Kesäkuu

Juha Seppälä   Merille   Siltala 2023

”Arvostetuimpiin nykykirjailijoihimme kuuluva” ja lähes kaikki suomalaiset kirjallisuuspalkinnot kerännyt Juha Seppälä (s.1956) on julkaissut kymmenisen novellikokoelmaa ja 16 romaania sekä muita tekstikokoelmia. Merille on viimeisin, moniselitteinen hyvästijättö kirjallisuudelle ehkä myös kirjailijuudelle. Teos päättyy huiman suorasanaiseen ja kirpeään kritiikkiin suomalaisen nykytodellisuuden tilasta.  – V. 2016 olen lukenut Seppälän romaanin Mr. Smith ja ihastellut kirjailijan kielen taituruutta. Tämänkertaisen lukukokemukseni perusteella voin vain ihmetellä, että en ole tarttunut muuhun tuotantoon jo aikoja sitten. (Ehkä kirjastoreissujeni luettavan valikoinnin tavassa olisi toivomisen varaa.) Joka tapauksessa tulen korjaamaan virheeni. Merille on mukaansa tempaava, kiehtova, yllätyksellinen ja kielellisesti hieno teos. Miksi oikeastaan romaani pitäisi puristaa pötköksi, joka viipaloidaan luku kerrallaan nautittavaksi. Seppälän teksti hengittelee vapaasti ja soljuu omalla rytmillään. – Kannattaa lukea!

*

Lucinda Riley   Oliivipuu   suom. Tuukka Pekkanen   Bazar Kustannus 2021

Kuudes Riley-pokkari. Luen tätä kirjallisuuden lajia yhden joka kesä. Kirjailija itse on jo manan majoilla, mutta puolen vaaksan paksuisissa lukuromaaneissa riittää. Seitsemän sisaren sarjasta olen lukenut näköjään vain kaksi, mutta Rileyn muita tarinoita hyllyssä on viisi. Oliivipuu sijoittuu Lontooseen ja Kyprokselle. Päähenkilönä on oikeastaan perhe, jonka Alex-pojan kertomana tarinasta kehkeytyy varsinainen Pandoran lipas.   – Tätä romaania lukiessa ärsyynnyin taas tiettyihin kirjailijan kerronnallisiin maneereihin, mutta yllättäen myös kääntäjän käsissä muovautuneeseen kieleen, joka ei tee kunniaa kirjailijalle. Kyllä siinä kumminkin kesäpokkarin kaikki kliseisetkin ainekset maistuivat mainiosti.

**

Heinäkuu

Päivi Liski   Erään kanan tarina   S&S 2022

Kustannustoimittaja ja kirjoittajaohjaaja Päivi Liskin esikoisproosateos on ollut Runeberg-palkinnon saaja- ehdokkaana. Teos on toisiinsa liittyvien tarinoiden ketju, jossa pääaiheena ovat eläimet ja ihmisen suhde eläimiin.   – Päivi Liski lienee sama kirjoittajaohjaaja, jonka kirjallisuusseminaarissa kävin eläkkeelle jäätyäni Ikäihmisten Yliopistokurssilla. Hän tuntui ymmärtävän tapaani kirjoittaa ja osasi rohkaista oikealla tavalla. Oli mielenkiintoista voida tutustua hänen persoonalliseen tapaansa tehdä omaa tekstiä, jossa innoituksena ovat nimenomaan eläimet. Teoksen niminovelli on erikoisen hieno aiheeltaan ja rakenteeltaan.

*

Anja Portin   Muistokirjoitus   S&S 2019

Helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lastenkirjoja ja tietokirjoja sekä esseitä. Muistokirjoitus on hänen ensimmäinen romaaninsa. Romaanin henkilöiden tarina kulkee kolmessa sukupolvessa: on sairaalassa elämäänsä tilittävä äiti, on aikuinen tytär ja tyttären koulua käyvä poika. Tämä on yksinäisten naisten tarina, jossa miehet ovat sivuosassa.  – Kun äiti pyytää tytärtään kirjoittamaan itsestään muistokirjoituksen, on asetelma outo, tosin juuri tälle äidille ominainen. Ehkä hänen taka-ajatuksenaan oli se, mikä sitten tapahtui: tytär sai tietää vaietun isän tarinan. Mielenkiintoinen tarina, joka saa lukijan pohtimaan sukupolvien yksinäisyyden ketjuja elämässä.

