Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?

Pirkko Kotirinta, Hesarin kulttuuritoimituksen esimies ja pitkän kulttuurielämän kokemuksen perspektiivissä tunnettu toimittajapersoona, kirjoitti taannoin Näkökulma-kolumnin aiheesta Kun suremme tulevaa jo etukäteen (HS 5.3.2023). Siinä hän pohtii tanskalaisperäistä uudissanaa ventesorg, jota kokee parantumattomasti sairaan tai psyykkisesti kadonneen, vaikkapa muistisairaan läheinen. – Tiedän mistä puhutaan, uskon, että sinäkin tiedät.

Kolumni nostaa esiin aiheeseen liittyviä muita uudissanoja, jotka pienellä viiveellä ovat jostakin esiin putkahtaneena tarttuneet keskusteluihin ainakin kirjallisissa piireissä, kuten kuolinsiivous. Vanhastaan jo tunnetaan ’talon toimitus’ ja saattohoito. ”Soitteli tuuli jo kauan suruviestiä hiljalleen…” on monessa kuolinilmoituksessa. Suruviesti vain ei aina soi hiljaa, joskus se huutaa kivusta ja epätoivosta tai haluaa vain kuolla. Memento vita pre memento mori.

Ennakoiva suru ei vähennä lopullista. Mutta se valmistaa väistämättömään, valmistaa myös häntä, jonka hidas tai kiihtyvä liukuminen tavoittamattomiin läheisiä painaa. Surulla on monet kasvot, se elää hetkestä hetkeen. Joskus sitä torjuu, kuin totuutta, joka pyrkii tietoiseksi. Joskus sitä maistelee pienissä erissä kerrallaan voimien mukaan. Ei sitä kannata etsiä tai tarjota kenellekään tehtäväksi. Siihen voi vain suostua, jos se pyrkii sydämelle. Suostuminen on elämää.

Koronakoomavuosina ei mikään itselle merkityksetön, tyhjänpäiväinen kilinä ja kohkaaminen jaksanut kiinnostaa puupennin vertaa. Moni mietti päätoimisesti ja ensisijaisesti oman perheen ja tärkeiden lähi-ihmisten terveyden ja elämän suojelemista. Kotimaan tilannetta seuraavien päättäjien pähkäillessä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamia väestöuhkia, oli kansalaisen suoranainen velvollisuus seurata hartaana virusepidemian hallintakeinojen vaikutuksia ja osuvuutta kotimaassa.

Tuskin ehdimme toipua epidemiasta, kun Eurooppaan pamahti hyökkäyssota ja sen myötä totutun maailmanjärjestyksen romahdus. Ehdittiin jossain jo kuvitella, että pohjoisen puolueettomuuden viimeiset linnakkeet Ruotsi ja Suomi kävelisivät käsi kädessä Natoon torvet soiden ja hurraahuutojen säestyksellä. Vaan eikös Turkin sulttaani ja Madjaarien heimopäällikkö keksineet oivan keinon näpäyttää kandidaatteja ja pelata natopallon omaan pussiinsa. Tässä sitä taas ihmetellään: ollako vai eikö olla.

No, epidemia nahistui rokotusten myötä ja eloon jääneet käynnistivät riekkumabileet nappulat kaakossa taasen. Vaan osa porukkaa käynnistyi hitaasti tai ei enää lämmennytkään kohkaamisen paluusta. Taannoin totesin kyynisesti uuden musiikin bileet nähtyäni: taas kuvitellaan, että friikin poikabändin meuhkeella voitetaan Euroviisut. Ei opita, ei.

Runot

Katja Seutu   Kesannoida, säkenöidä   WSOY 2022

1973 syntynyt kirjallisuudentutkija on julkaissut neljännen runoteoksensa. Näissä runomuistiinpanoissa tutkija tutkii kesantoja, joutomaita ja louhoksia, erilaisia rajatiloja ja osallisuutta.  – Tämä on ensimmäinen Katja Seudun runoteos, joka kirjastossa käsiini on osunut. On monenlaisia runoääniä, tämän kirjoittaja on selvästi akateeminen ajattelija, ei mikään hehkuvien ja herkullisten runokuvien maalailija. Kuivakkaa luettavaahan tämä on, ei käy kieltäminen, tekisi mieli sanoa ja sanonkin: henkihieveriin ajateltua runoa. Eikä se sitä tarkoita, ettei kannattaisi lukea, lukeminen kannattaa aina.

