin mitä parhain. Muru siellä loisti esityksen kertojana ja mukana musaesityksissä. Väliajalla eräs toinen isoäiti yltyi kehumaan meille Murun eläytymiskykyä. Oltiin vaatimattomasti, että kyllä on monilahjakas tyttö.

Tämä päivä meni meillä aika lailla suorituksen puolelle, oikeastaan ähmäilyksi. (Se merkitsee pinnistelyä voimien äärirajoille.) Kaupassa oli aamulla yllättävän vähän väkeä ja kun sitä ihmettelin kassarouvalle, hän siihen, että perjantai-iltanahan se ryysis täällä oli. Nuorten valmistujaisia lienee monessa kodissa tänään, lakkiaispäivä saattaa olla vasta keskiviikkona. En tosin tiedä, kun eka sarja lapsenlapsia on vielä teinivaiheessa.

Ruuanlaiton ja pienen lepohetken jälkeen jakauduimme tahoillemme. Toinen hoiti talonmiesviikon tehtäviä ja huolsi autoa, minä otin asiakseni lauantaisiivouksen. (Tavallisesti sekin tehdään yhdessä.) Tajusin, että nyt menee rajoille, mutta sinnittelin. Huomenna sen seuraukset kyllä luissaan ja nikamissaan tietää. Ehkä saunan lämpö hoitaa ainakin lihakset. Huomenna on huomisen jutut matkalla toisaalle.

Vanhastaan sanottiin kesän alkavan helluntaista. Niin on, jos siltä tuntuu, tuumin nykyään. Katsotaan miten huominen aukeaa. Ainakin ikkunoiden pesua ja kitkemistä riittää arkiviikollekin.

Uusi viikko alkaa. Aamupäivällä viimeistelen pihasta eilen ajetun ruohoalueen reunat ja pensaiden juuret varsisaksilla. Se on vielä helppoa, mutta iltapäivällä pation laattojen välien putsaus kyyristellen ottaa koville. Virkeinä päätään nostavat voikukat ovat tiukassa. Selkä alkaa kipunoida julmasti, mutta sinnittelen.

Palaan pihalta nojatuoliin C-moren ääreen, siellä on menossa Ruotsi-Tanska ottelu, jonka ensin mainittu voittaa melko suvereenisti. Kiinnostaa, kun Leijonilla oli Ruotsia vastaan taannoin huippujännä ottelu, joka ratkesi vasta jatkoajan ja voittolaukauskilvan jälkeen. Ja siksikin, kun Tanska tulee Leijonia vastaan huomenna.

Kesä on humahtanut äkisti pihaan kuin maaliskuiset lumet katolta. Syreenit ojentelevat kukkiaan ja tuoksuvat kuin joskus muinoin juhannusaattona.

Eläkeläisen vuoden kierrossa on aika runsaasti pienten kotipuuhien täyttämää arkea ja rauhallista kotoilua. Harrastuksia on vähän ja velvollisuuksia vielä vähemmän. Niinpä sitä ilahtuu poikkeuspäivistä, joihin saattaa tupsahtaa viesti tai puhelu kauempana asuvalta ystävältä, tuttavalta tai sukulaiselta tai töissään ahertavalta perheenjäseneltä. Jos ei viikkoihin tapahdu mitään, soittaa sitten itse ystävälle ihan vain vaihtaakseen tunnelmia ja tarinoidakseen hetken.

Yksi porukkaharrastus pitää eläkemuorillakin olla, jossa tapaa tuttuja. Päätoiminen elämäntoverin kyljessä kyhjöttäminen ei ole terveellistä, sen opettivat karusti koronavuodet.  Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin ja tarvitsee jonkun ryhmän, vaikka pienen, johon tuntee kuuluvansa. Tarvitaan aloitekykyä, että olemassa olevat yhteydet eri yhteyksistä tuttuihin ihmisiin säilyvät elävinä. Sen olen itsestäni jo huomannut, että talviaikaan tapaamiset jäävät vähiin, mutta kesän tullen lähtökitka pienenee, ja energiat lähtevät virtaamaan.

Työvuosilta en kaipaa muuta kuin kesälomia! Tai siis ihmisiä toki, mutta myös sitä elämisen rytmiä, jossa syyskauden asiat olivat täynnä uusia alkuja, vuodenaikajuhlat pidettiin juhlina ja keväällä  alettiin suunnitella, mitä tehdään kesälomalla. Kun kuoromme – se ainoa jäljellä oleva porukkaharrastus – oli laulanut kevätkonserttinsa viimeisen laulun, tavoitin pitkästä aikaa sen riemuntunteen: nyt alkaa kesäloma!

”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.