*

Laura Lähteenmäki   Sukella silmät auki   WSOY 2022

Lähteenmäki on 1973 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut useita nuorten kirjoja. Sukella silmät auki on hänen ensimmäinen aikuisproosateoksensa. ”Teos kuvaa oivaltavasti perheessä vaiettuja asioita ja ihmisten valtasuhteita, pohtii unohtamista, muistamista ja kipeiden uhrauksien hintaa.” Tarina kuvaa kirjailijan saapumista Tanskan länsirannikolle kahdeksi kesäkuukaudeksi tarkoituksenaan kirjoittaa kirjaa isästään. Mukana on kouluikäinen tytär. Mökin vuokraaja tuntuu jotenkin oudon tutulta, hän myös pyörii omituisen paljon tyttären kanssa, mikä toisaalta häiritsee, toisaalta helpottaa kirjailijan työtä. Isän jättämät  päiväkirjatekstit paljastavat asioita, jotka hämmentävät ja nostavat oman isä-tytärsuhteen muistoja pintaan. Kun puoliso tulee hakemaan tytärtä kotiin koulun alkua varten, koittaa parisuhteenkin totuuden hetki. Lopussa outojen tunnelmien salaisuus selviää.  – Teos on oivaltava ja aihetta palvelevaan muotoon kirjoitettu. Jokin tunnetaso jäi mielestäni vajaaksi ja lukija jää tapahtumien viileäksi toteajaksi.

*

Peter Mayle   Provence   suom. Pirkko Huhtanen   WSOY 2004

Brittihumoristi Peter ja vaimonsa Jennie Mayle ostivat elämänmuutos mielessään 200 vuotta vanhan talon Etelä-Ranskasta. Talon kunnostaminen ja toisenlaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin uiminen ei ollut maailman helpoin projekti. Siitä syntyi myös kolme kirjaa: Vuosi Provencessa, Provence nyt ja aina sekä Takaisin Provenceen, jotka ovat tässä opuksessa yhteisniteenä. Toimittaja-kirjailija on paneutunut perinpohjaisesti aiheeseensa ja tarjoilee runsaasti sekä tietoa että kokemuspohjaisia huomioita ranskalaisista yleensä ja erityisesti Provencen elämänmenosta mehevällä huumorilla höystettynä.   – Kirja on mitä mainioin juuri kesälukemiseksi sekä aiheensa että tyylinsä herkullisena edustajana. Se tarjoaa myös ranskan kielen paikallisia idiomeja kielestä kiinnostuneille.

*

Maarit Verronen   Luolavuodet   Kirjayhtymä 1998

Verronen on omaperäisten ja persoonallisten tarinoiden luoja, joka on kirjailijan uransa taipaleella palkittu usein kotimaisin kirjallisuuspalkinnoin. Tässä teoksessa kirjailija kuvaa matemaatikon elämänmuutosta luolatutkijaksi.  –  Äärimmäisen mielenkiintoinen tarina luolatutkijoista ja heidän löydöistään. Samalla kirjailija kuljettaa minäkertojan välähdyksiä lapsuudestaan sekä aikuisen lisääntyvää ymmärrystä, oivalluksia siitä, miksi on niin kuin on. Verronen on verraton!

*

Kaija Juurikkala   Sielu ei nuku   LIKE 2015

Luovaa työtä (elokuvaohjaaja, kuvataiteilija) tekevä ihminen on kirjoittanut kirjan elämästään, jonka viimeisimmät saavutukset ovat lähinnä huuhaa-osastoa (hänen oma ilmaisunsa). Chakrojen (kehon energiakeskukset) pyöritys kaiken yötä on auttanut häntä paitsi nukkumaan myös järjestämään huuhaasta innostuneille sielun maalaussessioita.  – Käyn silloin tällöin kirjastomme toisessa kerroksessa, jossa on mm. sielutieteen, filosofian, elämänkertojen, matkakirjojen osastot. Juurikkalan Sielu-kirja harhautui mukaani yläkerran esittelypöydältä. Paljon lukeneena minulla on ollut elämän varrella kauan sitten myös lyhyt huuhaa-kauteni, joten tässä ei ollut juurikaan uutta. Teos aiheutti lähinnä kulmakarvojen nostelua. 