”Kivimies halkaisi kiven ja sanoi, että olemme ensimmäiset, jotka sen sisään näkevät. Eikö tämä ole suunnattoman vanha, ja nyt uusi. Kivimies sanoi, että olemme maisemassa, jossa on kaikki kohdallaan ja että kun murtaa vanhoilla työkaluilla ja koko viisaudellaan kiven, tekee osalliseksi ihmeestä. Mekin kaivoimme esiin vanhaa kalliota, jotta tulisimme osallisiksi.”

*

Mia Rönkä   Kaksi pimeää   Sammakko 2022

1972 syntynyt naantalilainen runoilija, tutkija ja tiedetoimittaja sai kiitosta esikoisrunokokoelmansa (2016) Maanalaiset linnut ekokriittisyydestä. Kaksi pimeää on seuraava. Tässä Rönkä lähestyy pimeää hämärän kautta. Alaotsikkoina Porvarillinen hämärä, Nauttinen hämärä, Astronominen hämärä, Pimeä.   – Kiinnostava lähestymiskulma, kiinnostavia mielikuvia herättävää erilaista runoa.

*

Novellit

Lauri Tuomi-Nikula   a vaaminen ja kertomuksia   2021

Kokkolalainen 1956 syntynyt kirjoittamisen ammattilainen on saanut julkaistua mehevästi raavaan miehen elämää kuvaavia novelleja, joiden parissa hyvinkin moni lajitoveri varmaan viihtyy.

*

Riitta S. Latvala   Ahtaan paikan kammo   Robustos 2013

1964 syntynyt tuusulalainen kirjailija, joka on julkaissut neljä romaania ja kokeilee nyt novelleja.  – Novellitekniikka ei ole vielä kukassaan, mutta pienistä kertomuksista näkyy väkevä tarinankertojan lahja.

*

Romaanit

Salla Simukka   Tästä kaikki alkaa   Tammi 2022

Tamperelainen 1981 syntynyt kirjailija on julkaissut etupäässä nuorille suunnattuja kirjoja, joista erityisesti Lumikki-trilogia on ollut suosittu. Tästä kaikki alkaa on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Tarina rakkaudesta, erosta ja surusta saa pitkin matkaa yhä pahaenteisempiä ja tummenevia sävyjä.  – Tällä tavalla vinoa maailmaa ja sen kokemisen tapaa kuvaava romaani ei sytytä minua lukijana. Oudoksun arkirealismin kuvausta, joka liukuu raiteiltaan fantasiaan tuon tuostakin ja päätyy lopulta tomuksi ja tuhkaksi.

*

Jussi Moila   Tuntematon   Gummerus 2022

Kirjoittajan (s.1981) autofiktiivinen esikoisromaani. ”Tiheä, dialogivetoinen romaani kuvaa piinaavan raadollisesti päähenkilön matkaa kohti oman mielen tuntematonta pimeyttä, jossa kummittelevat ylisukupolviset sotatraumat ja riittämättömyyden haavat.”   – Jouduin lukijana muistuttamaan toistuvasti itseäni, miten nuori tämä kirjoittaja on. Koulutuksestaan ja lahjakkuudestaan huolimatta päähenkilön parisuhde, jota kuvataan, paljastuu armottoman keskenkasvuisten ihmisten kotileikiksi, jossa nuoren aviomiehen itselleen asettamat vaatimukset sekä parisuhteessa että työssään törmäävät todellisuuden kylmään seinään. Miehen keino hoitaa asiaa on esittää kaikkivoipaa ja lääkitä pahaa oloa alkoholilla – niinpä katastrofi on väistämätön. Raastavan todentuntuista mielenhäiriön kuvausta, jota lukiessa kokee säälinsekaista myötätuntoa päähenkilöä/kirjoittajaa kohtaan.

*

Pauliina Vanhatalo   Vastuulliset   Tammi  2022

1979 syntynyt raahelainen kirjailija on proosakirjailijana tuottelias. Viimeisin romaani kertoo suhteistaan irrallisuuteen ajautuneista ihmisistä, joilla kuitenkin on taustalla heitä kaipaava ihminen. Väkeä on runsaahkosti, en osaisi sanoa kuka heistä on päähenkilö, mutta jollakin tavalla he kaikki liittyvät perhesurman näyttämöön, talon uusina asukkaina, naapureina, perheen ystävinä tai omaisina.  – Vanhatalon hajanainen tyyli on lukijalle hankala, se panee palaamaan taakse päin kysymään kuka tai ketä nämä nyt olivatkaan. Jos pitäisi sanoa, mikä on tarinan fokus, ei sitä hevin löydy.

