Runoilija Saila Susiluoto on kirjoittanut päiväkirjatyyppisen proosateoksen kirjailijaresidenssissä olostaan Italiassa. Siitä ilmenee, että hän on kriisissä kirjoittamisensa kanssa – eikä ainoastaan sen, vaan koko olemassaolon ja elonkehän kanssa. Hän haluaisi kokeilla jotain uutta, mutta ei oikein tiedä mitä.

”Olen harkinnut muita ammatteja, vakavasti, kykyni ovat rajalliset, ikäni on mitä on, osaan tarjoilla ja siivota, hoitaa lapsia, haluan olla hyödyksi, mutta pakolaisleirin työntekijän on osattava arabiaa ja kreikkaa muiden kielten lisäksi, tarvitaan ajokortti, mielellään sairaanhoitajan tai lääkärin koulutus, merien suojelutyössä sukeltajan tutkinto. Kuvatulvan ja tarinoiden ja menetyksen aikakaudella runoutta ei haluta, vaikka juuri se voisi ilmaista sen missä nyt liikumme, mitä kadotamme päivittäin. Pelkään, että sanoille ja kielikuville käy kuten lajeille, runsaus kaventuu, häviää. Samalla minua vaivaa tarpeettomuuden tunne, tunne siitä, ettei kieli, oma kieleni yllä mihinkään todelliseen.”  (s. 37)

Samaan turhautumiseen ja eksyksissä olon tunteeseen on pakkautunut luonnon ja ihmiskunnan tilan suru, joka tuntuu vyöryvän kirjailijan päälle tukahduttavana. Lukijana tunnen myötätuskaa sekä tästä elämän tilasta maapallollamme että yksityisemmin hienon ja kyvykkään kirjailijan myllertävästä vaiheesta. Mitä se on, kun kirjoittava ihminen menettää uskon sanojensa merkitykseen, kokee kadottaneensa kielen, joka on ollut hänelle elinehto?

”En halua enää sen metsän ruumiin vierelle, hakatun metsän, rehevöityneen järven rangan vierelle. Kun puhutaan kaivoksista ja louhoksista ja maan myymisestä kaivosyhtiöille, tuntuu etten halua tätä maatakaan, mielelläni tekisin kuten vaikean suhteen edessä, lähtisin taakse katsomatta. Minun pitäisi, pitää löytää se voima, jolla puolustaa luontoa, jolla nousta kaikkia noita louhivia, tuhon työtä tekeviä väkivaltaisia voimia vastaan, mutta en vain löydä, tunnen avuttomuutta, lohduttomuutta, jossain syvällä vihaa, jolle minulla ei ole muita sanoja.”  (s.181)

Kunnioittamani ja arvostamani runoilija on parahtanut ääneen sen, mitä ei ole kyennyt eikä jaksanut runoksi taivuttaa. Tunnen sen tuskan värinän myös lukijana itsessäni. Jos runo kuolee, miten käy meidän, jotka elämme ja hengitämme runoudessa, runoudesta?

Palasin 2011 Nobel-palkitun Tomas Tranströmerin runojen pariin taannoin Lukunurkkauksessa mainitsemani Heli Hulmin kirjan inspiroimana. Olin hankkinut Kootut teokset runoilijan Nobel-vuonna, kun opus julkaistiin suomennettuna. Nyt vanhempana Tranströmerin runot ovat kenties vielä vaikuttavampi lukukokemus kuin nuorempana. Runoilijan maailmanmatkat, sisäinen avaruus, keskustelut toisten kirjailijoiden tekstien kanssa, kielen rikkaus ja kauneus puhuttelee myös Caj Westerbergin hienon suomennoksen ansiosta. – Tranströmer kuoli 2015 ja on Nobelinsa ansainnut. Poimintoja teoksista:

Jälleen on joku jättänyt raskaan kaupungin, sen / ahneitten kivien renkaan. Kristallinkirkasta suolaa on vesi / /  Hitaana pyörteenä on tänne noussut hiljaisuutta / maan keskeltä juurtuakseen ja kasvaakseen, / varjostaakseen runsaslatvaisena miehen / auringonlämmintä porrasta.       (Viisi säkeistöä Thoreaulle; Syksyinen saaristo 1954

*

Helmikuussa elämä on pysähdyksissä. / Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu / hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene / hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty. //  Puut seisoivat selin. / Kuolleet korret mittasivat lumen syvyyden. / jalanjäljet hangella vanhenivat. / Suojapeitteen alla kieli näivettyi. // Eräänä päivänä jotain tuli ikkunan luo. / Työ keskeytyi, kohotin katseeni. / Värit liekehtivät. Kaikki kääntyi ympäri. / Maa ja minä riensimme toisiamme kohti.                       (Kasvotusten; Keskeneräinen taivas 1962)