*

Anthony de Mello   Yhden minuutin filosofiaa   suom. Vuokko Rissanen   Kirjapaja 2013 (8.painos)

Tunnetun ajattelijan juttukokoelma, jota on mainostettu kiireisen ihmisen filosofiaksi. Teos sisältää irrallisia, ’minuutissa luettuja’ välähdyksiä, joissa on ajatus.  – Juttukokoelman voi lukea myös sellaisenaan yrittämättä etsiä siitä mitään syvällistä mieleen painettavaa. Joku juttu voi osuakin kiireettömään lukijaan.

*

Tapio Luoma   Ytimessä   Kirjapaja 2017

Arkkipiispa harjoittelee twaarnoja, muutaman lauseen mittaisia ytimekkäitä ajatuksia kullekin päivälle.  – Kahlasin loikkien läpi. Mitään uusia oivalluksia en löytänyt. Tämä pitäisi oikeastaan kuljettaa vuoden matka mukana ja nauttia päivä vain ja hetki kerrallaan, luulen. Hartauskirjojen peruskauraa kirkollisiin teksteihin perehtyneelle.

**

Elokuu

Kati Tervo   Tyttö joka olin   Otava 2023

Tervo on julkaissut kolme enemmän tai vähemmän omakerrallista romaania sekä kolumneja aikakauslehdissä. Tyttö joka olin kertoo 1960- ja 1970-luvun espoolaistytön kasvutarinaa kaihtelematta.   – Tartuin kirjaan ihan mielenkiinnosta, kun pääkaupunkiseudulla kasvaneen tytön nuoruusvaiheista ei maaseudulla samoilla vuosikymmenillä kasvaneella paljon käsitystä ole. Tervo on varsin suoraviivainen tyyliltään eikä kaihda kertoa intiimejä tai nolojakaan yksityiskohtia. Tapahtuma seurasi toistaan hyvässä rytmissä ja kokonaisuus sisälsi kehitystarinassa oleellisia asioita riittävästi. Luin kirjan yhteen soittoon, mitä harvoin tapahtuu.

*

Karin Smirnoff   Sitten menin kotiin   suom. Outi Menna   Tammi 2022

Ruotsalainen Smirnoff (s. 1964) on julkaissut trilogian, joka kertoo Jana Kippon tarinan. Päähenkilö on pohjois-Ruotsista syntyisin oleva hyvin erikoisen elämän elänyt nuori nainen, jolla on vahvat siteet pohjoiseen kotiseutuunsa ja sen ihmisiin. Trilogia on palkittu Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla.  – Olen lukenut trilogian kaikki osat ja tämä viimeisin eräällä tavalla sulkee ja selittää monet kohtalon käänteet päähenkilönsä elämäntarinassa. Pidän kirjailijan alkuvoimaisesta kielestä ja tyylistä kuljettaa tarinaa. Trilogiassa vilahtaa myös suomalaisia henkilöitä ja pohjoisen väkevä uskonnollisuus lyö leimansa seudun asukkaiden elämäntapaan ja suhteisiin.

*

Kajsa Ingemarsson   Keltaisten sitruunoiden ravintola   suom. Sanna Manninen   Otava 2007 (2004)

Ruotsin myydyin romaani on 1965 syntyneen erilaisissa toimittajan töissä ansioituneen Ingemarssonin käsialaa. Tarina on päähenkilönsä mukana sukellus Tukholman ravintolaelämään. Tapahtumien kerronta noudattelee chick lit -kirjallisuuden tyypillisiä juonenkäänteitä.  – Viihtyisää kesälukemista varsinkin ravintolamaailmasta ja ruokakulttuurista sekä ihmissuhdekiemuroista kiinnostuneelle lukijalle.

*

Ali Smith   Satunnainen   suom. Kristiina Drews   Otava 2006 (2005)

Skotlantilaissyntyisen Ali Smithin palkittu ja kehuttu romaani on eräänlainen sairauskertomus. Päähenkilö on nuori mies, joka syyttää itseään luokkatoverinsa itsemurhasta. Hän keskeyttää koulunkäynnin ja eristäytyy kotiinsa. Romaani muodostuu syrjäytyvän päähenkilön ajatusvirroista.  – En halunnut lukea kirjaa alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa oikeastaan mitään muuta kuin: ahdistavaa.