*

Asko Sahlberg   Marraskuun mies   LIKE 2022

Ruotsinsuomalaisen Sahlbergin (s. 1964) 18. romaani kertoo pienen kaupungin ihmisistä ja elämästä. Kriitikoiden ylistämä ja lukijoiden arvostama kirjailija on saanut runsaasti palkintoja ja palkintoehdokkuuksia uransa varrella. Hänen tarinansa sijoittuvat milloin Suomeen, milloin Ruotsiin ja ovat aitoja kummassakin tapahtumaympäristössä. Marraskuun mies on erään tavallisen suomalaisen miehen epätavallinen tarina, tarina menestyksen pakosta ja kansakunnan murrosajan menestyjistä.  – Asko Sahlbergilla on oma, jäljittelemätön tyylinsä, joka on vertaa vailla niin tarinan käänteiden kuljetuksessa kuin henkilöhahmojen luonnehdinnassakin. Esimerkkinä romaanin aloitus, sivulla 5. Miten paljon voi parilla kolmella mestarillisella lauseella henkilöstään kertoa!

*

Pirjo Hassinen   Toisella tavalla onnellinen   Otava 2022

Tässäpä toinen mestarikertoja, jyväskyläläinen Pirjo Hassinen (s. 1957), joka on vuodesta 1991 lähtien julkaissut 18 romaania. Romaanin päähenkilö on omaa elämisen tapaansa, ihmissuhteitaan ja historiaansa syväluotaava keski-ikäinen nainen.   – Hänen kertojan kyvyistään voi sanoa yksinkertaisesti, että tarina koukuttaa (ainakin kaltaiseni nais-) lukijan heti kohta ja pitää otteen viimeiselle sivulle asti. Viihdyttävää laatutyötä alusta loppuun!

*

Pasi Ilmari Jääskeläinen   Väärän kissan päivä   Atena 2017

1966 syntyneen jyväskyläläisen kirjailijan neljännen romaanin kerronta liukuu keski-ikäisen päähenkilömiehen elämän aikavyöhykkeiltä toisille, menneeseen ja tulevaan. Kissoja tarinassa vilisee, eivätkä ne tunnu edustavan kotieläimiä vaan saavat milloin kenenkin kasvot.  – Tämän tyylinen kerronta ei ottanut minua mukaansa. Ennen romaanin puoliväliä jo kyllästyin ja aloin harppoa. Jos lukija alkaa huolestua kirjoittajan mielenterveydestä, ei olla ihan selvillä vesillä. Lukekaa ihmeessä, surrealismiakin joku diggaa.

***

Tunnetko sanonnan ”vuodet eivät ole veljeksiä”? Lisäisin tuohon ’ja vanhan joka päivällä on oma ilme’. Pari päivää sitten koetut elämän energian tunnot elävät yhä vahvoina unissa lastenlasten kohtaamista miettiessä. Talvilomatunnelmissa tapasimme sekä isot että pienet.

Palaan mielessäni hetkeksi eiliseenkin, kiukun kireisiin kirahduksiin, joista jäi jälkeen ihmetystä, surua. Toinen vetäytyi luolaansa, sulki oven. Minä vein pussukat piharoskiksiin ja lapioin lumia oven edustalta ja polulta. Syötiin hiljaisuuden vallitessa. Seestyi, selkeni, kireys lientyi.

Jos päivien tunnelmia tutkii tarkemmin, voi tunnistaa, mistä ne milloinkin kumpuavat. Mikä on kummankin omaa sisäistä tasapainoilua, mikä omien tai toisen mielialojen ja sanojen nostattamaa mielenmyrskyä. Lopulta kaikki, mikä tapahtuu, on tarpeen, että sopuisa vuorovaikutus taas löytyy.

Toiselle toimii oven sulkeminen. Mikä on oma tyyneyden ja ilon lähteeni? Metsäpolku. Hyvä kirja. Tuohusten liekkien tai takkatulen katselu jakkaralla istuen. Rukouslaulun hyräily. Siitä on hyvä nousta ja palata askareihinsa tai asettua levolle ja antaa unien tulla. 

Neljäs portti -blogin Annikki huokaili taannoin kirjoittavansa blogia ’ilmaan’ – ilmeisesti tarkoittaen kommenttien vähyyttä ja sitä myöten keskustelun puutetta ja vertaili blogin ja facebook-postaustensa saamaa feedbackia. Facebookiin liittyneet ehkä ovatkin tykkäyksistä elävää kirjoittajalaatua, vai ovatko? En itse ole yleisten somealustojen tarjonnassa mukana, en siis oikeasti tiedä.

