Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.

Mediassa politiikan toimittajat ’tietävät’, että kansalaiset odottavat maahan nyt oikeistohallitusta. Illalla katsoin A-studiota hetken. Siellä PerusHuhhuh ja Patamusta Porvari istuivat vierekkäin toimittajasta katsoen oikealla, niiden puheet eivät näyttäneet löytävän yhteistä ’oikeaa’ säveltä.  Vastapäätä heitä siisti ja sileä A-luokan kansalainen, jolle käy kaikki, kun sen vain sanoo molemmilla kotimaisilla. Siinä vierellä demari-Harakka, joka ihmettelee Porvariherran kykyä selittää puolueensa mustia vaalipuheita ihan muuksi.  Epäsuhtainen pari nämäkin kaksi, joiden yhteinen sävel löytyy päättyneen hallituskauden saavutuksista ja kriisinhallintaponnistuksista. Vaan mikäänhän ei ole niin huonoa kuin entinen hallituspolitiikka entisen opposition mielestä.

Ja näiden sankarien käsiin katastrofaaliseksi kuvattu maan tilanne nyt rymähti. Pitäkää peukkuja.

Olipa kerran vanha rouva, joka muutti tuonnempaa tännemmäs, naapurikuntaan A, koska jäi leskeksi ja lähin omainen asuu näillä main. Leskirouva muistaa erään ystävän ja kutsuu käymään. Kun ystävä palaa asiaan sopiakseen ajankohdasta, käy ilmi, että Leskirouva onkin kunnan B terveyskeskuksen vuodeosastolla akuutin terveyspulman vuoksi. Luvataan sopia uutta aikaa, kun hän palaa kotiin. Ystävän soittoon viikkoa myöhemmin ei vastaa kukaan. Tekstiviestiin tulee myöhemmin vastaus, jossa Leskirouva kertoo joutuneensa tällä kertaa ensin kunnan A terveyskeskukseen, josta ei löydy vapaata vuodeosastopaikkaa. Sieltä hänet on siirretty kunnan D terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä tutkimusten vuoksi taas lähisairaalaan kaupungissa C. Jotain hänen hyvinvoinnissaan ei ole siis kohdallaan.

Ystävä ottaa yhteyttä Leskirouvan lähiomaiseen, joka kertoo etsivänsä puhelimitse äitiä milloin mistäkin hyvinvointialueen terveyskeskuksesta, joista yleensä vastaa joku kiireinen hoitohenkilö, joka ei tiedä tai ei juuri nyt ehdi selvittää onko täällä potilaana Leskirouva Sejase. Yleensä hoitoyksiköstä kukaan ei ehdi tai muista ilmoittaa myöskään lähimmälle omaiselle, että Leskirouva Sejase on nyt täällä ja joutuu jäämään osastolle (tietohan löytyisi potilaan tiedostoista.) Leskirouva itse on olosuhteisiin nähden yllättävän positiivisella mielellä terveyskeskus-, vuodeosasto- ja sairaalamatkailustaan, koska kyyti järjestyy aina talon puolesta ja joku aina osaa kertoa hänelle mihin nyt mennään ja missä milloinkin ollaan.

…Voi elämän kevät… tätä nykyisen hyvinvointi-Suomen vanhusten hoitomatkailua.

Tämän vuoden pääsiäisviikko oli meille perinteitä kunnioittaville hiukan erilainen kuin ennen. Ehkä voisi sanoa, että hiljaisuus hengitti keveämmin. Paastonaikaa sävyttänyt yksinkertaisuus ruokapöydän antimissa ikään kuin vain tapahtui, alleviivaamattomasti. Kiirastorstain ehtoollispalvelukseen osallistuttiin ja passiomusiikkia kuunneltiin kotona kuten ennenkin. Luin vähemmän, kirjoitin vähemmän, ehtoollisen jälkeen emme osallistuneet jumalanpalveluksiin.

Noteerasin aurinkoiset päivät, häikäisyn ja lämmön, kirpeänviileät yöt ja raikkaat aamut. Hämmästelin krookuksiani, jotka avasivat kukkansa juuri pääsiäispäiväksi. Ja kampesin itseni ja Toisen sauvakävelylle lähimetsikköön, jossa polku yhä oli pelottavan jäinen. Kävimme maanantaina tervehtimässä suvun vanhusta hoivakodissa ja kokoonnuimme perhepäivälliselle kuopuspojan perheen kutsumina. Kaikki oli tasapainossa jotenkin. Saimme hyvää pääsiäistä.