*

Elisabeth Strout   Voi, William   suom. Kristiina Rikman   Tammi 2022 (2021)

Palkittu, tykätty ja kriitikkojen ylistämä kirjailija Yhdysvalloista on tämä Strout. Lukija nauttii myös kiitetyn kääntäjän sävykkäästä työstä. Voi, William kertoo kirjailija Lucy Bartonin entisen aviomiehen elämästä, johon toisesta liitostaan leskeytynyt Lucy joutuu mukaan sen jälkeen, kun ensimmäisen miehen kolmas vaimo jättää hänet.  – Olen tykästynyt kirjailijan huokoiseen ja juttelevaan tyyliin kertoa ihmisistään ja heidän vaiheistaan. Tyyli muistuttaa lempikirjailijani Merete Mazzarellan kerrontaa. Näennäinen keveys ei estä tekstin oivaltavuutta. Henkilökuvaus muotoutuu yllättävänkin teräväksi pienten tapahtumien ja käytyjen vuoropuhelujen keinoin. Kirjailija tuntee aiheensa ja amerikkalainen elämänmeno saa nyansseja lukijan mielessä.

***

Jokaisella meistä on merkkipaalunsa elämänsä matkan varrella. Ei toinen tiedä, tuttukaan, mikä juuri minulle on merkityksellisintä kaikessa ollut. Medialle erityisesti tarinoilla julkisuuden henkilöiden elämästä on kaupallinen lisäarvo. Taviksien elämänpolku tuskin muita kiinnostaa kuin läheisimpiä, jotka tuntevat ja välittävät.

Monien merkitykselliset asiat liittyvät ikävuosien täyttymiseen, opiskeluvaiheisiin ja ammattiin valmistumiseen, urakehityksen etappeihin, tunnesuhteisiin, perhetapahtumiin, suvun ja ystävien elämän kohokohtiin ja käänteisiin. Itsetuntemuksen vuoksi on hyvä käydä menneissä muistikuvissa hahmottaakseen oman arvomaailmansa. Tätä olen tehnyt läpi elämäni kirjoittaen.

Hakiessani kirjastosta tai kirjakaupasta luettavaa, joka kutsuu tiedon ja kulttuurin ääreen, runojen tai tarinoiden maailmaan, muistan kiitollisena veljeäni, joka kolme vuotta vanhempana aloitti koulun ja esitteli pikkusiskolle aapisensa. Hänen ansiostaan opin lukemaan nelivuotiaana. Hyvällä syyllä voi sanoa, että lukeminen on ollut elämänikäinen harrastukseni. Veli on ollut laulumiehiä koko elämänsä, laulusta tuli myös minulle tärkeä harrastus. Esikuvilla on merkitystä.

Saatuani ammattiopinnot loppuun, kohtasin tulevan puolisoni, jonka kanssa matka jatkui yhdessä. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hän on vierelläni yhä. Olen kiitollinen rakkaudesta ja onnesta, jota olen saanut ja voinut opetella antamaan. Olen kiitollinen kahdesta upeasta pojasta, jotka saimme. Yhdessä on voitu jakaa vaikeiden vuosien taakkaakin. Oli myös tuskallinen vaihe, jolloin koin rakkauden kuolleen. Käsittämättömästi rakkautemme kuitenkin koki uuden kevään ja antoi meille mahdollisuuden yhteiseen vanhuuteen. Poikiemme perheiden kautta olemme saaneet kokea myös lastenlasten onnea. Tämä vuosi on merkkipaalumme. Elämälle kiitos.

Mainion yrmy kulttuurikriitikko, toimittaja Antti Majander, kolumneerasi aamun Hesarin Näkökulmassa huomioitaan asuntomessukäynnillään Loviisassa. – ”Näyttää siltä, että kirjahyllyn pystyttäminen olisi rikos sisustusarkkitehtuuria vastaan. – En ymmärrä koteja, jotka näyttävät luksuselämän lavasteilta.”

Olen myös pannut merkille, että nykyään arkkitehtuuri tosiaan hakee äärtä ja laitaa. On ikkkunoita katonrajasta lattianrajaan suunnittelijan kynästä, jolle valo ja tyhjä tila ovat ainoa hyväksyttävä sisustuselementti. Toisen piirustamissa umpimielisen näköisissä taloissa on tummanharmaata, jopa mustaa seinää mielin määrin ja siellä täällä postimerkin kokoisia ikkunoita katon rajassa.