*

Menomatkalla säikähtänyt siipipari paukkui lentoon, siinä kaikki. Sinne mennään yksin. Se on korkea rakennus, joka koostuu yksinomaan raoista, rakennus,  joka aina huojuu, mutta ei koskaan romahda. Tuhatkertainen aurinko leijuu sisään raoista. Valon leikissä vallitsee käänteinen gravitaatiolaki: talo ankkuroituu taivaaseen, ja mikä putoaa, putoaa ylös. Siellä saa kääntyä ympäri. Siellä sureminen on sallittua. Siellä uskaltaa kohdata tietyt vanhat totuudet, jotka yleensä pidetään piilossa. Syvällä olevat roolini nousevat siellä pintaan, roikkuvat kuin kutistetut kallot esi-isien majassa Melanesian jollakin syrjäisellä saarella. Lapsellinen päivänvalo ympäröi hirmuisia voittosaaliita. Niin lempeä on metsä.  (Metsänkohta; Totuudenkynnys 1978)

*

Novellit

Johan Bargum   Ikämiehiä   suom. Outi Menna   Teos 2022

Bargum (s.1943) on ruotsinkielinen suomalainen runsaasti palkittu kirjailija. Löysin hänen viimeisimmän teoksensa kirjaston novellipöydältä. Miten voi olla mahdollista, etten olen löytänyt häntä jo ajat sitten? Todennäköisimmin siten, että en lueskele kaikki tietävien kirjallisuuskriitikoiden analyysejä enkä heidän ylisteleviä kritiikkejään. Sen sijaan tutkin uutuuskirjojen lyhyet esittelyt Hesarista ja muutamista satunnaisista aikakauslehdistä. Se riittää, yleensä. No niin. Tämä siis on löytö! Sopivan lyhyitä, antoisia, omaäänisiä, tarkasti nähtyjä ja kauniita juttuja ihmiseltä, joka on elänyt pitkän elämänsä ja osaa kuvata havaintonsa.

*

Romaanit

Suvi Vaarla   Kadonnut aika   WSOY 2022

Uuden sukupolven kirjailija, yliopistokoulutettu, alun perin helsinkiläinen 90-luvun lama-ajan lapsi on asunut Euroopan merkittävimmissä kaupungeissa. Hän on julkaissut mm. novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä ja romaanin Westend.  – Kiinnostavaa! Nykykirjailijoiden ajatus- ja arvomaailma poikkeaa omasta, suurten ikäluokkien lukijapiirin omaksumasta. Heidän historian tajunsa saattaa vaikuttaa ohuelta ja oman elämänratkaisujen hybris sysii muista piittaamattomaan suuntaan. Kuitenkin tuore kieli ja notkea mieli korvaa usein syvyyden puutteen. Tarinassa on aina kuitenkin kyse yksilöistä, kaikki eivät ole samaan muottiin valettuja. Tämäkin on löytö!

*

Marjo Heiskanen   Mustat koskettimet   Siltala 2017

Romaanin kirjoittaja on monialainen kulttuurityöntekijä ja aiemmin julkaissut romaanin, runoteoksen ja elämäkerran. Romaanin päähenkilöt työskentelevät muusikkoina. Pianisti, sellisti, viulisti esiintyvät triona, heillä on myös alan asiat hallitseva avustaja. Romaani kertoo kunkin elämässä tapahtuneiden muutosten kautta, miten triosta tulee duo ja viimein pianisti konsertoi yksin.  – Heiskanen itse on läpeensä muusikko, tapa, jolla hän puhuu yhtyeen esiintymisistä, ohjelmistosta, henkilösuhteista ja vääjäämättömästä kehityskulusta osoittaa sen kiistatta. Hän haltioituu pianistin mielialoja ja ajatusmaailmaa kuvatessaan siihen tapaan, että tietää mistä puhuu. Minusta tämä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja kiehtova romaani!

