Runoilija Saila Susiluoto on kirjoittanut päiväkirjatyyppisen proosateoksen kirjailijaresidenssissä olostaan Italiassa. Siitä ilmenee, että hän on kriisissä kirjoittamisensa kanssa – eikä ainoastaan sen, vaan koko olemassaolon ja elonkehän kanssa. Hän haluaisi kokeilla jotain uutta, mutta ei oikein tiedä mitä.
”Olen harkinnut muita ammatteja, vakavasti, kykyni ovat rajalliset, ikäni on mitä on, osaan tarjoilla ja siivota, hoitaa lapsia, haluan olla hyödyksi, mutta pakolaisleirin työntekijän on osattava arabiaa ja kreikkaa muiden kielten lisäksi, tarvitaan ajokortti, mielellään sairaanhoitajan tai lääkärin koulutus, merien suojelutyössä sukeltajan tutkinto. Kuvatulvan ja tarinoiden ja menetyksen aikakaudella runoutta ei haluta, vaikka juuri se voisi ilmaista sen missä nyt liikumme, mitä kadotamme päivittäin. Pelkään, että sanoille ja kielikuville käy kuten lajeille, runsaus kaventuu, häviää. Samalla minua vaivaa tarpeettomuuden tunne, tunne siitä, ettei kieli, oma kieleni yllä mihinkään todelliseen.” (s. 37)
Samaan turhautumiseen ja eksyksissä olon tunteeseen on pakkautunut luonnon ja ihmiskunnan tilan suru, joka tuntuu vyöryvän kirjailijan päälle tukahduttavana. Lukijana tunnen myötätuskaa sekä tästä elämän tilasta maapallollamme että yksityisemmin hienon ja kyvykkään kirjailijan myllertävästä vaiheesta. Mitä se on, kun kirjoittava ihminen menettää uskon sanojensa merkitykseen, kokee kadottaneensa kielen, joka on ollut hänelle elinehto?
”En halua enää sen metsän ruumiin vierelle, hakatun metsän, rehevöityneen järven rangan vierelle. Kun puhutaan kaivoksista ja louhoksista ja maan myymisestä kaivosyhtiöille, tuntuu etten halua tätä maatakaan, mielelläni tekisin kuten vaikean suhteen edessä, lähtisin taakse katsomatta. Minun pitäisi, pitää löytää se voima, jolla puolustaa luontoa, jolla nousta kaikkia noita louhivia, tuhon työtä tekeviä väkivaltaisia voimia vastaan, mutta en vain löydä, tunnen avuttomuutta, lohduttomuutta, jossain syvällä vihaa, jolle minulla ei ole muita sanoja.” (s.181)
Kunnioittamani ja arvostamani runoilija on parahtanut ääneen sen, mitä ei ole kyennyt eikä jaksanut runoksi taivuttaa. Tunnen sen tuskan värinän myös lukijana itsessäni. Jos runo kuolee, miten käy meidän, jotka elämme ja hengitämme runoudessa, runoudesta?