No, makujahan on. Ehkä joku asettuu mielellään näihin ikkunalavasteisiin asumaan. Helteellä maisema on pakko peittää säleverhoilla ja ikkunanpesua täytyy oppia rakastamaan. Järkisyitäkin löytyy. Yhteen aikaan vaadittu energiatehokkuus pienensi ikkunoiden kokoa. Ilmeisesti lasitalon piirtäjä ei pidä energian riittävyyttä enää merkittävänä syynä. Nykyään kirjahylly tuntuu olevan niin out, ettei sille tarvita paikkaa, kun ei kukaan enää lue. Pääasia että kaikki av- ja digilaitteet mahtuvat nurkkiin.

Kaikki tosin eivät ’sisusta’ kirjoilla, vaan viihtyvät niiden sisältömaailmassa, haluavat lukea itse lukemaan opittuaan eikä kuunnella, palaavat mielikirjojensa pariin sateisina syyspäivinä ja liukkailla talvikeleillä, jopa uuvuttavina helleviikkoina ilmastointiensa miellyttävässä viileydessä.

Olen jotenkin herkistynyt kaupungilla havaitsemieni yksin kuljeskelevien vanhusten suhteen. Luulisi, että viikon ruokalistan miettiminen ja siihen liittyvän tarpeiston haeskelu olisi tässä vaiheessa kauppareissun pääasia. Periaatteessa onkin, mutta kun ympärillä sattuu ja tapahtuu, tulee tehtyä havaintoja.  

Tulin normikierroksellamme maitotuotteiden kylmähyllyille ja havaitsin naapurikadun papan, jota ei yleensä vakikaupassamme näy. Hän vaikutti olevan hukassa. – Hei, voinko auttaa? – Pitäisi löytää sinistä maitoa, missä ne täällä… – Tässä on Arlan kevytmaitoa, tässä Valion, kävisikö jompi kumpi? – Siinä pitäisi olla kuulemma lehmän kuva… (Valion purkissa kyllä on.)  – Uusivat pakkauksia aika ajoin ja paikatkin vaihtuvat hyllyssä toisinaan, ei ihme, jos ei löydy, myöntelin.

Kun pappa tunnisti meidät tutuiksi, hän kertoi siinä hyllyn vieressä, miksi hän on kaupassa, jossa ei yleensä käy. Vaimo oli tuotu sairaalasta leikkauksen jälkeen kotiin, ja lapsista ei nyt kukaan ehtinyt avuksi. Kysyin, olivatko he yrittäneet saada kotihoidosta apua. – Juu, ei sieltä saa, soitin moneen paikkaan ja aina joku robotti käskee painamaan sitä tai tätä numeroa. Lopulta sain yhden ihmisen puhelimeen, ja se kyseli kaikkea ja totesi, että puolisohan pääsee kauppaan. Että ei tarvita apua. Papan lopputulema nykyisistä systeemeistä oli karu: mistään ei saa apua enää, vaikka koko pitkän elämänsä on veroja maksanut.

Ei siihen ollut paljon lisättävää.

Käveltiin kotikaupungin keskustassa, mikä on meille sinänsä nykyään harvinaista. Auto näet oli päässyt kesälomareissulle Esikoisen perheen toimesta toisaalle ja meillä oli isoon kauppaan viikonlopun ruokaan liittyviä asioita. Tarjosin Toiselle kesän ekan rommirusinapikarin, jätin hänet kioskille nauttimaan siitä ja kipitin nappikauppaan.

En usko, että juuri monessa pääkaupunkiseudun itsenäisessä pikkukaupungissa on enää näitä käteviä naisia palvelevia liikkeitä. (Tosin itse en kuulu ’käteviin’, mutta tiedän, että sieltä saa kaikkea ja neuvot kaupan päälle.) Tämä kauppa ja sen omistaja ovat olleet paikallaan ainakin sen 44 vuotta, minkä olemme täällä asuneet. Ovella kilahti kello, kun pyyhälsin sisään. ’Moin’ jälkeen omistaja kysyi mitähän saisi olla. – Caprihousujen alkuperäinen, leveä vyötärökuminauha on lopullisesti väsähtänyt ja… – Joo niin niille käy, ennemmin tai myöhemmin, pesukone ja pulverit niitä möyhentää… – niin että tarvitset kuminauhaa. Valinta vaati räknäystä, nimittäin sopivan napakkaa nauhaa on vaikka minkä levyistä. Mittaapa vyötäröltäsi, saat just sopivan pätkän… noin… moni tulee ja ostaa ihan turhaan metrin tai puolitoista ja sitten siitä jää harmillinen pätkä, jolla ei tee mitään.