*

Peter Sandström   Ison vaaleen viimeinen kesä   suom. Outi Menna   S&S 2022

”Turkulainen kirjailija Peter Sandström on omaperäinen mestari, jonka teksteissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori.” Kustantajan luonnehdinta on varsin osuva. Kirjailija on noteerattu edellisestä romaanistaan Runeberg-palkinnolla.  – Henkilökohtainen lukukokemus on sitten toinen juttu. Usein olen huomannut, että kirjat, joiden mukaan en pääse, ovat usein tiettyyn ikäluokkaan ja genreen sijoittuvien miesten kirjoittamia. Oman elämänsä etsijöiden, siellä täällä haahuilevien miesten kirjavat kokemukset ja niiden kuvastama arvomaailma jättää minut usein kylmäksi. Niin tässäkin kävi. Sivulla 65 kysyin itseltäni, täytyykö minun todellakin lukea tämmöistä. Muistutin sitten itseäni, että kirjoittajan tekemän työn arvostuksena olen luvannut lukea 99 sivua kaikesta minkä aloitan, tuntui miltä tuntui. Lisäsin nyt omaan lupaukseeni sen, että jos teksti ei ole vastenmielistä, voin ajelehtia sen mukana loppuun vapaaehtoisesti, koska pakkoa ei ole suuntaan eikä toiseen. Joten: luettu on.

*

Andrew Miller   Optimistit   suom. Erkki Jukarainen   Tammi 2006 (2005)

Tammen Keltainen kirjasto on aina ollut tae laadukkaasta luettavasta. Miller on myös tohtoritason kirjailija, joten ei ole yllätys, että hänen romaaninsa on täällä numerolla 376. Tässä faktapohjaisessa romaanissa pääosassa on toimittaja, valokuvaaja, jonka usko ihmisiin ja tekemänsä työn merkitykseen romahtaa hänen jouduttuaan todistamaan kamerallaan raakaa kansanmurhaa Afrikassa. Samaan aikaan hänen sisarensa joutuu psykiatriseen hoitoon mielenterveytensä järkkyessä. Näistä lähtökohdista Miller kehittää toivoa antavan romaanin siitä, miten myötätunto ja hyvyys voi parantaa rikkoutuneen ihmisen.  – Koin juuri saaneeni jotain todella hyvää ja toivoa antavaa oikeaan aikaan tämän romaanin myötä. Romaani kutsuu salaperäisin viittauksiin hitaasti mukaansa. Itselleni avainlauseeksi nousi tämä: ”unohtaminen saattoi tavallaan olla muistin aidoin, jotakin paradoksaalista lakia toteuttava tehtävä, tuiki välttämätön ja nerokas keino pyyhkiä hitaasti pois kokemus ja tieto.”  (s.217)

*

Anna- Maria Eilittä    Kun olen poissa    Atena 2019

Keminmaalla syntynyt 1975 ja kirjoittamisaikaan helsinkiläinen teologiaa opiskeleva A-M Eilittä julkaisi esikoisromaaninsa, fantasiaromaanin onnettomuudessa kuolleen opettajanaisen kuolemanjälkeisestä elämästä.   – Romaanin harvinainen positio toimii yllättävän hyvin. Henkiolentona oman perheensä ja ystäviensä sekä lapsuusperheensä tuntumassa liikuskeleva Ilona pääsee näin ikään kuin selvittämään eletyn elämänsä mysteerejä ja ihmissuhteita. Sen myötä hän myös tajuaa, miksi hänen oli vielä viivyttävä. Lopulta hän, kun kaikki selviää, henki pääsee myös jättämään elämänsä ihmiset ja liittymään aiemmin poismenneiden maailmaan. Tarina puhuttelee lukijaa; kuolema on todellinen vapautus sekä lähtijälle että jääville vain, jos elämä ei ole pahasti kesken eikä ihmisten välille jää salaisuuksia tai selvittämättömiä ristiriitoja.

*

Marja-Leena Tiainen    Lauantaitanssit    Icasos 2022

Kuopiolainen kirjailija M-L Tiainen (s. 1951) on vakiintuneen lukijapiirinsä keskuudessa suosittu romaanikirjailija. Olen huomannut itsekin lukeneeni vuosien varrella kaikki hänen romaaninsa. Luonnehtisin häntä kirjoittajana tyyliltään luotettavan tasaiseksi, tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita tarjoavaksi. Viimeisen romaanin tapahtumat sijoittuvat 80-luvun maaseututaajamassa kahdestaan elelevän avioparin murrosvaiheeseen.   – Modernia, väliin vieraalta tuntuvaa elämänmenoa kuvaavien nykyromaanien putkesta tekee toisinaan mieli palata nostalgian pariin. Tiainen on luotettava kertoja siihen tarkoitukseen. Tuttua elämänmenoa sujuvasti kerrottuna ja oivaltavaa juonen kehittelyä, joka ei kauheasti yllätä, mutta on viihtyisää lukea. 