Lienee ehkä niin, että yksittäiset eri blogialustoita hyödyntävät kirjoittajat (kuten kolmashuone.fi) WordPress.org alustalla, ovat väistyvä ilmiö. Blogeja kirjoittavat nähdäkseni ne, jotka eivät kaipaa vihapostia, eivät ole riippuvaisia tykkäyksistä, eivätkä pyri trendikkäiksi influencereiksi. Niitä lukevat ihmiset, jotka tuntevat kirjoittajan henkilökohtaisesti ja ovat olleet alkuvaiheista asti mukana tai osuneet lukijoiksi ja tykkäävät tyylistä. Luen itse esim. juuri Neljäs portti -blogia, jonka tunnelmasta ja kirjoittajan ajatuksista pidän sekä muutamaa muuta mielipidekirjoittajaa.

Kiitän jokaista Kolmashuone.fi blogin lukijaa ja kommentoijaa. Nettipäiväkirjaa pitkään kirjoittaneena uskon, että jokin meitä ja lukijoita yhdistää, vaikkei ilma ole sakeanaan kommentteja. Kertokaa toki joskus, miksi yhä luette, mistä ehkä piditte tai mistä olitte eri mieltä – niin jaksamme kirjoittaa.

Näinä palkka- ja kaikenlaisten lisäetujen neuvottelujen aikoina, joita myös lakoilla on tapana vauhdittaa, on kornia huomata, että kahvipaketti ja moni muu elintarvikepakkaus on huomaamatta kotiutunut pienempään olomuotoon samalla, kun hintaa hinataan ylöspäin. Sehän niiltä käy, koska ne tietävät, että ihmiset eivät voi lakata syömästä ja kahvi on ainakin eläkemuorin ja papan ainoa nautintoaine.

Tänään ostettiin viikonlopun ruuat, huipputuote oli kuhafilee 17,82 eur (kahdelle) ja sisäfileepihvi 14,89 eur (yhdelle). Kahvipakettia (400g) ei ostettu. Kaikki muu (leipää, maitotuotteita, salaattitarpeita ja hedelmiä) oli muutaman euron sapuskaa. Mietin lapsiperheiden ruokalaskua, varsinkin teini-ikäisten lapsien, joiden annokset ateriaa kohti ovat kaksi kertaa sen mitä aikuisen.

Amerikanlaina tämäkin, Valentine’s day, jota ystävänpäivänä meillä vietetään. Vierastan sekä näitä merentakaisen hörselökulttuurin lainoja, joita syyspuolella oman perinteisen pyhäinpäivämme aikaan osa juhlii luurankojen seurassa ja jota keväällä taas palmusunnuntain virpomisperinteemme ja pääsiäisenviettomme aikaan noidat häiriköivät. Kun ei omat perinteet kelpaa, ajaudutaan sekasoppaan kaikkien maailman tuulien tuivertamina.

Ikäiseni ihminen saa olla kiitollinen, että 16-vuotiaana kehkeytynyt ystävyys on tallella ja voimissaan. Niin moni vanhemmilla kymmenillä jo sanoo, ettei ole yhtään nuoruusaikaista ystävää elossa, tai yhteys on jossain elämän vaiheessa hiipunut. Mielenkiintoista tämä on siitäkin näkökulmasta, että nuoruusystävä on ollut olemassa 60 vuotta – eli kauemmin kuin Toiseen rakastumista seurannut avioliitto, joka tänä vuonna kukkii 50 vuoden merkkipaaluna.

Ystävyys on arvokkaimpia asioita, joita pitkä elämä tarjoaa. Ystäviä ei hankita tai ansaita, ne ovat elämän antamaa lahjaa. Parhaimmillaan ystävät tekevät meistä enemmän ihmisiä, opettavat erehtymisen ja anteeksisaamisen mahdollisuutta, armollisuutta ja kiitollisuutta sekä kiintymyksen kautta rakentuvan ihmissuhteen arvoa. Parasta ystävyydessä – kuten rakkaudessakin – on luottamus, rehellisyys ja avoimuuden mahdollisuus. Saan olla se ihminen joka olen ja annan sinun olla se, mikä olet.