Oi näitä hiljaisen viikon aurinkoisia ja rauhantäyteisiä päiviä, jotka antavat pihan versoille lämmintä paistetta ja keventävät ihmisen askelia poluillaan. Olkoonkin pitkäperjantai, ei ole päivä pilvinen eikä mieli mieti kenenkään kuolemaa.

Tapasin taannoin tutun ihmisen, joka kutsui arkiselle lounaalle. Olemme olleet työvuosinamme eri asioissa yhteydessä, hän nuorempana on vielä ottanut lyhyen viransijaisuuden pestin kotiseurakunnassani hoitaakseen ja muisti minut. Ilahduin siitäkin, että meillä oli riittävästi aikaa keskusteluun, josta ei ollut kiire pois.

On ystäviä joiden kanssa aloitetaan siitä mitä on tapahtunut sitten viime tapaamisen. Voi olla avoin juuri luottamuksensa verran, kysyä varovasti puolin ja toisin kuulumisia, tuntemuksia ja elämän tilaa. Nautin erityisesti keskustelumme luontevasta soljumisesta tasolta toiselle syvyyssuuntaan. Päädyimme keskustelemaan eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Hyvä keskustelu antaa eväitä omiin hiljaisiin mietteisiin, synnyttää oivalluksia. Sellaisesta lähtee kumpikin taholleen jaetulla ilolla ja viisaudella ravittuna kuin juhla-aterialta.

Hiljaisen viikon torstain voi elää hiljaisesti, kiireisesti tai minkä tahansa viikon tapaan. Kaupungilla oli paljon autoja ja liikkuvia ihmisiä. Kiire tuntui olevan monella päällimmäisenä. Vanhalla on valinnan varaa. Vaikka olemme eläneet ’tavallisen viikon tapaan’, lähestyvän pitkäperjantain ja pääsiäispyhien hengellinen sisältö on minulle olemassa hiljaisena tietoisuutena taustalla kaikessa mikä arjessakin tapahtuu.

Perinteenä on ollut käydä kiirastorstain iltapäivän ehtoollispalveluksessa. Siellä tapaa entisiä työntekijöitä ja iäkkäämpää, tuttua seurakuntaväkeä. Tänään kanssamme ehtoollispöydässä oli vastasyntynyt äitinsä sylissä ja vierellä taaperoikäinen. Sykähdyttävää! Krista-pappi kertoi, että ehtoolliselle tullessa voimme pysähtyä kastemaljan luona, kastaa sormemme veteen ja siunata itsemme ristinmerkillä. Iloitsin, että kirkossamme näin voi nyt tehdä katolisen äitikirkon tapaan. Ehtoollinen on yhteyden, anteeksiantamuksen ja kiitoksen ateria.

Vaalimylly on jyväsensä jauhanut. Olen silmäillyt laiskasti itseään ja porukkaansa kehuvien uusien yrittäjien ilmoittelua lehdissä ja myös niiden kahden puolueen lehdykässä, joiden välillä puntarointi on pulmaksi noussut. Yksittäisistä ilmoittelijoista on mieleen jäänyt Teemu Keskisarja, tuo riemastuttava älymystöehdokkaiden oudokki. Hän ilmoittaa ainoaksi vaalilupauksekseen, ettei käytä aikaansa somessa vetelehtimiseen. Hän on haksahtanut kumminkin populistipuolueen listoille, joten se siitä.

Sunnuntaina käymme äänestyskopilla, mikäli puntarointi kallistuu suuntaan tai toiseen. Houkuttaa kyllä taktikointikin historiallisen tasaisessa galluptilanteessa, vaikka toisaalta puolueen vaihto tuskin parantaa lopputulemaa eli tulevien vuosien hallituspolitiikkaa ja sen vaikutuksia kansalaisen elämään. Karavaanilla on roolinsa kuin myös koirillakin. 

Eilisillan viimeinen vaalikeskustelu oli tylsistä tylsin. Kaikki argumentit puheenjohtajilta oli jo kuultu moneen kertaan eikä kellään ollut mitään uutta sanottavaa. Tunnin ja vartin jaksoin sitä, sitten kypsyin. Mielessä kävi itsenikin yllättänyt päätös: en halua ketään näistä huseeraamaan ihmisten asioilla ja kohtaloilla tässä maassa – jätän ääneni omaan käyttöön. Saahan ihminen vapaasti valita, koirankin roolin.  