***

Sai se peijakas meitsimummon kii tänäkin vuonna, kuten poikkeuksetta joka ikinen kevättalvi. Juuei, ei siis SE, ihan vain tavallinen kausiflunssa, jota myös kauniisti räkätaudiksi kutsutaan. Silleen, et ensi tuntuu haljulta, no, mikä on, kun mikää ei kiinnosta. Kurkkua kutittelee. Sitten alkaa sarja-aivastelu. Äkkiä valmiiksi avattu nenäliinapaketti joka huoneeseen ja viereen jätepussi. Yöksi taputellaan nenää bepanthenilla. Sähkösänky säädetään puoli-istuvaan asentoon. Lämmintä mustaviinimarjamehua kitusiin tuon tuostaki. Poikakaverilla sama juttu.

Kolme päivää ja kolme yötä yhtä ja samaa kärvistelyä. Kuumemittarilukema ei värähdäkään, mitäs turhia. Jos päätä oikein kivistelee, voihan sille panadolin tarjota, vaikkei se mitää auta. Kolmantena päivänä (vähän ennen kuolemaa) pitää kummiski vielä jaksaa kaivella nenäparkaa pumpulitikulla ja liuottaa näytöt putkilon pohjanesteeseen. Testimittari ilkkuu negatiivista. Niinku arveli, ei tää ole SE. Siis kärsi, kärsi, ei tässä muu auta. 

Neljännen päivän aamuna pitkään ja unitta nukutun yön jälkeen aurinko nousee. Hämmästyn: jäinpäs jästipää henkiin vielä tästäkin.   

Lunta on taas. Ja hiukan hiutaloi lisää. Olkoon oikukas, mutta talvi kuitenkin, siitä voi iloita.

Toinen lähti tutulle reitilleen toiseen kaupunkiin. Tarkistin mitä jääkaappi tarjoaisi tälle päivälle lounaaksi: karjalanpaistia ja kuoriperunoita viikonlopun tuolta puolen. Taidan lämmittää itselleni pinaattiräiskäleitä. Ennen hänen paluutaan on oiva hetki käydä läpi vielä kuoron alttostemmat.

Viikonloppuna Vaarilassa vietettiin hartaasti odotettua ja kerran jo siirrettyäkin tyttöjen yökylää. Mainio kombo on yksitoistavuotias ja nelivuotias serkuspari. IsoMurulla on eri ikäisiä äidin suvun serkkuja runsaasti lähellä ja kaukana, mutta Pikkufriidulla on serkkuja vain nuo kaksi, IsoMuru ja isoveljensä, jota kutsuttakoon tässä yhteydessä Teiniritariksi, koska 14 v. Voitte kuvitella miten rajattomasti Pikkufriidu ihailee IsoMurua, joka puolestaan hoivailee ja opastaa pienempäänsä tosi nätisti.

Pikkufriidun rauhoituttua yösijalleen ja Vaarin mentyä ’oikaisemaan selkää’, Mummeli ja IsoMuru arvioivat Putouksen uusia ja entisiä improja. Mummelia huvitti eniten isojen leikkijöiden pienet lipsahdukset ja lapsikatsojien kommentit. Kaikesta päätellen ainakin leikkijöillä itsellään oli hauskaa, kun pokka ei aina ihan pitänyt.

Syvään huokaisten otettiin sitten eilen arkinen hiljaiselo vastaan, vaan annas ollakin. Kolme harvoin soittavaa ystävätärtä oli toennut tarttumaan luuriin arjen tultua. Siinä sitä hulahtaa helposti tunti jos toinenkin naisihmisten kesken ennen kuin sosiaalinen kiintiö täyttyy.

Marraskuulla satoi etelään lunta, satoi satamistaan, oli talvisen kaunista ja raikasta. Hieno kokemus sekin, miten kunnon lumipeite vaimentaa kaupungin ääniä ja rauhoittaa liikennettä. No, muutaman viikon se lumirauha kesti, sitten jouluksi alkoi sulaa, taas pakastuen ja lämmeten vuorotellen. Ihmiset liukastelivat ehtimiseen, ja ensiapu sai töitä murtumia paikkaillessaan. Kevättalven puolella eteläinen Suomi on hoippunut nollan kahta puolta, eilen aamulla jo luulin viimeisten lumien saaneen kyydin kaatopaikalle, mutta ennen kuin päivä ehti iltaan, pyry pyöri nurkissa ja oltiin taas lapiohommissa.