Tässä tapauksessa myönnän kernaasti olleeni väärässä, kun olen netflixistä katsottavaa etsiessämme torpannut espanjalaiset tekeleet turhan melodramaattisina. Kävi taannoin niin, että pysähdyin tutkimaan rikossarjaa Yksinäisyys koskevaa esittelyä. Sarja osoittautui espanjalaiseksi. – No, katsotaan yksi jakso ja päätetään sitten, tuumimme. Kahdeksan jaksoa ja neljä iltapäivää myöhemmin istun tässä kertomassa, että kannattaa katsoa – aiheen vuoksi.

Päähenkilö on kaupunkinsa varapormestarina toiminut, aviokriisiä elävä lakinainen. Hän kokee lomaillessaan lyhyen romanssin, jonka seuraukset ovat onnettomat. Hänet on tunnistettu ja tietämättään videokuvattu rakastelukohtauksessa. Kun video päätyy julkisuuteen, seurausten vyöry on dramaattinen. Rikossarja on #metoo-henkinen paljastaessaan espanjalaisen macho-kulttuuriyhteiskunnan tyypilliset asenteet sekä uhrien vaikeuden saada tukea ja oikeutta.

Okei, myönnetään: elokuva on tunteikas latinotyyliin, mutta ei mielestäni ylidramaattinen eikä vesitä tärkeää asiaa, jonka se nostaa esiin.  

Olen muistamastani lapsuudesta saakka ollut laulujen ympäröimä. Äiti lauloi usein töitä tehdessään, enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta joukkoon saattoi pujahtaa joku kansanlaulukin. Isä istui radion hartausohjelmien ääressä aamuin illoin ja veisasi virret. Hän myös soitteli itse virsiä neliäänisesti harmonilla maamiehen työn kovettamilla sormillaan. Jo varhain hän oli opetellut nuotit omin päin ja soittotaito kasvoi miehen mukana.

Kansakoulussa oppimani laulut olivat Vilho Siukosen (Otava 1967) ja Olavi Pesosen (Valistus 1957) laulukirjasta. Ei oppilaille ollut nuotteja tai kirjoja omaksi antaa, vasta myöhemmin olen saanut jostain antikvariaatista tai kirpparilta sekä Siukosen että Pesosen laulukirjan omaksi. Niiden myötä voin palata varhaisiin laulumuistoihin. Vielä nytkin saatan kaivaa nuo rakkaat, puhki kuluneet opukset esille, halutessani muistella lapsuuteni lauluja kotipianon ääressä.

Jokaisella aikakaudella ja sukupolvella on omat laulunsa. Oikein huvitti laskea kymmenen eri otsikon alle sovitettujen laulujen määrä Siukosella (1967): 25 hengellistä laulua, 39 laulua isänmaasta, yksitoista laulua muista maista, lauluja luonnosta 45, työn lauluja 32, leikki- ja urheilulauluja 45, lepohetkien lauluja 40, Kotona ja koulussa -otsikoituja 22, 28 joululaulua ja lopuksi 16 ketjulaulua. – Pesosen (1957) jaottelu oli samanhenkinen: Koti, Ihminen, Isänmaa, Maailma, Luoja, – yhteensä 374 laulua. Jaottelut kertovat sotien jälkeisen sukupolven kansakoululaisten laulukasvatuksen painopistealueista. Oppikoulussa musiikkiopettajana oli paikallinen kanttori, joka ihmetteli miten osasin soittaa nuotista, vaikken missään soitonopetusta ollut saanut.

Ensimmäiset lapsenlapsemme syntyivät Esikoisemme muusikkoperheeseen. Kun haimme Murua päiväkodista hän oppi nopeasti minulta kaikuna kaikki Siukosen ja Pesosen vuodenaikalaulut. Huokasin monesti itsekseni: olen onnellinen mummeli, meillä on laulavat lapsenlapset. Koin vahvasti jatkumon äidin virsihyrinästä oman lapsuuteni lauleluun ja myöhemmin konservatorion laulutunneille ja ’ain laulan työtäs tee’ -arkeeni sekä edelleen poikiemme muskarilaulujen ja musiikkipitoisen lapsuuden kautta heidän lastensa kanssa lauleluun. Näyttää siltä, että pari heistä saattaa kasvaa vanhempiensa tapaan muusikoksi, soittotaito on sitä luokkaa. Parhaillaan mummelilla on menossa laulusessiovuodet nuorimpien lastenlapsien kera. Kuopuksen perheen muskariprinsessa on jo löytänyt oman äänensä ja omat laulunsa, Pikkumuru etsii vielä tarmokkaasti lauluihinsa sanoja (ääntä kyllä on :).