Runot

Katja Meriluoto   Mehiläisen paino   Aviador 2023

Meriluoto on helsinkiläinen 1975 syntynyt runoilija, joka on julkaissut myös lastenkirjoja sekä suomentanut virolaista kirjallisuutta.  – Pidin näistä runoista, joissa tuntuu yhteisöelämän kaikuja sekä vahva luontoside.

En jaksa kannatella taivaankantta enää, / mutta muuta mahdollisuutta ei ole. / Kerään itseni nikama nikamalta rantakivikosta. / Allit jään reunalla, meren myötätunnon ääni. / Olen luinen palapeli, jonka tuuli taas hajottaa. / Hartiat kivettävä vastuu: / mehiläisen paino kämmenellä.

Proosa

Haruki Murakami   Rajasta etelään, auringosta länteen   suom. Juha Mylläri   Tammi 2017

Suomennettuja Murakameja on Tammen keltaisessa kirjastossa kosolti, luettuani ne kaikki kertaalleen otin toista kertaa käsiini 2018 lukemani romaanin. Juonen kulun muistaa ja henkilöt, mutta se muu, se missä teksti syvähengittää niin kauniisti kirjoittajansa sydämen tahtiin, se tunnelma toi jälleen elämyksen kuin uutena. Miten tuo omalaatuinen japanilainen mies voikaan näin puhutella ihan toisessa kulttuurissa elävää lukijaa. Lumouduin taas.

*

Jenny Erpenbeck   Mennä, meni, mennyt   suom. Jukka-Pekka Pajunen      Tammi 2019

Kirjailija on 1967 syntynyt, yksi saksankielisen nykykirjallisuuden huippunimiä ja sekä kansallisesti että kansainvälisesti palkittu. Hänen kasvutaustansa on jaetun Berliinin itäisellä puolella. Hän on myös oopperaohjaaja. ”Vähäeleisen ravisuttava kuvaus itäsaksalaisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamisesta, joka kasvaa yleisinhimilliseksi kertomukseksi rajoista, muutoksista ja menetyksistä.”   –   Tammen keltaiseen kirjastoon päätyminen suomennettuna on sinänsä jo vahva suositus: jos jotain luet, lue ainakin nämä. Tämä tuli iholle heti. Loistavan eleettömästi kuvattuja tapahtumia, keskusteluja ja kohtaloita. Kertomus on ajan hermolla mitä koskettavimmin. Pidän tätä kirjana, joka pitäisi kaikkien eurooppalaisten lukea – kuvauksena riipovasta todellisuudesta, joka tapahtuu Euroopassamme tässä ja nyt. 

*

Peter Handke   Toiston pysyvyys   suom. Markku Mannila   Otava 1989 (1988)

Handke on itävaltalainen, 1942 syntynyt ja vuonna 2019 Nobelilla palkittu kirjailija. Toiston pysyvyys on psykologinen romaani, joka kuvaa nuoren miehen vaeltelua etsimässä jälkiä veljestään. Samalla mies tulee etsineeksi itseään ja identiteettiään.  – Hienosti kirjoitettua pohdintaa, kuten nobelistilta sopii odottaa. Vaan – kuten ennenkin olen huomannut moni Nobel-kirjailijan teos ei olekaan lukijalle välttämättä se paras lukukokemus. Väsähdin tuohon hitaasti jauhavaan ajatusmyllyyn jo ennen sivua 100, jota pidän mielenkiinnon herättämisen takarajana. Aloin harppoa ja viimeiset sivut luettuani totesin, että sepä siitä.

*

Kjell Westö, Mårten Westö   Vuodet   suom. Laura Beck, Jyrki Kiiskinen   Otava 2022

Kirjailijaveljekset ovat käyneet kirjeenvaihtoa koko aikuisen elämänsä ja käyvät tässä keskustelua lapsuudestaan, äitinsä kohtalosta ja oman elämänsä merkittävistä tapahtumista.  – Olen aiemmin lukenut Kjell W:n romaaneja, mutta en tiennyt Mårten-veljestä oikeastaan mitään. Tässä vuoropuhelussa kummankin perusluonteesta paljastuu seikkoja, jotka selittyvät kirjallisesti lahjakkaiden veljesten taustasta ja tuovat esiin veljessuhteen kiemuroita. Koin palkitsevana ja arvokkaana erityisesti tuon veljeyden eri puolien pohdinnan, eritoten oman perheen veljesparin suhdetta miettiessä. Miten isoveljeys ja pikkuveljeys perheessä määrittää asioita, mistä veljeskateus syntyy ja miten veljet voivat tukea toisiaan. – Suosittelen!  