Alle viiden euron summaa ei niin vain makseta pankkikortilla ja kelläpä nykyään on käteistä. Tempaisin tavaraa pursuvalta tiskiltä ihania nättejä pikku pyykkipoikia mukaan. – Näähän tekee nyt yhteensä melkein kympin, sen kai voi maksaa kortilla? – Ilman muuta. Samalla puhuttiin siitä, miten pikkukaupungin on käymässä, kun keskustan kaunis liiketalo, siinä puoli vuosisataa seissyt, on päätetty purkaa ja tilalle tulee asuintorneja. – Lienee aika lopettaa tää nappikauppa, uusiin liiketiloihin tulee sitten kolminkertaiset vuokrat eikä nykyiset sukupolvet enää ompele, ne vain neuloo.

Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka, eikä maksanut mitään olla samaa mieltä siitä, että ajat eivät ole entisellään, vaan vilkaisu kelloon pani liikettä tossuihin, bussi ei odottaisi. – Jatketaan toiste! – Näin tehdään!

16.6. kirjoitin täällä: ”Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.”

Sittemmin ovat lehdistön tomerikot tehostaneet poliitikkojen menneisyyden tutkimista sitä mukaa, kun ministerin palkoille päässeet ovat kaksi sormea Kirjalla vannoneet puhuvansa totta ja toimivansa oikein ja kaikessa isänmaan parhaaksi. Tutkiminen on tuottanut jo yhden ministerin eron, hallituksen kaatamisuhkauksen ja pari raskaan sarjan jyrähdystä pääministerin suuntaan. Viimeiset tutkimustulokset ovat havainneet keulaan karanneen ravurin rasistiselta haiskahtavat kavionjäljet samanmielisten kommenttipalstoilta. Yhden jos toisenkin ministeritulokkaan taustoilta on löytynyt inhaa kuonaa, joka on kiireessä jäänyt putsaamatta. Pääministeri, jolla pitäisi olla homma ja foorumi hallussa, on ollut hipihiljaa. Nyt pitäisi kiiruusti terästäytyä ja näyttää kyntensä, jos niitä on ollutkaan.

Mihinköhän näillä mennen päädytään, sopii kai kysyä?

tuoksujen hulmupilvi maan yllä

puu kumartaa väreilevää vettä, valoa

                           yöt, päivät, kesän korkeat hetket

                           pelkkää valoa

kukka kuulee kimalaisen laulun

ojentaa pikarinsa, janot täyttyvät

*

Kun seurasin seitsemän viikon jahkausta hallituksen synnytystalkoissa, arvelin lopputulemasta, että kauankohan tuo pihtisynnytetty sopuparka säilyy. Onnistuivat yllättämään silti. Toinen meistä, joka seuraa somea tietyin vakavasti otettavin osin, totesi tänään, että kas, media on terästäytynyt hoitamaan tiedonjakamisen, asioiden taustoituksen ja henkilökriittisen tutkailun tehtäväänsä! Ja tulosta syntyy oitis. Pääministerin hyväuskoinen lullukointi johtajuudessa ja epäonnistunutta ministerivalintaansa ärhäkkäästi puolustaneen persukellokkaan lommon saanut uskottavuus eivät herätä luottamusta. Kuka näiden puheita vielä uskoo?

Taannoin, kun elämänsä rataa kiitävä poikasemme puhutteli äitiään ja isäänsä vanhuksiksi, vieraantuminen riipaisi ensi kerran. Ei sitä tunne itseään vanhukseksi kohta virasta eläkkeelle jäätyään. (Hetkinen, hupsista, siitähän jäämisestä on jo hyvinkin 17 vuotta!) Olin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta jo työuran loppumetreillä, mutta toipunut kohtuullisessa ajassa. En vain tajunnut, että tapahtuma oli jättänyt jälkensä, minkä läheiset olivat havainneet. Omassa käsityksessä vanhuus ja vanhus ovat eri asioita. Ihmistä voi ajatella vanhukseksi vasta 80 vuoden ylityttyä, ajattelin.