Onneksi ehdimme käydä Tädin luona hyvän sään aikana. Ajelimme autioon kotiin, Toinen alkoi sulattaa pakastinta, josta irtosi ämpärillinen vanhaa jäätä. Samaan aikaan minä avasin sen vaatekaapin, josta viimein löytyi mm. tädin alusvaatevarasto. Olin varustautunut nyt edellistä lajittelusessiota paremmin, hengityssuojaimen ja muovikäsineiden kera. Kaikki hyllyt olivat kotihoitajien jäljiltä täyteen sullottu nurin pestyjä vaatteita, joita kääntelin ja lajittelin. Osan pinosin siliämään hoivakodille viemistä varten, suurin osa kierrätykseen menevään säkkiin ja rikkinäiset vielä erikseen roskapussiin. Miten hidasta ja hikistä puuhaa lajittelu onkaan! Reilun kahden tunnin uurastuksen jälkeen päätin, että nyt saa riittää tältä kertaa.

Lämmintä mehua ja eväsleipiä nautittuamme, teimme lähtöä hoivakodille. Keräsimme nyssäkät ja poistuimme talosta. Ajattelin, nyt pidetään ainakin kahden viikon tauko, tämä savotta ei valmiiksi tule ennen kesää. 

Taannoin Hesari julkaisi piispa Mari Leppäsen kolumnin, Uskonnonvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta. Suomen Ev.lut. kirkon piispakunnan uuden ajan airut, piispa Mari, muistutti sata vuotta sitten julkaistusta uskonnonvapauslaista ja sen modernista versiosta vuodelta 2003.  Kirkon asema ja kulttuuriperintö yhteiskunnassa on yhä melko vakaa, vaikka uskontokuntien jäsenmäärät ovat laskusuunnassa ja uskonnottomien määrä kasvaa.

Piispa peräänkuuluttaa uskonnollisten perinteiden tuntemista ja uskontolukutaidon merkitystä kansalaistaitona. ”Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa, on köyhä.” Yhteiskunnan avoimuus edellyttää tilaa toimia eri tavoin ja tunnustuksin uskovien yhteisöille sekä uskonnottomille. Myös kriittiselle keskustelulle uskonnoista ja katsomuksista on oltava tilaa.

Mari-piispan puheenvuoro aiheesta on tärkeä siksikin, että kirkko piispoineen on ollut kovin hiljaa trendistä, jossa on nähtävissä ev.lut. kirkon toimintaresurssien niukkeneminen hupenevan jäsenmäärän myötä. Monet valistuneet vanhemmat tunnustautuvat uskonnottomiksi ja heidän lapsensa kasvavat siinä ilmapiirissä. Kun ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ei ole myöskään minkään tunnustuksellisen uskontokasvatuksen piirissä. Aiheellinen kysymys on: onko koulujen katsomusopetus ajan tasalla?

PS – Tämän aamuisen Hesarin pääkirjoituksessa keskustelu aiheesta jatkuu. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Li Andersson on pitänyt asiaa esillä puhuessaan koulutuksen tason nostamisesta ja riittävästä resurssoinnista.

Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.

Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.

Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.

Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.

Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.

Ajettiin rauhallisesti kolmestaan lumipöpperöistä moottoritietä pääkaupunkiseudun pohjaislaidalta kolmoskehää kohti länttä, isä, äiti ja Esikoinen. Perillä odotti korkeiden asuintalojen reunustama lumipuuroinen katu, jota jossain vaiheessa oli sen verran aurattu, että pihoille ajaminen oli mahdotonta vallien takia. Ainakin niille, joilla lapio ei kuulu auton vakiovarusteisiin.

Huoneisto oli siinä jamassa mihin se Tädin lähtöaamuna meiltä jäi. Hoivakodissa laukkuja purkaessa selvisi, että mustan mieshoitajan käsitys mukaan tarvittavista vaatteista oli ollut aika ohut. Sovimme saman tien hoivakodin hoitajien kanssa tuovamme viikonlopun mentyä lisää vaatetta. Pakkasimme tänä aamuna autoon myös pari tuolia, pienen lipaston, yhden taulun ja muutamia valokuvia, jotka tädillä olivat kotona esillä. Esikoinen ja isänsä veivät kalusteet ja äiti sillä välin pakkasi kasseihin lisää liinavaatteita, alusvaatteita, yöpukuja, puseroita, oloasuja ja vaippapakkauksia.

Tajusimme konkreettisesti, miten myllertävä prosessi kotoa lähtö on iäkkään, yksin asuvan, muistisairaan ihmisen elämässä. Muuttopäivänä täti oli valtavan peloissaan ja suorastaan takertui meihin, kun teimme lähtöä hoivakodista. Tänään, neljän päivän kokemus uudesta paikasta oli rauhoittanut häntä jo niin paljon, että hän saattoi todeta: ”En ole peloissani enää, uskon olevani turvallisessa paikassa, jossa minusta pidetään huolta, enkä ole yksin, täällä on muitakin.”

Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.