*

Elias Canetti   Silmäpeli   suom. Kyllikki Villa   Tammi 1986

Canetti on 1905 Bulgariassa syntynyt sefardijuutalainen kirjailija, joka palkittiin Nobel-palkinnolla 1981.  Hän asui Itävallassa ja Saksassa, natsivaltaa paossa Lontoossa ja vanhuudessaan Sveitsissä. Canetti kuoli 1994 Sveitsissä 89-vuotiaana. Hän on meillä päätynyt Tammen keltaiseen kirjastoon, joka on meriitti sinänsä.  – Olen jo nuoruudessani lukenut Canettia ja pitänyt hänen tyylistään silloin. Nyt otin luettavaksi ’elämäntarinaa Itävallan vuosilta 1931-37’. Oli tavallaan yllätys, että en jaksanut lukea sataakaan sivua. Nyt tämän tyylinen ihmisten tarkkailu, heidän ajatustensa arvailu ja pohdinta ei kerta kaikkiaan napannut.

*

Jari ja Kati Tervo   Ukko   Otava 2022

Jari Tervo ei kai esittelyä kaivanne, monessa on mies ollut mukana, runoillut, proosaillut, toimittanut, julkimoinut, juopotellutkin. Kati Tervo taas on toimittaja ja kirjailijakin, joten hyvin on vakka kantensa tai kansi vakkansa löytänyt.  – Nautin häpeämättömän riemukkaasti heidän koiranpoikakokemuksistaan, itsekin joskus pennun aikuiseksi saattaneena. Edellinen yhtä hauska Tervo oli ihmisen pennun syntymästä ja vauva-ajasta kertova Kallellaan. Samainen Kalle on nyt intti-ikäinen ja muuttanut omille hoteilleen, joten Ukko tuli täyttämään tiettyä tyhjyyttä tai niitä muistoja ihmisisänsä ja -äitinsä elämässä.

*

Don DeLillo   Hiljaisuus   suom. Helene Bützow   Tammi 2022 (2020)

Yhdysvaltalainen 1936 syntynyt, 17 romaania kirjoittanut ja monin palkinnoin arvostettu kirjailija koskettaa nykyihmisen suurimpia pelkoja kuvatessaan dystopiaa, jolloin kaikki elämämme teknologiaan liittyvät edellytykset häviävät kaaokseen ja kaikki nielevään pimeyteen.  – DeLillo vie lukijan mahdolliseen maailmanlopun hetkeen, joka syntyy teknisen maailmanjärjestyksen romahtaessa. Mitä jää jäljelle? Miten ihminen voi rakentaa elämänsä uudelleen ja minkä varaan? Huima näkymä, joka askarruttaa pitkään.

*

Mikko Viljanen   Onni   Teos 2020

1976 syntynyt helsinkiläinen dramaturgi ja kirjailija on aiemmin julkaissut kolme romaania ja kaksi runoteosta. Romaani Onni on tarina kolmilapsisesta perheestä, joka on asettunut asumaan uraa luovan isän työn perässä Amerikkaan. Näennäinen hyvinvointi alkaa säröillä ja perhe hajoaa. Äiti ja lapset muuttavat Suomeen, isä jää jatkamaan uraansa ja elämää, johon entinen perhe ei enää kuulu. Sisarusten ja äidin elämä rakentuu suomalaiseen todellisuuteen, jota kuvataan keskimmäisen lapsen, Onnin kautta.  – Hämmennyn lukiessani: tämähän on loistavan hyvä kirjailija, miksi en ole löytänyt häntä jo ajat sitten! En ole pannut merkille yhtään kritiikkiä (kehuja on riittänyt!) eikä kirjastomme uutuushyllyllä ole näkynyt. No, sattumaa tai ei, nyt osuin tähän ja olen pitkästä aikaa oikein ihastunut. Tätä lukiessa tulee mieleeni Jussi Valtonen, joka myös on hienosti kuvannut perhedynamiikkaa sekä vertaillut amerikkalaista kulttuuria kotimaiseen (Kolmannen Huoneen Lukunurkkausta klikkaamalla voi hakea arvioni J.V:sta).  Viljanen kirjoittaa sävykkäästi, uudella rytmillä, oivaltavasti ja anteliaan tarkkanäköisesti. Bravo!