Olimme löytäneet eläkeiän mahdollisuudet harrastaa mieleisiään. Kävimme sinfoniakonserteissa, elokuvakerhossa, kokeilimme senioritanssia ja toimimme erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä vapaaehtoisina kymmenkunta vuotta. Itse kiinnostuin myös opiskelusta ja taiteesta. Koronapandemian myötä muiden vanhenevien tavoin vieraannuimme normaalista elämästä. Olemme saaneet osamme geeniperimänä vanhuuden bonuksista, niinpä rajoitukset oli otettava vakavasti. Elämä pysähtyi ja hiljeni. Voi sanoa sosiaalisen elämän muuttuneen puhelinkeskusteluiksi ja yksittäisiksi kohtaamisiksi siellä täällä.

Päivärytmi muuttui. Kaupassa käytiin aamuvarhain. Iltapäivänokosten ja kävelylenkin jälkeen istahdettiin television ääreen. Aika pian tajuttiin, että Ylen ja BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, vaikka oli Areenaa ja monia kanavia. Ehdotin kokeiltavaksi maksullisia ja niin päädyttiin Netflixin ja HBO:n draamojen, elokuvien ja sarjojen pariin. Sunnuntaisin haimme jostakin päin Suomea striimatun messun, mikä päivitti käsitystä kirkkomme seurakuntien ’digiloikan’ tasosta ja messujen monenkirjavuudesta. Naispuheenjohtajien viisikon toiminta sai minut kiinnostumaan myös politiikasta.

Somen seuraaminen ei kiinnosta minua, mutta musiikki! Koin, että konserttien kuunteleminen televisiosta ei ollutkaan samalla tavalla sykähdyttävää kuin konserteissa paikalla ollen. Orkesteri tulee liian lähelle ja kuvaus tarjoaa liikaa yksityiskohtia. Se syö kuuntelukokemuksen intensiteettiä ja yhteisöllinen kokemus jää puuttumaan. Usein levyjen kuuntelusta saa enemmän. Sama seikka paljastui radiomessujen eduksi sunnuntaisin, kunnes huomasin, että niidenkin monenkirjava toteutus alkoi häiritä. Pianon ja erilaisten rytmisoittimien käyttö urkujen sijasta ja keskustelun tuominen osaksi messua vieraannutti.  

Kirjasto ainakin on ennallaan, ajattelin. Poimin uteliaana luettavaa uutuushyllyiltä ja silloin tällöin luen klassikoita uudelleen. On vajaa kymmenen suosikkikirjailijaa, joiden uudet teokset hankin omaan hyllyyni, niistä muutama on runoilijoita. Olen niitä, jotka haluavat lukea itse, pitää kirjaa käsissä ja kääntää sivuja. Vieraantuminen ajatuksista, tarinoista, runoista – myös itse kirjoitetuista – olisi minulle lopullinen vieraantuminen elämästä.

Ajamme hoivakotiin tapaamaan Tätiä. Siellä hän istuu olotilan sohvaryhmässä television äärellä. Ovat päiväohjelman mukaan katselleet siinä jumalanpalveluksen, kuka enemmän kuka vähemmän seuraillen tai hiljaa nuokkuen. Eilen oli vietetty juhannusta ulkoillen.

Vietämme aina käynnillämme pienen kolminkeskisen juttuhetken Tädin kanssa. Ensin kampaan hänen kauniisti laineille laitetun valkoisen tukkansa. Kerromme aina ketä olemme, missä vuodenajassa mennään ja minkälaista kesä ulkona on. Täti vastaa silittämällä poskea. Olin leikannut mukaan omasta pihastamme punaisen ja Tädin kotitalon pihapiiristä valkoisen juhannusruusupensaan oksan tuomaan kesän tuoksua huoneeseen. Maistelemme yhdessä kotimaisia mansikoita. – Hyviä, sanoo Täti.

Laulamme Tädille ’Tuuli hiljaa henkäilee’ ja kerron, että se oli kuoromme kevätkonsertin ohjelmassa. Kysyn onko Täti koskaan laulanut kuorossa. – Lapsena, hän yllättäen sanoo. Ehkä se oli koulun kevätjuhlassa Sortavalassa muinoin?

Otamme vielä muistoksi kuvan käynnistä. Kun näytän kuvaa, Täti sanoo: – Vanha.