***

Kansalaisille on taas luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. On hehkutettu lapsiperheiden, nuorten ja ikäihmisten, yrittäjien, keskiluokkaisten työssäkävijöiden ja toimeentulovaikeuksissa kamppailevien vähäväkisten puolesta. On luvattu uljaasti ja ääni väristen pitää hyvinvointivaltio voimissaan, panostaa koulutukseen, nuorten mielenterveyden tukemiseen ja kansalaisten sotepalveluihin. Jokaisella ääneen päässeellä ja puheenvuoron saaneella on loistava resepti resurssien kohdentamisesta, valtion talouden kuntoon tai vielä parempaan kuntoon saattamisesta. Sotemylly on häthätää pyörähtänyt käyntiin uusissa kehyksissään, kun oppositiopuolueet ovat saaneet oivan tilaisuuden tuomita uudistuksen täysin epäonnistuneeksi tai vähintään surkean byrokraattiseksi.  

Elämää nähnyt, lukemattomien vaalien lukemattomat lupaukset kuunnellut ja vaalikausien tulokset nahoissaan kokenut äänestäjä huokaa syvään. Ovatko ongelmat ratkenneet? Huihai, vaalilupaukset ovat unohtuneet vikkelästi, kun on päästy vallan kahvaan kiinni. Opposition syntipukki on aina hallitus, joka ei ole saanut mitään aikaan – tai kun on saanut, onhan sekin myönnettävä – niin on vähintään tehnyt suuria virheitä. Poliittisten intohimojen äärimmilleen kiihdyttäminen vaalien alla on hupaista teatteria kyyniselle kansalle. ’Äänestä! Äänestä! Valitse meidät! Me olemme sinun puolellasi!’

On hyvä, että Ylellä on riittänyt viitseliäisyyttä vaalipuheiden faktojen tarkistukseen. Ihan mitä tahansa ei sentään voi väittää kirkkain silmin. Joka ikisen puolueen väittämistä löytyy pahantahtoisia tulkintoja, vääriä lukuja, liioittelua ja omaan pussiin puhumista – ja sammakoita. Viimeksi loikkasi erään emännän suusta kaikkia kulttuuri-ihmisiä pöyristyttävä heitto, että kulttuuri on elitististä luksusta, jonka tukeminen valtion varoin pitää lopettaa. Persujen muhkea vaalisammakkosaalis kertoo puolueensa tasosta kaiken.

Muistetaanpa poliittisten intohimojen pyörteessä vaalien jälkeistä elämääkin. Miten se olikaan: koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Jos päivä on hiljainen, se ei tavallaan ole mikään uutinen elämässämme. Sellaista on yleensäkin, kun vuosien kasvava pino kohoaa kohti kahdeksaakymmentä. Jos ei elämämme erityisen meneväistä sorttia ole kuunaan ollut, viime vuosikymmentenkin tasoittuneesta meiningistä siilautuu vuosi vuodelta asioita pois. Poikkeuksellisesti vietimme eilen molemmat hiljaista päivää eri osoitteessa, Toinen kotona, minä naapurissa, kotikadun toisella puolella.

Seurakuntamme, jonka retriittityötä olen työvuosina ollut käynnistämässä, järjesti hiljaisen lauantain paastonajan merkeissä. Seitsemäntoista naista koolla kaupunginosan seurakuntatiloissa, kaikki oleellinen valmiina: kevyet ruokailut, patjoja lepoa varten, kirjapöytä, piirustelu/kirjoittelupöytä, takkapiiri tulineen ja kappeliksi erotettu tila yhteisiä rukoushetkiä varten. Päivän ohjelman teologinen virikepuhe valotti ehtoollisenvieton merkitystä kristityn elämässä. Kukin valitsi sen mitä eniten tarvitsi: moni nukkui pitkät päiväunet tai istui ikkunan ääressä syvissä mietteissä.

Hiljaisuus hengellisessä mielessä ei ole täysin äänetön tila, siitä puuttuu vain normaali ihmisten välinen seurustelupuhe ja kaikki kodin tekninen, auditiivinen ja visuaalinen virikkeistö. Yhdessä sitoudutaan kunnioittamaan omaa ja toisten levon ja hiljaisuuden tarvetta. Mielen maisema sekä koko olemus rauhoittuu. Huolet vaimenevat, arjen ongelmat siirtyvät taustalle. Kätketyillä tunteilla on mahdollisuus paljastua, tulla tietoisuuteen. Syntyy uudenlaisia oivalluksia oman elämänhistorian asioiden ja tapahtumien yhteydestä.

Ja mikä parasta: yhdenkin päivän hiljaisuus säteilee pitkälle arkeen.